Ruotsi ja Alankomaat voimistuivat kumpikin 1600-luvun alussa: Ruotsi sotilaallisena suurvaltana ja Alankomaat kaupan ja merenkulun mahtina. Ruotsi pönkitti sotilaallista valta-asemaansa solmimalla kauppayhteyksiä Alankomaiden kanssa, ja amsterdamilaiset kauppiaat rakensivat puolestaan omaa taloudellista imperiumiaan Ruotsin halpojen raaka-aineiden tuotoilla. Suurvallan rakentajat -kirjan tekijät huomioivat maiden välisten suhteiden tutkimuksessa kauppiaat ja kauppiasryhmät uudesta näkökulmasta ­– diplomaattisina toimijoina. Näin he ovat mukana kansainvälisen vuorovaikutuksen tutkimuksen uusissa trendeissä.

Suurvallan rakentajat: Ruotsin ja Alankomaiden yhteistyö uuden ajan alussa on vertaisarvioitu teos, joka kostuu johdannosta, kuudesta pääluvusta ja jälkisanoista. ”Yhteen kietoutuneet suurvallat”, jonka kirjoittajaa ei mainita, antaa tekstille taustaa Alankomaiden kauppamahdin ja Amsterdamin kaupungin kehityksen avulla. Jo 1400-luvulla alankomaalaiset merenkulkijat purjehtivat Itämerellä silakkaa kalastaen ja kauppaa käyden. 1500-luvulla he ottivat Hansaliitolta sen johdon kansainvälisessä kaupassa, ja hallitsivat Itämeren kauppaa 1600-luvulla, jolloin massatavarakauppa vain voimistui. Vuosisadan alussa kolme neljästä Juutinrauman läpi purjehtineesta aluksesta oli alankomaalaisia, ja vuosisadan lopulla 75 prosenttia Amsterdamin pörssin pääomasta liittyi Itämeren kauppaan. Amsterdamin kauppiaita rikastuttivat erityisesti Puolan vilja, Baltian hamppu sekä Ruotsin rauta ja terva.

Suurvallan rakentajien kirjoittajat eivät setvi ensi kertaa uuden ajan alun taloushistoriaa ja siihen liittyviä ilmiöitä, mutta tässä teoksessa he avaavat Ruotsin ja Alankomaiden yhteyksiä historiallisten toimijoiden kautta ja kuljettavat lukijaa yksilöiden tarinoiden myötä eri puolille Eurooppaa ja vähän kauemmaksikin maailmalle. Tällainen lähestymistapa näyttää olevan historiankirjoituksessa yhä suositumpi.

Alankomaalaiset kauppiaat nousivat Pohjolassa suurvaltapoliittisiksi vaikuttajiksi, kun he rahoittivat Ruotsin kruunun sotakuluja. He tarjosivat Ruotsille myös oikeudellista ja taloudellista asiantuntijuutta. Hyvä esimerkki kehittyvien kauppasuhteiden merkityksestä oli, että Ruotsi avasi ensimmäisen ulkomaan lähetystönsä 1614 Haagiin ja solmi samalla Alankomaiden kanssa kaupallisen ja sotilaallisen yhteistyösopimuksen. Maa tarvitsi kansainvälisiä kontakteja, kaupan verkostoja ja osaamista. Alankomaista niitä löytyi.

Kaukokaupan tuoma varallisuus edisti ennen muuta Alankomaissa mutta myös Ruotsissa koulutusta ja tiedettä sekä tiedon julkaisemista ja kiertoa. Kirjamyyntikin kukoisti maiden välillä 1600- ja 1700-luvulla. Tieteellisen kanssakäymisen osalta teoksessa tarkastellaan 1700-lukua, jolloin Alankomaiden taloudellinen mahti oli jo taantunut.

Tanskan ja Ruotsin jatkuvissa kiistoissa alankomaalaiset kauppiaat asettuivat omien etujensa mukaan milloin kenenkin puolelle, mutta Juutinraumassa he eivät sallineen kummankaan puolen dominoida liiaksi. Useita kertoja alankomaalaisalukset turvasivat tykeillään kauppalaivojaan voimatasapainon kulloinkin edellyttämällä tavalla.

Itämeren kaupan ohella amsterdamilaiset kauppiaat perustivat kauppakomppanioita, jotka valloittivat kauppa-asemia Pohjois- ja Etelä-Amerikassa sekä Kaukoidässä. Heidän Itä-Intian kauppakomppaniansa kilpaili 1600-luvulla espanjalaisten ja portugalilaisten kauppiaiden kanssa. Pohjois-Amerikassa amsterdamilaiset olivat 1638 perustamassa Delawareen Ruotsin ainoaa siirtokuntaa Nya Sverigea, mutta kaappasivat siirtokunnan haltuunsa 1655. Alankomaiden suhteellinen kauppapoliittinen merkitys oli suurimmillaan 1600-luvun puolivälin jälkeen, ennen kuin Ranska ja Englanti voimistuivat.

Suurvallan rakentajat on päältä kaunis Jukka Aallon kansipaperin ansiosta mutta sisältä varsin ankea, kun kaikki pienehköt kuvat ovat mustavalkoisia. Värit antaisivat enemmän uskottavuutta suurvaltapyrkimyksillekin, mutta hyvä, että kuvia yleensä on. Yli kymmenen kuvan joukossa on kaiverruksia, maalauksia ja pari valokuvaa – muotokuvia, Amsterdamin kaupunkinäkymiä, karttoja, taistelukohtaus, piirros Uuden Ruotsin ja paikallisten asukkaiden kohtaamisesta, vapautetun orjan kuva ja jopa yhdet afrikkalaiset jalkineet.

Kirjan etu- ja takasisäkannen kartat puolestaan ilahduttavat väreillään. Varsinkin Hannu Linkolan kartta Ruotsi ja Alankomaat uuden ajan alussa on selkeä ja hyödyllinen. Siihen on merkitty Alankomaiden ja Ruotsin alueet sekä teksteissä mainitut paikkakunnat, ja siinä näkyy koko luoteis-Eurooppa. Takasisäkannessa on Joannes Janssoniuksen Nova Europae Descriptio vuodelta 1637 Kansalliskirjaston kokoelmista. Siitä ei nykylukija paljoa hyödy, mutta se on kaunis katsoa.

Teoksen lopusta löytyvät viitteet, lähteet (alankomaalaisia ja ruotsalaisia arkistolähteitä ja lähdekirjallisuutta) ja tutkimuskirjallisuus (englannin-, hollannin-, saksan-, suomen-, ruotsin- ja tanskankielisiä julkaisuja) sekä nimiä ja paikkoja sisältävä hakemisto. Asiahakemiston puuttumisesta marmatan taas kerran. Harmittelen myös sitä, ettei kirjassa ole yhtään tietolaatikkoa. Ainakin keskeisten valtioiden väkiluvut, Ruotsin hallitsijoiden nimet ja hallitusvuodet sekä Alankomaiden keskeiset hallinnolliset muutokset antaisivat lukijalle hyvää taustatietoa.

Kirjan kielestä en pahemmin valita. Kaikki kirjoittajat hallitsevat korrektin asiaproosan ja vähän kevyemmänkin irrottelun. Sitä jaksan kuitenkin ihmetellä, miksi artikkeleissa jokin ”linkittyy” johonkin puolenkymmentä kertaa, vaikkei 1600-luvulla edes ollut vempaimia, joilla voisi linkittää. Resilienssikään ei tunnu välttämättömältä sanalta; sille löytyy ihan riittävän monta suomenkielistä vastinetta.

YRITTÄJÄN KONTTORISSA

FT Kalle Wirta on aikaisemmin tutkinut uuden ajan alun yritystoimintaa ja väitellyt Alankomaissa Leidenin yliopistossa 2018 (Dark Horses of Business: Overseas Enterpreneurship in Seventeenth-Century Nordic Trade in the Indian and Atlantic Oceans). Suurvallan rakentajiin hän on kirjoittanut kaksi artikkelia, joista ”Yrittäjän konttorissa” on kirjan ensimmäinen pääluku.

Siinä Wirta käsittelee kansainvälisen kaupan ja kapitalististen toimintamallien tuloa Ruotsiin amsterdamilaisten yrittäjien myötä. Kun alankomaalaiset protestanttiset maakunnat – Hollanti, Zeelanti, Friisinmaa, Overijssel, Gelder, Utrecht ja Groningen – olivat irtautuneet Espanjasta ja muodostaneet Alankomainen tasavallan 1581, Amsterdamista muodostui maan tärkein kauppakeskus, ja sen kauppiaat ymmärsivät jo silloin, että Ruotsin runsaita ja halpoja luonnonvaroja voitiin hyödyntää taloudellisesti. He tajusivat myös, ettei Ruotsi itse pystynyt suurtuotantoon. Jo 1590-luvulla ensimmäiset alankomaalaiset kauppiaat alkoivat myydä Ruotsin rautaa ja kuparia Alankomaiden laivastolle ja myöhemmin Itä-Intian kauppakomppanialle. Myös tervakaupan he ottivat haltuunsa. Näin he kytkivät Ruotsin ulkomaankaupan osaksi maailmankauppaa.

Amsterdamissa oli 1585 noin 30 000 asukasta. Kun Euroopan maustekaupan keskus Antwerpen jäi 1581 Espanjan hallintaan, sieltä kuten muualtakin Euroopasta virtasi väkeä uskonnollisesti suvaitsevaan ja kehittyvään Amsterdamiin niin, että kaupungin väkiluku oli 1632 jo noin 120 000 ja 1680-luvun alussa lähes 220 000 henkeä. Myös Alankomaiden sydänalueiden kaupungit kehittyivät voimakkaasti. Leiden, Haarlem, Delft, Rotterdam, Enkhuizen ja Brielle olivat merkittäviä manufaktuuriteollisuuden, laivanrakennuksen ja kalastuselinkeinon keskuksia. – Jo teoksen johdanto-osassa olisi voinut hyvin mainita ainakin Ruotsin, Tanska-Norjan, Puolan, Venäjän ja koko Euroopan väkiluvun. Lukumäärät olisivat antaneet lukijalle jonkinlaisen käsityksen maiden ”painoarvosta”.

Ruotsalaisiakin muutti Amsterdamiin useita kymmeniä tuhansia. Joukossa oli käsityöläisiä, palveluväkeä, merimiehiä, kauppiaita, kirkonmiehiä ja opiskelijoita, joista tuli myöhemmin valtiomiehiä, diplomaatteja, upseereja ja professoreita. Nuoret kauppamiehet harjoittelivat Amsterdamin kauppahuoneiden palveluksessa, ja opinhaluiset nuorukaiset hakivat oppia Leidenin yliopistosta.

Alankomaalaiset kauppiaat vakiinnuttivat 1600-luvulla asemansa Ruotsissa. Heillä oli pääomaa, osaamista ja suhteita. He ottivat nopeasti haltuunsa vientiteollisuuden ja hallitsivat kaukokauppaa ylirajaisten verkostojensa avulla. Kyse oli nimenomaan aktiivisten yrittäjien toiminnasta kummassakin maassa. Esim. langokset Louis de Geer (1587–1652) ja Elias Trip (1570–1636) loivat hyvät suhteet Ruotsin hallitsijoihin lainoittaen näiden sotakuluja, mm. Älvsborgin linnoituksen lunastusta, ja saivat siten huomattavia etuja kuparin, raudan ja tervan tuotannossa ja kaupassa.

Yksittäiset kauppiaat eivät olisi pystyneet laajamittaiseen ja tuottavaan toimintaan, joten perheet muodostivat naimakauppojen avulla tiheitä sukulaisverkostoja. Kauppiaiden avioliitot eivät siis todistaneet suuresta rakkaudesta, vaan ne olivat ”tarkoin suunniteltuja strategisia siirtoja”, kuten Waris asian ilmaisee. Kauppiaiden toiminta ei täyttänyt kaikilta osin tiukkoja eettisiä vaatimuksia; lahjontaa ja salakauppaa esiintyi. Jälkipolvet ovatkin kiinnittäneet huomiota de Geerien osuuteen orjakaupassa. Wariksen mielestä György Novákyn väitöskirja Ruotsin Afrikka-komppaniasta (1990) kannattaisi nostaa arvoonsa, sillä aikanaan se jäi turhan vähälle huomiolle. Myös 30-vuotisen sodan aseistaminen odottaa vielä kriittistä tarkastelua.

JALOMETALLEJA JA KALLEUKSIA POHJOLAAN

OTT, FM Katja Tikka on tutkinut Ruotsissa toimineiden kauppakomppanioiden oikeudellista ympäristöä 2020 ilmestyneessä väitöskirjassaan Laivojen tuomaa lakia. Ruotsin ensimmäiset kauppakomppaniat 1600-luvulla ja toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa. Suurvallan rakentajissa Tikka kirjoittaa kauppakomppanioista kahdessa artikkelissa. ”Jalometalleja ja kalleuksia” kertoo mm. melkoisesta visionääristä, kauppias ja diplomaatti Willem Usselincxista (1567–1647), joka toi Ruotsiin osakeyhtiömallin ja koetti suurilla lupauksilla houkutella ihmisiä sijoittamaan kauppakomppanioihin.

Espanjan Alankomaissa syntynyt Usselincx toimi ensin Espanjan palveluksessa ja Azoreilla. Idearikkaana miehenä hän kehitteli kauppaa, merenkulkua, valtiollisia rakenteita, kauppaoikeutta ja kauppakomppaniamalleja. Jo 1590-luvulla hän visioi länteen suuntautuvaa kauppakomppaniaa ja julkaisi ajatuksiaan 1608 ilmestyneessä teoksessaan. Hän vaikutti voimakkaasti Alankomaiden Länsi-Intian kauppakomppanian perustamiseen 1621, vaikkei hanke toteutunutkaan hänen toivomassaan muodossa.

Usselincx hakeutui 1620-luvulla Pohjolaan ja pääsi Tanskassa kuninkaan neuvonantajaksi, mutta matkasi pian Göteborgiin alankomaalaisten kauppiaiden luo, jotka järjestivät hänet Kustaa II Aadolfin puheille. Tämä innostui miehen lennokkaista ajatuksista niin, että antoi hänelle mahdollisuuksia yrittää. 1624 Usserlincx esitti ruotsalaisille ensimmäisen mallin kauppakomppaniasta, jonka toimilupa koski Afrikan ja Amerikan kauppaa; myös Aasia ja Australia hyväksyttiin mahdollisiksi kauppa-alueiksi. Mutta malli ei toiminut Pohjolassa. Se ei tuonut Usselincxin lupaamaa kultaa, hopeaa tai smaragdeja eikä houkutellut sijoittajia.

RIKKAAT JA ROHKEAT SIJOITTAJAT

Toisessa artikkelissaan ”Rikkaat ja rohkeat sijoittajat” Tikka selvittää, ketkä lopulta uskalsivat panna rahansa likoon uudenlaiseen yritystoimintaan, ja pohtii myös sijoittamisen olemusta. Usserlincxin toinen malli, joka hyväksyi myös ulkomaalaiset sijoittajat, sai 1626 liikkeelle kirjavan joukon halukkaita. Mukana oli valtaneuvoksia, valtion huippuvirkamiehiä, valtakunnankansleri Axel Oxenstierna, ylhäisaatelia, piispoja, yliopistomiehiä sekä pari tuomiokirkkoa, muutama kaupunki ja joku hospitaalikin ynnä alankomaalaisia kauppiaita. Henkilöiden sijoitukset vaihtelivat 100 äyristä 32 000 äyriin. Sijoittajiin kuului myös 14 naista – kuningashuoneen lähellä olevia aatelisleskiä sekä porvarien rouvia ja leskiä. Heidän panoksensa olivat kuitenkin melko pieniä.

Ruotsalaiset eivät liene kauppakomppanioista hyötyneet kovinkaan paljon mutta eivät myöskään menettäneet niissä suuria summia. Ruotsin kruunu kuitenkin komppanioiden kautta varoja sodankäyntiin. Kun kauppakomppaniat eivät toimineet 1600-luvulla kovin hyvin, rakennettiin 1700-luvulla taas toisenlaisia organisaatioita.

Vaikka touhukkaan Usselincxin voidaan sanoa olleen yritteliäs hahmo väärässä ympäristössä, alankomaalaiset toivat 1600-luvun yritystoiminnan Ruotsiin ja ruotsinkieleen uusia talouden termejä – osake, osakkuus, sijoitus, sijoittaja, voitto, tuotto, korko. Termien merkitys ei vastaa täysin nykyisiä käsitteitä, joten on vaikea sanoa, olivatko kauppakomppaniat osakeyhtiöitä vai osuuskuntia tai jotakin muuta. Ruotsissa ne olivat joka tapauksessa 1600-luvulla liian uudenaikaisia.

RUOTSIN TERVAKAUPPA

Laivanrakennus lisääntyi 1600-luvun Euroopassa valtavasti, ja tervaa tarvittiin puulaivojen kyllästämiseen yhä enemmän. Toisessa artikkelissaan ”Tervaa maailmalle” Kalle Wirta kirjoittaa Ruotsin tervakaupasta, jossa noin 80 prosenttia tervasta tuli Suomen puolelta. Kun metsiä käytettiin muualla Euroopassa ja Ruotsissa lähinnä raudan tuottamiseen, suomalaisista männyistä poltettiin tervaa.

Wirran artikkelin avainhenkilöt ovat kuvitteellinen suomalainen talonpoika Matti, joka poltti tervaa, ja aito amsterdamilainen liikemies Joseph Deutz (1624–1684). Tuottajat myivät 1600–1648 tervansa tapulikaupunkien tervaporvareille, jotka puolestaan myivät sen ulkomaankauppiaille. Vuodesta 1648 lähtien talonpojat saivat myydä tervansa suoraan vasta perustetulle tervakomppanialle, jonka päämaja sijaitsi Tukholmassa ja edustajat, faktorit, toimivat muissa kaupungeissa. Suomessa tuotettiin tervaa 1600-luvun puolivälissä 81 000 tynnyriä ja 1680-luvulla 96 000 tynnyriä vuodessa.

Kun porvarit ja talonpojat olivat tyytymättömiä tervakomppanian toimintaan, komppania uudistettiin 1661 perusteellisesti, ja 1662 Joseph Deutz nimitettiin sen komissaariksi Amsterdamiin. Hän harjoitti myös tekstiili-, timantti-, kirja- ja paperikauppaa, laivanvarustusta ja valaanpyyntiä. Voiton maksimointi oli tervakaupan kaikkien osapuolten tavoite, mutta pääosa voitoista valui alankomaalaisten käsiin. Niin Deutz, Trip, de Geer kuin moni muukin alankomaalainen yrittäjä panosti talouden lisäksi taiteeseen, tieteeseen ja kulttuuriin. Deutzilla oli 78 maalauksen ja lukuisien veistosten taidekokoelma.

Artikkelissaan Wirta tähdentää Nils-Erik Villstrandin merkitystä tervakaupan tutkimuksessa. Tämän artikkeli ”Med stor möda i en hop gropar i marken. Tjärbränning kring Bottniska viken under svensk stormaktstiden” ilmestyi jo 1992, mutta näyttää painuneen unohduksiin. Vilstrand on mm. osoittanut, että tervakauppa vakiinnutti Suomessa rahatalouden aseman. Tärkeää oli myös huomio, että Suomen puolella vesistöt sopivat paremmin tervan kuljetukseen kuin Ruotsin puolella.

NAVIGOINTI KAUPPADIPLOMATIAN TUULISILLA VESILLÄ

FT Henri M. Hannula on väitellyt 2023 tutkimuksellaan Free Ships, Free Goods – Dutch Foreign Policy and Commercial Relations with Denmark and Sweden 1675–1690, joka käsittelee Alankomaiden ja Pohjolan kauppapoliittisia suhteita 1600-luvulla. Hän toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa alanaan uuden ajan alun oikeushistoria. Hänen osuutensa on Suurvallan rakentajissa on ”Navigointi kauppadiplomatian tuulisilla vesillä”.

Artikkelissaan Hannula tarkastelee valtapolitiikan ja kaupanteon ristiriitaisen vuorovaikutuksen ja vaikutusyhteyksien maailmaa. Hän paneutuu erityisesti alankomaalaisten kauppiaiden diplomaattisiin pyrkimyksiin Tanskassa ja Ruotsissa. Kaupalliset yhteydet näet muodostivat kansainvälisen vuorovaikutuksen lähtökohdan maiden ja valtioiden välille. Laajamittaista ja kasvavaa kauppaa ei olisi voitu käydä ilman varhaismodernin yhteiskunnan kansainvälisen diplomatian toimijoita.

Nimitetyt diplomaatit sekä kauppiasryhmät ja ruohonjuuritason välikädet muodostivat alankomaalaisen kauppadiplomatian verkoston, jolla oli suuri vaikutus Ruotsin ja koko Itämeren alueen piirin historiaan. Kaupalliset toimijat pyrkivät muokkaamaan toimintaympäristöä itselleen suotuisaksi ja vastustamaan nousevien valtioiden hankkeita, jotka voivat heikentää liiketoiminnan kannattavuutta.

Kauppahuoneet tarvitsivat turvaa ja takeita, joita sotavaltiot voivat tarjota. Nämä puolestaan tarvitsivat kansainvälisestä liiketoiminnasta saatavia tuloja (tullit). Esim. Elias Trip ja Louis de Geer pyrkivät laajentamaan kauppadynastiaansa Ruotsiin ja rahoittivat sotakoneistoa. Kruunu taas takasi raaka-aineiden edullisen saannin maailmankaupan keskukseen ja tykinkuulina edelleen kuoleman kentille. Oli paradoksaalista, että konflikteja rahoitettiin ja tuotettiin, vaikka toisaalta toivottiin mahdollisimman laajaa kaupparauhaa.

Kaupallisten toimijoiden ja esivallan suhteet olivat mutkikkaita ja alttiita konflikteille. Ranska ja Alankomaat kävivät keskenään sotaa vuosien ajan, mutta Ruotsin suhteet Ranskaan olivat hyvät. Eniten haittaa kauppayhteyksille aiheuttivat Tanskan ja Ruotsin lähes jatkuvat nahistelut, mutta kokonaan ei selvitty Tanskan ja Alankomaiden keskinäisiltä selkkauksiltakaan, joissa käytettiin aseina tulleja, saartoja ja boikotteja. Alankomaalaiset pyrkivät kuitenkin turvaamaan kauppatavaroiden kulun solmimalla sopimuksia eri suuntiin. Uudet sopimukset olivat joskus ristiriidassa entisten kanssa, ja diplomaatit saivat sovitella erimielisyyksiä.

Yleensä konflikteista kärsivät kaikki osapuolet ja sivullisetkin, mutta joskus joku saattoi tilapäisesti hyötyä toisten keskinäisistä riidoista. Diplomaateilla riitti kuitenkin jatkuvasti töitä. Alankomaiden diplomatian toimijoita Tanskassa olivat komissaarit ja lähettiläät. Juutinraumassa toimi komissaari 1670-luvulta 1700-luvun alkuun ja Kööpenhaminassa lähettiläs 1657 alkaen. 1600-luvulla lähettiläitä ehti olla neljä. Tukholmassa toimi 1670-luvun puolivälistä 1700-luvun alkuun vain yksi lähettiläs, Christian Constantin Rumpf. Kaikki Alankomaiden lähettiläät olivat yliopistokoulutuksen saaneita sekä hallitsivat valtapolitiikan painostus- ja neuvottelutaidot kuten ajan kulttuuriset ihanteetkin.

TOTUUS LÖYTYY LUONNOSTA

FT Kalle Kananoja toimii tieteiden ja aatteiden historian yliopistonlehtorina Oulun yliopistossa. Hän on väitellyt Atlantin orjakaupasta (Central African Identities and Religiosity in Colonial Minas Gerais, 2012), mutta hänen myöhemmät tutkimusteemansa ovat keskittyneet globaaliin tieteenhistoriaan varhaismodernilla ajalla. Suurvallan rakentajissa hän tarkastelee otsikolla ”Totuus löytyy luonnosta” alankomaalaisten ja ruotsalaisten yhteyksiä luonnontieteissä. Ne painottuvat selvästi 1700-luvulle, jolloin Alankomaat eivät enää hallinneet maailmankauppaa, mutta 1600-luvulla luodut verkostot toimivat edelleen hyödyttäen tieteellistä yhteistyötä.

Alankomaat oli 1700-luvulla Euroopan arvostetuin luonnonhistorian tutkimuksen keskus, joka houkutteli tiedemiehiä eri puolilta Eurooppaa. Ruotsalaisista vierailevista tutkijoista merkittävin oli Carl Linnaeus (1707–1778). Hän oli jo nuorena tehnyt matkan Lappiin ja tutustunut siellä lappilaisten käyttämiin luonnonkasveihin, erityisesti väinönputkeen. 1735 hän matkusti Alankomaihin, missä hän sai ruotsissa kirjoittamallaan väitöskirjalla heti lääketieteen tohtorin arvon Hardewikin yliopistosta. Hän julkaisi sponsorien avulla myös kasvien luokittelujärjestelmää käsittelevän teoksensa Systema Naturae, jota hän laajensi myöhemmin useita kertoja.

Linnaeus työskenteli Alankomaissa lääkärinä sekä pari vuotta erään pankkiirin kasvitieteellisen puutarhan kuraattorina ja kirjoitti puutarhan kokoelmista luettelon (Hortus Cliffortianus). Hänelle tarjottiin myös mahdollisuutta lähteä Etelä-Afrikkaan, mutta hän palasi 1738 Ruotsiin. Upsalasta käsin hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa eurooppalaisten tutkijoiden kanssa, ja hänen oppilaansa saivat hyödyntää opettajansa luomaan verkostoa.

Hannula toteaa Linnaeuksen ”opetuslapsia” olleen peräti 17. Opettajansa luomien yhteyksien kautta he pääsivät maailmalle tutkimusmatkoille. Suomalaisia joukossa oli kaksi, Per Kalm (1716–1779), joka matkasi Pohjois-Amerikkaan ja tutki siellä erityisesti kasveja, ja Peter Forsskål (1732–1763), joka tutki kasveja ja eläimiä Arabiassa.

Ruotsalaisista oppilaista Daniel Rolander (1722/3–1793) matkasi 1756 Etelä-Amerikkaan, Surinameen Carl Gustav Dahlbergin (1721–1781) kanssa ja tutki siellä hyönteisiä. Hänen matkaansa rahoitti hyönteistutkija ja Kuninkaallisen tiedeakatemian jäsen Charles de Geer. Rolander ei luovuttanut kokoelmaansa Linnaeukselle ja riitaantui tämän kanssa. Linnaeus yritti jopa ryöstää kokoelman. Rolander syrjäytyi tiedemaailmasta, ja vasta 2000-luvulla hänen Surinamen matkansa merkitys on tunnustettu.

Carl Gustav Dahlberg (1721–1781) oli puolestaan maallikkotiedonantaja, joka päätyi Surinameen 1746 alankomaalaisten mukana, ja teki sinne useita matkoja. Hän meni jopa naimisiin paikallisen rikkaan lesken kanssa. Hänellä oli laajat tiedonhankintaverkostot alkuperäisten asukkaiden keskuudessa ja hän lähetti hyönteisnäytteitä Linnaeuksen lisäksi kuningas Adolf Fredrikille ja keisarinna Katariina II Suurelle.

Alankomaiden Itä-Intian Kauppakomppania oli 1600-luvulla maailman suurin ja käytti varojaan Kapmaahan perustamansa siirtokunnan lähialueen kasvillisuuden, eläimistön ja mineraalivarojen tutkimukseen. Näin se auttoi tutkijoita luomaan käsitystä sikäläisen luonnon monimuotoisuudesta. Jo 1760-luvulla Kiinassa vieraillut Anders Sparrman (1748–1820) saapui 1771 Kapmaahan ja keräsi siellä tietoa eläimistä. Vuosina 1772–1775 hän osallistui James Cookin toiseen maailmanympäripurjehdukseen, mutta palasi vielä joksikin aikaa Afrikkaan. Myöhemmin hän sai professuurin Upsalan yliopistosta.

Carl Peter Thunberg (1743–1828) puolestaan viipyi Kapmaassa kolme vuotta (1772–1775) luokitellen kasveja, ja matkusti sitten Japaniin kauppakomppanian kirurgina. Hän vietti toista vuotta Japanissa, missä kääntäjät olivat hänen tärkeitä tietolähteitään. Heidän avullaan Thunberg keräsi noin 600 japanilaista kasvilajia. Kapmaan kasvilajeista hän kirjoitti teoksen Flora Capensis, jossa hän luetteli yli 3 000 lajia. Thunbergkin sai Ruotsiin palattuaan professuurin. Sekä Sparrman että Thunberg koettivat kerätä tietoja luonnosta paikallisten khoikhoiden (ent. hottentotit) ja sanien (ent. bushmanit) avulla. He tarkkailivat myös ihmisten tapoja.

Kaikkien edellä mainittujen tutkijoiden uran kannalta oli ratkaiseva merkitys sillä, että alankomaalaiset kauppiaat rikastuivat Ruotsin ja yleensä Itämeren alueen kanssa käymänsä kaupan ansiosta ja kasvattivat vaurauttaan myös Itä- ja Länsi-Intian kauppakomppanioiden avulla.

JÄLKIKIRJOITUS

Kaikki Suurvallan rakentajien kirjoittajat lienevät vastuussa teoksen Jälkirjoituksesta, vaikkei sen tekijää ole nimetty. Siinä hahmotellaan lyhyesti alankomaalaisten ja ruotsalaisten 1600- ja 1700-luvun monipuolisen kanssakäymisen perintöä nyky-Ruotsissa ja koko kirjan tarkoitusta. Tekijät haluavat herättää ajatuksia Ruotsin (ja Suomen), Alankomaiden ja koko Euroopan vuorovaikutuksen pitkäaikaisuudesta. Tuon vilkkaan kanssakäymisen myöhemmät jäljet kaipaisivatkin ihan oman tutkimuksensa.

Kirjan lopussa kiinnitetään huomiota myös ihmisen riippuvuuteen luonnosta – ilmastosta, kasvillisuudesta ja eläinkunnasta. Ilmastokysymykset eivät ole vain meidän aikamme ongelma, vaan ne vaivasivat myös 1600-luvun ihmisiä. Loppusanoissa Alankomaiden merenkulun todetaan kärsineen erityisesti pikku jääkaudesta ja sen aiheuttamista ongelmista, mutta näitä ei tuoda esiin artikkeleista. Lopussa todetaan sekin, että myös ympäristönmuutokset ja luonnonkatastrofit lienevät vaikuttaneen osaltaan Alankomaiden taloudelliseen alamäkeen 1700-luvulla, kun joet ja rannikkoseudut tulvivat laivamatojen tuhottua tulvapatojen rakenteita.

Siellä täällä omissa luvuissaan kirjoittajat tuovat esille mielenkiintoisia yhtymäkohtia nykypäivään. Yksi tällainen seikka on sponsorointi, josta varsinkin Kananoja kertoo omassa artikkelissaan. Loppusanoissa korostetaan vielä kerran 1700-luvun rahoittajien merkitystä luonnontieteelliselle tutkimukselle ja verrataan heitä meidän aikamme Bill ja Melinda Gatesiin. Sponsorithan syytivät kansainvälisellä kaupalla kokoamiaan rahoja oman aikansa ”kaiken maailman dosenteille”.

Uskon Suurvallan rakentajien kiinnostavan uuden ajan alun historian opiskelijoita ja tutkijoita sekä Ruotsin valtakunnan historiasta tietoa kaipaavia maallikoita. Soisin myös edes yhden tieteen tukemista väheksyvän henkilön lukevan Wirran, Tikan, Hannulan ja Kananojan teoksen.