Tuottelias tietokirjailija ja yhteiskuntatieteiden tohtori Erkki Vettenniemi on käsitellyt suomalaisen urheilun syntyä, kestävyysjuoksua ja urheilun medikalisoitumista useissa tietokirjoissa ja tieteellisissä esityksissä. Nyt hän palaa ilmiselvään lempiaiheeseensa, kestävyysjuoksuun, jatkaen Joutavan juoksun jäljillä: kestävyysjuoksun varhaisvaiheet Suomessa (2005) -teoksessa aloitettua teemaa. Siinä missä Joutavan juoksun jäljillä oli suomalaisen juoksuharrastuksen ja kilpailun varhaisvaiheet kartoittava tieteellinen teos – tosin sellaiseksi poikkeuksellisen sujuvasti ja koukuttavasti kirjoitettu – on nyt julkaistu teos laajemmalle lukevalle yleisölle suunnattu tietokirja kilpajuoksun vaiheista 1900-luvulla.

Vettenniemi kommentoi ratkaisua toteamalla, että kyseessä on ”niin sanoakseni yleissivistävä lukukirja vailla ensimmäistäkään viitettä.” Hän jatkaa vielä: ”laskelmieni mukaan Suomessa on vain viisi urheiluhistoriaan vakavassa mielessä suhtautuvaa henkilöä, eikä heistä kuin kaksi tai kolme kaipaa tietyn sitaatin tai toteamuksen dokumentointia”. Erkin kommentti, vaikka kärjistetty onkin, osoittaa urheiluhistorian haasteellisen tilanteen; nuoria tutkijoita ei taida aihe kiinnostaa, eikä sitä myöskään yliopistoissa juuri edistetä. Mutta ei kai meidän määräämme sentään yhden käden sormilla lasketa!

Kulta kullalta, mitali mitalilta

Kuva: Paavo Nurmi maratonin olympiakarsinnoissa Viipurissa 1932. Kuva Urheilumuseo.

Nyt julkaistu kirja alkaa maratonmuodin saapumisesta Suomeen vuoden 1906 aikana – siitä Vettenniemen mukaan alkaa kestävyysjuoksun ”melko moderni” aika. Päätepisteenä puolestaan toimii 1980-luvun alku ja tarkemmin ottaen Moskovan olympialaiset vuonna 1980. Vaikkei sitä kummemmin kirjassa korostetakaan, on kyseessä siis ajanjakso, jolloin suomalaiset kestävyysjuoksijat nousivat hallitsemaan kansainvälisiä kisakenttiä ja lopulta jäivät itse jalkoihin. Kirjoittajan ei draaman kaaresta tarvitse huolehtia, sillä se on sisäänrakennettuna suomalaisessa kestävyysjuoksussa. Eivätkä vain urheiluhistorioitsijat sitä tunne, vaan – uskaltaisin väittää – on se vähääkään suomalaista urheilua tuntevien tiedossa. Menneisyyden painolastia, siis 1920- ja 30-lukujen kultasadetta ja siitä johtuvaa valtaisaa menestyksennälkää ja epäonnistumisen pelkoa, on käsitelty esimerkiksi Miika Nousiaisen Maaninkavaarassa. Vettenniemi muuten avasi kirjan taustoja oivaltavasti Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirjassa 2013–14.  http://www.suhs.fi/julkaisut/vuosikirja-2013-2014/

”Yleissivistävä lukukirja” on itse asiassa varsin hyvä kuvaus kirjasta, joka ensimmäisenä kattaa suomalaisen kestävyysjuoksun ”kultaisen historian” kokonaisuudessaan. Aihetta on aiemmin tarkastelu lähinnä yksittäisten urheilijoiden urheilijaelämäkertojen näkökulmasta: Juoksijasuuruudet kuten Martti Vainio (Ismo Mäkinen, Piikkareita ja tanssikenkiä: Martti Vainion elämän tarina), Lasse Virén (Antero Raevuori ja Pentti Vuorio toim., Kullatut piikkarit), Paavo Nurmi (Antero Raevuori, Paavo Nurmi – Juoksijain kuningas ) ja Hannes Kolehmainen (Ossi Viita, Hymyilevä Hannes) ovat elämäkertansa ansainneet.

Vettenniemikin on aiemmin käsitellyt suomalaista kestävyysjuoksua muttei aina historian näkökulmasta (Juoksun hurma ja tuska: suomalaisen kestävyysjuoksun kuva. 1994, toim. Erkki Vettenniemi). Vanhemmista kokonaisesityksistä mainittakoon Sulo Kolkan vuonna 1936 ilmestynyt Maantieltä maailmanmaineeseen: kurkistelua suomalaisen kestävyysjuoksun vaiheisiin. Vettenniemen teokselle on siis epäilemättä ollut tarve – urheilukirjalle, jonka lukemisesta voivat nauttia muutkin kuin urheilusta kiinnostuneet. Taitavana kirjoittajana Vettenniemi tietää, että kestävyysjuoksu ei ole vain tuloksia, vaan kertomisen arvoista on pikemminkin kamppailu tiettyjen tulosten saavuttamiseksi, kilpailijan tai olosuhteiden voittamiseksi, tai vaikkapa vähäpätöisiltä kuulostavien kramppien selättämiseksi.

Kuva: Kuvassa Sulo Kolkka, Ville Ritolan ja Paavo Nurmi. Wikipedia.

Tässäkin teoksessa numeroita piisaa: kierrosaikoja, sijoituksia, ennätyksiä, vuosilukuja ja niin edelleen. Ähkyä tai turhautumista ne eivät aiheuta, sillä numerot tulevat sidotuiksi laajempaan, usein juoksijan henkilökohtaiseen tarinaan, tai niitä kommentoidaan joko urheilijoiden tai kisaselostajien suorilla sitaateilla. Juuri sitaattien määrässä näkyy Vettenniemen valtava työ ja läpikäydyn aineiston määrä. Etenkin sanomalehdet, aikakauslehdet, elämäkerrat ja muistelmat ovat olleet tarkassa luennassa, ja niiden avulla lukija pääsee muiden juoksijoiden joukossa rataa kiertämään, maanteitä kuluttamaan ja palkintopallille seisomaan yleisön osoittaessa suosiotaan. Huomasin itsekin jännittäväni tiettyjen juoksijoiden puolesta, vaikka lopputulokset olivatkin ennalta tiedossa.

Kirja etenee tiukan kronologisesti kisa kisalta keskittyen lähinnä olympialaisiin. ”Väliajoilla” katsastetaan harjoittelumetodeja, juoksulle ja kilpailuille annettuja merkityksiä, amatööri-ammattilainen -jakoa, juoksijoiden lausuntoja mediassa ja lopussa myös dopingia. Vaikka kirjan otsikossa suomalaisuus mainitaankin, on tutkimusote myös kansainvälisesti varsin kattava. Ja näinhän pitääkin olla, sillä huippu-urheilu on luonteeltaan globaalia.

Kiinnostavia pitkäkestoisia teemoja kirjassa ovat suomalaisjuoksijoiden tapa harjoitellessa suosia kävelyä juoksun kustannuksella, josta Vettenniemi on kirjoittanut aiemminkin. (Erkki Vettenniemi Why Did the ‘Flying Finns’ Walk? A Footnote to the History of Athletics Training, The International Journal of the History of Sport, Volume 29, Issue 7, 2012)

Juoksun kansallinen merkitys

Vettenniemi pohdiskelee teoksessaan myös sitä valtavaa kansallista merkitystä, joka tietyillä matkoilla – lähinnä 5 000 ja 10 000 metriä – kultamitaleille Suomessa annettiin. Paljonpuhuvaa oli vastaanotto, jonka Viljo Heinon – aikansa ennakkosuosikki Emil Zátopekin ohella – keskeyttäminen 10 000 metrin kisassa Lontoon olympialaisissa 1948 sai. Sulo Kolkka kirjoitti asiasta näin:

”Tämäkö nyt on sitä maailmankuulua suomalaista sisua? Tämänkö miehen pitäisi juosta maraton viikon kuluttua? Olympia-areenallako piti maailmanmestarin uran surkeasti katketa?”

Kuva: Hannes Kolehmainen keräilykuvassa.

Kolkan kommentti sisusta liittyi tiiviisti aikansa – ja mikä ettei nykyajankin? – uskomukseen siitä, että juuri sisu siivittää suomalaiset huippujuoksijat voittoihin. Vettenniemi kuvailee kirjassaan sisun ohella myös muita suomalaisjuoksijoiden ylivertaisuutta selittämään pyrkiviä aikalaiskeskusteluita. Tunnetusti sauna, kylmä ilmanala, hiihtäminen, ruokavalio ja tietty ”luonnossa ja sen ehdoilla eläminen” nähtiin selittävinä tekijöinä ulkomaisten tiedotusvälineiden ja valmentajien piirissä. Tällainen kontekstin luominen, joka ei kuitenkaan tunnu pakotetulta tai päälle liimatulta, auttaa lukijaa yhtäältä ymmärtämään niitä laajempia merkityksiä, joita juoksulle ja ylipäätään huippu-urheilulle annettiin, mutta toisaalta se myös perustelee yksittäisten urheilusuoritusten merkittävyyttä. Ennen kaikkea se on kuitenkin kiinnostavaa!

Juoksu hyytyy 1980-luvulla

Kirja etenee mukavan ripeään tahtiin, erityisesti tärkeiden kisojen välisinä vuosina. Alussa tosin ihmettelin, miten Vettenniemi ehtii nivoa kaikki tarinanlangat yhteen ja päästä 336 sivun aikana vuodesta 1906 vuoteen 2014. Kolehmaisten veljesten ja Paavo Nurmen tarinoita sekä ylipäätään suomalaisten juoksijoiden kansainvälisen kisailun alkua käytiin sen verran tarkkaan läpi, että puolivälissä kirjaa oltiin vielä 1940-luvulla. Takakansi nimittäin antoi ymmärtää, että teos on ”kokonaisesitys kotimaisen juoksu-urheilun satavuotisesta taipaleesta” ja siitä, ”onko kestävyysjuoksulla tulevaisuutta 2000-luvun Suomessa”. Yksittäisten tulosten ja kilpailuiden käsittely päättyy kuitenkin 1980-luvulle. Juoksijoiden, etenkin naisten, edesottamuksista olisin lukenut mieluusti enemmänkin ja lähemmäs nykyaikaa kurkotellen.

Lasse Virénin ja vuoden 1972 kohdalla Vettenniemi pääsee kirjoittamaan dopingista, tarkemmin ottaen veritankkauksesta. Ikään kuin kirjoittaja olisi jo aiempia lukuja laatiessaan odotellut pääsemistä lempiaiheensa pariin – siinä määrin on ote innostunut. Eikä tämä suinkaan ole moite; on vain luonnollista, että kirjoittajan innostus näkyy yhdessä kohdassa selkeämmin kuin toisessa. Vettenniemi kirjoittaa aiheesta samalla pieteetillä ja asiantuntemuksella kuin muistakin teemoista. Kuitenkin kirjoittajan omat mielipiteet näkyvät tässä kohden selvemmin kuin muualla, ja Vettenniemen pitkäaikaiset kiinnostuksen kohteet – dopingin historia ja dopingin kriminalisoinnin lopettaminen – tuntien, tämä osuus kirjasta vaikuttaa tuttujen polkujen tallaamiselta ja kirjoittajan sanoman jatkokäsittelyltä.

Sujuvasanaista tietokirjaa, joka koukuttaa helposti ja loppuu liian äkisti, voi suositella lämpimästi paitsi suomalaista kestävyysjuoksua tuntemattomille lukijoille, mutta myös tilastonikkareille. Ensimmäiselle ryhmälle teos tarjoaa helposti nieltävän rautaisannoksen aiheesta sekä sen liepeillä vaikuttaneista sisun, häviämisen pelon ja dopingin ilmiöistä. Jälkimmäiset puolestaan saavat mieleenpainuvista tarinoista ja runsain sitaatein kuorrutetuista henkilöhistorioista lihaa tilastotietojen ympärille. Kuvitukselle olisi suonut enemmän tilaa, ja epäilemättä kuvamateriaalia olisi ollut tarjolla. Nyt kuvat ovat erillisessä kuvaliitteessä kirjan keskellä.