On väitetty, että viime sodista on kirjoitettu liikaakin kirjoja, katso esim. (Britanniassa kritisoidaan historian opetuksen sotainnostusta)  Kuitenkin sotakirjoilla on lukijoita ja jostain ilveestä kustantajan pitäisi löytää nimikkeitä painettavaksi ja myyntiin. Gummerus /Ajatus -kirjat on ottanut näköispainoksen vuonna 1967 suomennetusta Paul Carellin kirjasta Poltettu maa.

Kustantajan ratkaisu on liiketaloudellisesti erinomainen. Näköispainoksen kulut ovat minimaaliset. Aikanaan erinomaisesti käännettyä kirjaa ei tarvitse suomentaa uudestaan eikä käännöksestä tarvitse kinata Agricolan keskustelusivuilla.

Kohtalaisen populaarinkin historiankirjoituksen näkökulmasta kustantajan ratkaisu on kuitenkin kammottava. ”Paul Carell” -nimistä henkilöä ei ole olemassa. Kirjan on kirjoittanut Paul Karl Schmidt-niminen SS-upseeri, joka toimi Saksan ulkoministerin Joachim von Ribbentropin lehdistöpäällikkönä. Kirjoittajan todellista taustaa ei ole näköispainoksessa millään tavalla käsitelty.

Nimi ei miestä pahenna, mutta kirjoittajan asema tekee teoksesta kohtalaisen problemaattisen. Schmidt olisi voinut varmasti kirjoittaa melko mielenkiintoisiakin asioita työstään, mutta hän keskittyi kirjoittamaan Rommelista (suom. Erämaan ketut ja Ne tulevat) ja sodasta Neuvostoliittoa vastaan (Marssi Venäjälle ja Poltettu maa).

Kirjassa liikutaan vinhaa vauhtia Saksan ja Neuvostoliiton ylijohdon kokouksista yksittäisten rivimiesten kokemuksiin. Kuva Stalinista on peräisin pian sodan jälkeen ilmestyneistä neuvostomarsalkkojen muistelmista, joissa Stalin kuvataan leppoisana piippua tupruttavana Isä Aurinkoisena. Suomennetusta kirjallisuudesta esim. Antony Beevorin tuotannosta saa toisen kuvan. Ei pitäisi olla suurikaan sensaatio, että maataan jo rauhan aikana verisesti terrorisoinut nomenklatuura ei ankaran totaalisen sodan aikana tapojaan muuttanut. Schmidtin kuvaus Saksan eri päämajoista (OKW ja OKH) ja armeijaryhmien esikunnista lienee monin osin varsin totuudenmukainen. Sotamarsalkka von Mannstein näyttelee armeijaryhmätasolla merkittävintä roolia. Hänellähän oli oman armeijaryhmänsä lisäksi ajoittain oikeus koordinoida myös muitten rintaman eteläosassa toimineitten armeijaryhmien liikkeitä oman armeijaryhmänsä kanssa.

Ribbentropin lehdistöpäällikkönä ei toiminut tietenkään mikään verbaalisti lahjaton henkilö. Schmidtin teksti on erittäin sujuvaa. Hän liikkuu organisaation eri portailla nopeasti. Kirjan ensimmäisillä sivuilla puhutaan STAVKAsta (Neuvostoliiton ylijohdosta), Hitleristä, Hitlerin päämajasta ja sotamarsalkoista Mannstein, Guderian, Kluge ja Model. Viisi sivua tällä tasolla riittää, sitten ollaan venäläisten kenraaliluutnanttien komentopaikoilla. Kaksi sivua myöhemmin mainitaan vääpeli Fuhrmann ja sotamies Gabriel. Sitten palataan kapteenien ja everstiluutnanttien portaalle. Sivulla 29 (varsinaisen leipätekstin vasta 15. sivulla) mainitaan korpraali Karl Rudenberg, 258. jalkaväkidivisioonan ritariristin saanut mies, joka oli konekivääreineen ensimmäisenä venäläisten kaivannossa.

Tällä tavalla teksti jatkuu seuraavat viisisataa sivua. Hitlerit, Stalinit, korpraalit, kolminumeroiset divisioonien ja rykmenttien järjestysnumerot vilisevät tekstissä. Kaikki tämä on kirjoitettu tyylillä, josta voisi uskoa kirjoittajan olleen mukana kaikissa Hitlerin ja Stalinin neuvotteluissa ja lisäksi vielä siellä venäläisten kaivannossakin. Näin ei kuitenkaan ole ollut asian laita.

Väinö Linna ironisoi suomalaista uskoa siitä, että yksi suomalainen vastaa kymmentä pensasneuvostotasavaltalaista. Schmidt ei ilmoita täsmällisiä lukuja, mutta arviokaupalla sanoisin yhden “reiman” SS-miehen vastaavan ainakin sataa venäläistä, siis Schmidtin mukaan.

Miksi Saksa hävisi sodan?

Sotahistorian hyvin monista eri lähteistä ilmenee samansisältöinen kuva. Neuvostoliiton hyökkäykset eivät olleet saksalaisten kokemusten mukaan aivan niin erinomaisia kuin mitä Suomessa 10.6.1944 kokemusten perusteella on ajateltu. Saksalla oli moninaiset keinot aavistaa vihollisen hyökkäysvalmistelut. Ilmavalokuvat piti analysoida nopeasti (toisin kuin Suomessa tehtiin). Venäläisen tykistön tarkkuutusammunta, esteitten raivaaminen, liikenne etulinjan tuntumassa ja lopuksi radiohiljaisuus olivat varmoja lähestyvän hyökkäyksen merkkejä. Saksalaiset tyhjensivät etulinjansa, jolloin venäläisen hyökkäyksen suurin valtti, tykistökeskitys, osui tyhjään etulinjaan. Pari kilometriä etulinjan takana saksalaiset loivat puolustuskeskuksia. Puolustuksen painopisteitten väliin venäläinen hyökkäysvoima kasautui hallitsemattomaksi massaksi, jota saksalaisella tulivoimalla nuijittiin suorasuuntaus- ja kaaritulella sekä ilmaiskuin.

Kun venäläisillä kuitenkin oli suuri ylivoima, hyökkäys tavallisesti johti jossain paikassa läpimurtoon. Tällöin Saksan puolustuksen suurimpana valttina olisi pitänyt olla vetäytyminen. Saksalaisillahan oli valtava alue venäläistä maata antamassa puolustukselle syvyyttä. Tässä vaiheessa Hitler kuitenkin kielsi vetäytymisen, venäläiset pääsivät läpimurtoon ja useita kertoja saksalaisia yhtymiä jäi saarroksiin. Vain osa niistä pystyi ankarin ponnistuksin murtautumaan länteen. Hitlerin syyttäminen on sotahistorian kuluneimpia kliseitä, mutta hänen syyllisyyttään saksalaisten puolustuksen jäykkyyteen ei voi kiistää.

Sekava jäsentely

Schmidtin jäsentely on suunnilleen yhtä sekava kuin hänen tapansa pomppia organisaation tasolta toiselle. Hän aloittaa Kurskin taistelusta kesällä 1943, palaa pohtimaan Stalingradin taistelua talvella 1942 – 1943, siirtyy Leningradin suuntaan, jossa hän käsittelee jopa talven 1941 – 1942 tapahtumia. Sivulla 290 hän palaa sinne, mistä aloitti, Kurskin taistelun jälkeiseen tilanteeseen.

Stalingradin katastrofin jälkeistä saksalaista operaatiotaitoa hallitsi Mannsteinin pyrkimys keskittää parisataa kilometriä Mustaltamereltä pohjoiseen strategis-operatiivinen reservi, joka saattoi hyökätä venäläisten sivustaan näitten pyrkiessä etenemään Mustanmeren pohjoisrannikkoa pitkin. Mannstein joutui kuitenkin toimimaan vähin resurssein.

Schmidt hallitsee kieltämättä dramatiikan. Kirja Marssi Venäjälle päättyi Stalingradin kukistumiseen. Poltettu maa päättyy siihen, että kesällä 1944 Neuvostoliiton STAVKA viimein siirsi painopisteen Pripetin soitten pohjoispuolelle. Normandian maihinnousua seurannut venäläisten hyökkäys, operaatio Bagration, suuntautui Saksan Armeegruppe Mitteä vastaan. Saksa sai iskun, joka päätti sodan vajaata vuotta myöhemmin.