Suomen turvallisuuspoliisin päälliköistä ei ole aiemmin kirjoitettu elämäkertoja, joten Matti Lackman on kirjallaan tehnyt aluevaltauksen, jolle täytyy toivoa jatkoa. Esko Riekki oli Etsivän keskuspoliisin pitkäaikaisimpana päällikkönä vuodesta 1923 ja ehti toimia nimenmuutoksen jälkeen Valtiollisen poliisin ensimmäisenä päällikkönä ennen eroaan vuonna 1938. Ennen poliisiuraansa hän värväsi jääkäreitä ja uransa päätyttyä SS-miehiä Saksaan. Siviilityötä Riekki teki Kansallisen kokoomuspuolueen yliasiamiehenä ja sen pää-äänenkannattajan Uuden Suomen toimitusjohtajana.

Taktiikan suhteen Riekki edusti kompromissia Napoleonin legendaarisen poliisipäällikön Joseph Fouchén juonittelevan perinteen ja 1920-luvun Suomen voimakkaan laillisuusperiaatteen välillä. Fouchén kerrotaan pitäneen aina paria salaliittoa salkussaan, jotta tarvittaessa löytyisi syntipukkeja ja provokaattoreita. Tämä herätti inhonsekaista ihastusta vielä paljon myöhemminkin, kun Martti Santavuori suomensi Stefan Zweigin kirjan ”Poliisiministeri Fouché – elämänkuvaus”. (Jyväskylä 1953) Riekin arvostelijat, nuoren Urho Kekkosen johdolla, viittasivat Fouchéen ja vaativat itsenäistä tiedustelua. (s. 177) Vaikka Riekillä oli jossain määrin viehtymystä politikointiin ja hänen lakiopintonsa olivat jääneet kesken, hän oli kuitenkin monissa arvioissaan viileä realisti tai pessimisti. Hän myös kannusti alaisiaan kouluttautumaan eikä halunnut etsiviensä ylittävän laillisuuden rajoja. Tämä vieroitti hänet muun muassa entisestä Shpalernajan sellitoveristaan Vihtori Kosolasta. Riekki karsasti häikäilemättömimpiä kommunisminvastustajia, vaikka luonnollisesti vastusti vasemmiston vaatimusta turvallisuuspoliisin lakkauttamiseksi tarpeettomana. Aktiivisten tiedustelijoiden (vakoilijoiden) saati provokaattoreiden käytön sijasta Riekki nojautui tiedottajiin eli valtiollista turvallisuutta uhkaavista tapahtumista raportoiviin poliiseihin.

Riekin turvallisuuspoliisi joutui kilpailemaan sotilastiedustelun kanssa, joka huomattavasti rohkeammin värväsi ulkomaalaisia palvelukseensa. Lackmanin mukaan turvallisuuspoliisi menestyi kilpailussa paremmin (s. 185), mutta tämä arvio perustuu Johanna Pankakosken pro gradu -tutkimukseen ja Riekin itsekehuun. Riekki epäili sotilastiedustelun lankeavan ansoihin yhteistyössään venäläisten emigranttien kanssa ja esitteli vuonna 1933 selvittämäänsä ”suurta vakoilujuttua” todisteena siitä, kuinka tuhoisasti Neuvostoliitto oli soluttanut venäläiset emigranttijärjestöt. (s. 188 ja 294) Mutta oliko tämä vain onnekasta sattumaa, realistisen poliisityön ansaittu palkkio vai vanhasuomalaisen kasvatuksen mukaista varovaisuutta ja ennakkoluuloisuutta ulkomaalaisten temperamenttisuutta kohtaan?

Vaikka Suomen turvallisuuden pääuhka on aina ollut Venäjä, Riekki havahtui – vasemmiston mielestä tosin liian myöhään – myös Saksan harjoittamaan vakoiluun ja propagandaan Helsingin saksalaisessa koulussa ja suomensaksalaisten yhdistyksissä. (s. 330) Lackman uskoo, että Riekki ei olisi erehtynyt karkottamaan juutalaispakolaisia Saksan miehittämään Viroon, kuten tapahtui marraskuussa 1942, sillä vain muutamaa viikkoa aikaisemmin hän oli vastustanut vankilatuomionsa kärsineen kommunistivakoojan passittamista Saksaan (s. 426-427). Toisaalta Riekki innostui uransa lopulla kansallissosialismista tavalla, joka olisi saattanut muodostua rasitteeksi, jos hän olisi pysynyt virassaan sodan ajan. Tämä Lackmanin huoli tuntuu kuitenkin jossain määrin liioitellulta, sillä Riekki ehti myös turhautua Saksaan jatkosodan kuluessa, eikä hän milloinkaan ollut missään asiassa idealisti. Tietty pohjalainen juurevuus, terveen todellisuudentajun hillitsemä vahva isänmaallisuus teki Riekistä ehkä juuri sellaisen turvallisuuspoliisin päällikön, jota nuori tasavalta tarvitsi itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä. Riekki muotoili ratkaisevalla tavalla Suomen turvallisuuspoliisin luonteen.

Valtiollinen poliisi päätti jo kesäkuussa 1944 tuhota arkistojaan (s. 456-457). Tästä huolimatta Riekki hautasi maahan osan omista yksityiskirjeistään ja Lackman on nähnyt suuren vaivan jäljittääkseen tuholta säästyneitä asiakirjoja. Turun yliopistolla 21.3. järjestetyssä ”Ohrana-seminaarissa” Lackman kuvaili vaikuttavasti, kuinka hän joutui lukemaan ”eräältä professorilta” saamiaan mustuneita papereita. Arvailujen varaan jää tietenkin, millaisia todisteita tuhottiin ja miksi joitakin säästettiin historiantutkijoille Suojelupoliisin arkistossa, josta muutamaan kertaan seulotut EK-Valpon kokoelmat luovutettiin Kansallisarkistoon 1990-luvun alussa.

Riekin elämäkerta on erinomaisen huolellisesti kirjoitettu (hyvin harvinainen kirjoitusvirhe on paikannimessä s. 326) ja sisältää myös hyviä valokuvia. Se soveltuu tieteelliseksi lähdeteokseksi (tosin viitteet ovat valitettavasti kirjan lopussa), mutta myös mielenkiintoiseksi kevyeksi kesälukemistoksi. Suuria sensaatioita ei kannata hakea, mutta olisi myönteistä vaihtelua, jos tietokirjallisuudessa arvostettaisiin vaihteeksi tällaista poliittisista tendensseistä vapaata asiatekstiä.