Åbo Akademin pohjoismaiden historian professorin Nils Erik Villstrandinja Jyväskylän yliopiston Suomen historian professorin Petri Karosen yhdessä toimittama antologia Öppet fall  hyödyntää Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 1917 viettäjien intoa katsoa taaksepäin Suomen pitkään historiaan. Aikana jolloin kansakuntien pitkän linjan historioita kirjoitetaan lähinnä vain oppikirjatarkoituksiin, tutkijoiden hanke on kiinnostava. Miten uhmata historiateoreetikkojen kantaa, jonka mukaan pitkän linjan historian kertomus ei voi olla objektiivinen. Kertomus edellyttää koossa pysyäkseen yhtenäistä näkökulmaa ja keskittymistä valittuihin toimijoihin.

Öppet fall -teoksen toimittajat ovat ratkaisseet ongelman luovasti. He sanoutuvat johdantoluvussa painokkaasti irti historiallisesta determinismistä ja sitoutuvat näkemykseen, jonka mukaan menneisyyden tapahtumat pohjautuivat aina toimijoiden valintoihin ja historia siksi koostuu paitsi toteutetuista teoista myös käyttämättömistä mutta olemassa olleista vaihtoehdoista. Tältä pohjalta he rakentavat esityksen kymmenestä Suomen historian eri vuosisatoja edustavasta vuodesta jotka kaikki päättyvät lukuun 17. Ensimmäinen on 1417 ja viimeinen 2017. Kunkin vuoden ympärille rakentuu luku, jossa kirjoittaja pohtii, mitä vaihtoehtoja ajan toimijoilla todistusaineiston mukaan kunakin aikana oli. Näin he pystyvät ehdottamaan myös sen, mitä hylättyjen vaihtoehtojen mukana menetettiin.

Kirjoittajien ajattelutapaa voi kutsua jossitteluksi. Jossittelulla on historiankirjoittajien piirissä vanhastaan huono maine, koska toteutumatonta vaihtoehtoista toimintaa ei voi perustaa todistusaineistoon, ja todistusaineisto ja sen kriittinen käsittely ovat historiantutkimuksen totuudellisuuden takeet. Miten voi tosissaan väittää mitään tapauksesta, joka ei tapahtunut? Jossittelu on omiaan luonnontieteissä, jossa kokeelliseen päättelyyn kuuluu olennaisesti tekijöiden eliminointi: jos tekijä poistetaan, tutkija voi päätellä, kuuluiko se tapahtuman syihin vai ei. Kun tutkija näin eliminoi yhden tekijän toisensa perään, hän paljastaa tapahtuman todelliset syyt. Näin toimitaan tehtäessä kokeita luonnontieteellisessä laboratoriossa. Ihmistieteissä tarkastelukohdetta ei voi viedä laboratorioon eikä mahdollisia tekijöitä olettaa ja eliminoida.

Kuva: Antoine Laurent Lavoisier (1743-1794) demonstroi kollegoilleen ilman koostumusta 1776.

Arkiajattelussa ihmisten ja yhteisöjen asioita koskeva jossittelu  teoreettisesta epäilyttävyydestään huolimatta tavanomaista. Moni jokamies pysähtyy arvioimaan, miten olisin saavuttanut tämän tai välttänyt tuon, jos olisin toiminut toisin. Osa tällaista pohdintaa on toiveajattelua, mutta suuri osa on toiminnan tarkoitusten kestävyyttä koskevaa rationaalista arviointia. Toisin kuin jokamies, historiantutkija on kuitenkin sidottu historiallisen kontingenssin sääntöön. Historiallinen tapahtuma riippuu monista ja yhä uusien todistusaineistosta esiin nousevista tekijöistä, joiden ajallinen yhteen osuminen ratkaisee mitä tapahtuu.

Tapahtumien historiallisessa kontingenssissa eri tekijöiden paino vaihtelee tilanteen mukaan. Uusi tilanteeseen ilmaantunut tekijä vahvistaa tai heikentää muiden tekijöiden painoa ja saattaa vaikuttaa ratkaisevasti tapahtumiseen. Tämän toteen näyttämisessä jossittelu on mielekästä. Käyn seuraavassa lävitse teoksen vuosisataiset merkkikohdat ja niiden aikana vallinneet liikevoimat sellaisena kuin tekijät ovat ne tapahtumissa todentaneet. Sen jälkeen palaan takaisin jossittelun eli kontrafaktuaalisen tiedon ongelmaan

Itsenäinen Suomi 1400-luvulla?

Vuosi 1417 on Sari Katajala-Peltomaan kiinnekohtana Suomen keskiajan tarkastelussa, joka suuntautuu sekä taakse- että eteenpäin mainitusta vuodesta. Tarkastelun ytimenä on kysymys Suomen asemasta Ruotsiin nähden. Kansakunnan rakentamisen kauden suomalaisilla historioitsijoilla oli taipumus nähdä keskiajan Suomi erillisenä, lähes itsenäisenä poliittisena yksikkönä. Suomi olisi kansallismielisen historiankirjoituksen mukaan ollut 1200-luvulla itsenäinen piispanvaltio ja 1400-luvulla Kalmarin unionin neljäs osavaltio. Näin Suomi olisi uuden ajan alkuun asti ollut ”avoin tapaus” eikä vakiintunut Ruotsin osa. Sari Katajala-Peltomaa spekuloi ajatuksella Suomesta ensiksi Rooman kirkon ja sittemmin Kalmarin unionin hallitsijan Erik Pommerilaisen suoraan ohi Ruotsin hallitsemana maana, mutta ei näe vaihtoehtoja historiallisen todistusaineiston mukaisiksi. Esimerkiksi kansallismielisten historioitsijoiden vaalima kuva Suomesta keskiaikaisena piispanvaltiona perustuu siihen, että ajasta kertovat lähteet ovat valtaosalta kirkollisia.

Arkeologia tarjoaa Suomen kansainvälisistä suhteista paljon vivahteikkaamman kuvan. Oletus unioniajan Suomen itsenäisestä politiikasta pohjautuu taas kapeasti Viipurin linnanisäntien politiikkaan, joka ei ajanut koko Suomen asiaa. Venäjästä tuli Ruotsin poliittisessa retoriikassakin ”arkkivihollinen” vasta 1400-luvun lopulla, jolloin Moskova kukisti Novgorodin ruhtinaskunnan ja terästi länteen kohdistuvaa aggressiota. Näin keskiaikainen ”itsenäinen Suomi ” ei ollut historiallisesti todellinen vaihtoehto.

Suomi osana Puolaa?

Vuosi 1517 oli Pohjois-Euroopassa kirkollisen reformaation ja samalla kansallisvaltioiden synnyn lähtöajankohta. Ulla Koskinen keskittyy luvussaan Kalmarin unionin purkautumiseen ja kysyy, oliko purkautuminen sittenkin vain yksi vaihtoehto ja olisivatko Suomen linnanisännät voineet toiminnallaan jatkaa pohjoismaisen yhtenäisvaltion olemassaoloaan. Samoin hän pohtii vaihtoehtoa, jonka mukaan Suomi olisi Vaasa-suvun veljesriitoja hyväkseen käyttäen irtautunut Ruotsista ja liittynyt Puolaan. Koskinen arvioi, ettei kumpikaan vaihtoehto ollut reaalipoliittisten voimasuhteiden valossa mahdollinen, vaan Suomi valitsi ”väärän” vaihtoehdon sekä 1521, asettuessaan Kristian II:n puolelle Kustaa Vaasaa vastaan, että 1596, puolustaessaan kuningas Sigismundia kruunua tavoittelevaa Kaarle-herttuaa vastaan. Kummassakin tapauksessa ”väärän” vaihtoehdon valitseminen koitui Suomen johtavan eliitin tuhoksi.

Kuva: Sigismund III Vasa. 1624. Nationalmuseum Stockholm. Wikimedia Commons.

Vuosi 1617 on kirjan -17 merkkivuosista vuoden 1917 rinnalla ainoa, jolloin tapahtui täsmällisesti ajoitettava käänne. Se oli Stolbovan rauha, jossa Ruotsi valtasi Karjalan ja Inkerin (?), ja Itämeren itäosasta tuli Ruotsalainen sisämeri. Nils Erik Villstrand käsittelee tapausta vaihtoehtona, joka voitti mutta ilmeni Pyrrhoksen voitoksi.  Siihen oli sisäänrakennettuna jatkuva sota Venäjää vastaan, jonka alistuminen osaan ilman Itämerelle aukeavaa satamaa oli epätodennäköistä. Stolbovan rauhan itäraja ei niin ollen ollut valtakunnalle eikä etenkään Suomelle turvallinen. Riski toteutui pitkin 1600-lukua käydyissä sodissa ja lopulta koko Itämeren rantaherruuden menetyksenä Suuressa Pohjan sodassa.

Villstrand katsoo suurvaltakauden kaikkien sotien olleen äärimmäisen riskillisiä ja johtaneen nöyryyttävimmillään Älvsborgin lunnaiden tapaiseen kalliiseen ratkaisuun: Ruotsi maksoi voittoisalle Tanskalle siitä, että sai pitää Pohjanmerelle vievän satamansa auki. Toinen vaihtoehto lienee ollut neuvokkaan sopimusjärjestelmän rakentaminen Itämeren rantavaltioiden välille. Sen vallitessa valtiot olisivat harjoittaneet suhteellisen edun periaatteelle rakentuvaa kauppapolitiikkaa, joka olisi hyödyttänyt kaikkia ja säästänyt rahaa ja väestöä. Esimerkkinä tästä potentiaalista Villstrand käsittelee suhteellisen laajasti tervakauppaa, joka sotien varjossa hyödytti erityisesti Suomen asukkaita.

Jos Ruotsi olisi voittanut Venäjän

Vuosi 1717 osuu Suuren pohjan sodan katastrofaaliseen loppuvaiheeseen ja keskelle Suomen isonvihan aikaa. Petri Karonen spekuloi otsikolla ”Vainko huonoja vaihtoehtoja?” mitä olisi seurannut, jos Ruotsi olisikin lopulta voittanut Venäjän tai jos toisaalta Venäjä olisi voittajana liittänyt Suomen itseensä. Hän toteaa kuten Erik Villstrand 1600-luvun kohdalla, ettei Ruotsin voitto olisi suinkaan luonut Itämerelle  tasapainoista rauhantilaa eikä myöskään johtanut Ruotsin sisäpolitiikan ja vallanjaon terveeseen liberalisoitumiseen. Suomen liittäminen Venäjään ei puolestaan olisi välttämättä merkinnyt miehitysajan sorron jatkumista, koska Venäjän valloittamat alueet usein saivat pitää entiset laitoksensa ja kehittyä omin ehdoin. Tästä todistaa Uudenkaupungin ja Turun rauhojen jälkeen Venäjään liitetty Vanha Suomi, jossa väestö sai pitää esimerkiksi uskontonsa.

Karonen arvioi kuitenkin, että Suomen kehitys autonomiaksi olisi estynyt, koska suomalaiset kehittyivät alustavaksi itsetietoiseksi yhteisöksi nimenomaan Ruotsin suojissa 1700-luvulla. Karonen nostaa esille myös Ruotsin kruunun 1700-luvulla alulle paneman maataloudellisen uudistuksen, isojaon, jota hän pitää maataloutta edistävänä. Tässä arvioissa hän muistuttaa Niall Fergusonin uusliberalistista taloushistoriaa, jonka teesi on, että maanomistajien vapaa yritteliäisyys oli taloudellisen ja poliittisen nousun liikevoima. Karonen ei katso isoajakoa, jota Euroopan taloushistoriassa kutsutaan myös ”aitaamisliikkeeksi”, maaseudun luokkajakoa syventäväksi ja Suomen historiassa kipeän maakysymyksen myötävaikuttajaksi. Kaiken kaikkiaan Karonen katsoo, että jääminen 1700-luvun ajaksi Ruotsin valtaan oli Suomelle aikalisä, koska suurvaltakauden riskeistä vapautunut Ruotsi kehittyi monessa suhteessa hyvään suuntaan ja jätti eron tullessa Suomelle hyvän perinnön.

1817 oli käännekohta Helsingin historiassa, koska keisari teki Helsingistä autonomisen Suomen pääkaupungin. Muuten Pirjo Markkola ei katso Venäjään liittämisen olleen Suomelle aluksi kovinkaan suuren käännekohdan. Hän otsikoin lukunsa ”Lutherin seurakunnan juhlavuosi 1817”. Ortodoksisen keisarin armollisessa suojassa Suomen luterilainen kirkko osallistui Keski- ja Pohjois-Euroopan maiden mukana juhlavuoden perusteelliseen viettämiseen.  Ruotsin kruunun vaihtuminen Venäjän kotkaksi ei myöskään nostanut yhtenäistä tunnereaktiota. Rahvas tosin kaipaili kuningastaan, mutta eliitti toimi opportunistisesti ja käänsi tapahtuneen muutoksen maan eduksi. Markkola katsoo, etteivät suomalaiset pelanneet vaihtoehdoilla. He eivät kapinoineet eivätkä 1800-luvun alkupuolella vielä pönkittäneet kansallista itsetietoisuuttaan paitsi teoriassa. Suomea on tässä suhteessa ollut tapana verrata Puolaan, jossa valtiollisen vapauden vaihtoehto nostatti toimintaa mutta osoittautui tuhoisaksi valinnaksi.

Kuva: Ylioppilaat marssimassa Wartburgin linnaan 1817 juhlistaakseen reformaation 300-vuotisjuhlaa. Wikimedia Commons.

Itsenäisyys vahingossa

Vuosi 1917, jota sata vuotta myöhemmin juhlimme, on Marjaana Niemen kirjoittamana kertomuksena brittiläistyylinen understatement, otsikkonaan ”1917: matkaopas jakaantuneeseen mutta jaloillaan pysyvään Suomeen”. Niemi viittaa valtioneuvos August Ramsayn kirjoittamaan matkaoppaaseen, joka pitäytyi lähinnä turistien pulmiin eikä siksi ollut vapauteensa valmistautuvan kansakunnan esittäytyminen. Kirja vastasi pidättäytyvää tapaa, jolla suomalaiset ottivat itsenäisyysjulistuksen vastaan vuoden lopussa. Edes pääkaupungissa ei itsenäisyyttä juhlittu, koska poliittinen tilanne oli äärimmäisen epävakaa eivätkä kaikki jaksaneet uskoa itsenäistymiseen – itse asiassa eduskunta hyväksyi senaatin itsenäisyysjulistuksen täpärästi äänin 100 – 88. Tulos ei tarkoittanut sitä, että suomalaiset, edes sosialidemokraatit, olisivat pitäneet Venäjän osana pysymistä parempana vaihtoehtona.

Viimeistään keisarin maaliskuussa tapahtuneesta kukistumisesta lähtien suomalaiset olivat mielessään juhlineet vapauden ajatusta. Kesän ja syksyn mittaan vapauden valmistelu politiikan tasolla juuttui kuitenkin vallansiirron ongelmiin ja lopulta sosialistien vallankumoushaaveisiin. Niemi toteaa, että itsenäisyys tuli Suomelle päivänpolitiikan kirittämänä ikään kuin vahingossa. Kansa oli hämmentynyt, vaikka sille oli koulussa ja joukkotiedotuksessa puolen vuosisadan ajan opetettu, että se oli kansakunta jolla oli historiallinen tehtävä aikanaan muodostua kansallisvaltioksi. Keväällä 1918 näytti siltä, että kansakunta pikemminkin hajosi.  Marjaana Niemi banalisoi itsenäisyyden talouden ja yhteiskunnan kehitystoimiksi. Näistä näytti 1920-luvulla kehkeytyvän menestystarina, jonka voi katsoa itsenäistymiseksi.

Kansallisvaltioiden historiaa – miksi?

Vuosi 2017 on ajallinen asema, josta me aikalaiset katsomme eteen- ja taaksepäin. Pertti Haapala otsikoi lukunsa ”Suomen tulevaisuuden historia”. Hän on menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauskohdan käsittelyssään vähintään yhtä ideologiaton kertoja kuin Marjaana Niemi vuotta 1917 käsitellessään. Haapala viittaa niihin odotuksiin, joita suomalaiset ovat kansallisvaltioon kytkeneet. Niiden mukaan kansa olisi yhtenäinen ja edistys suoraviivaista. Haapalan mukaan puhe Suomen menestystarinasta menetti uskottavuutensa 1990-luvun syvän talouskriisin aikana. Lama viritti epäuskoa siihen, oliko mitään yhteistä menestystarinaa ollut menneisyydessäkään. Suomella oli monta historiaa, sillä myös häviäjien ja käyttämättömien vaihtoehtojen historia kertomukset olivat historiaa. Historia ei näytä suuntaa yhdelle tulevaisuudelle. Vuosikymmen vuosikymmeneltä käy yhä selvemmäksi, että useat maapalloiset kriisit olivat erottamaton osa Suomen tulevaisuutta.  Haapala kysyykin, kannattaako enää kirjoittaa kansallisvaltioiden historiaa. Sekä Suomen sisäinen että maapallon yleinen tilanne osoittavat, että itsenäisyyden juhlavuonnakin Suomi on ”avoin tapaus”.

Kuva: James Gillray The Plumb-pudding in danger 1805. Wikimedia Commons.

Kontrafaktuaalinen ajattelu

Lupasin palata kontrafaktuaalisen ajattelun ongelmaan. Öppet fall -antologian tekijät torjuvat järjestelmällisesti ajatuksen, jonka mukaan Suomelle olisi jossain vaiheessa auennut väistämätön suunta kohti kansallisvaltiota tai että kansallisvaltio toteutuessaan olisi ollut ”historian loppu”. Kontrafaktuaalinen historia muodostuu kahdensuuntaisesta harjoituksesta. Ensimmäisessä suunnanotossa aikalainen tarkastelee nykyaikaa menneisyyden toteutumattomien vaihtoehtojen mahdollisena tuloksena ja auttaa siten itseään näkemään menneisyyden ja nykyaikaan johtaneet tekijät niin monisyisenä kuin se todellisuudessa aina oli. Toisessa suunnanotossa hän ajattelee tulevaisuutta oman aikansa vaihtoehtojen mahdollisina tuloksina, mikä velvoittaa häntä tekemään toimillaan harkittua kestävää historiaa.

Kertaan vielä kaksi esimerkkiä antologian kontrafaktuaalisesta ajattelusta. Sari Katajala-Peltomaa visioi 1400-luvun alkupuolen suomalaisten kannalta unioniajan kehityksen mahdollisuuksia. Venäjä- uhka ei vielä ollut vakio-odotus, joten unionipolitiikan Tanska-Novgorodin akseli olisi toteutuessaan voinut tehdä Itämerestä vähemmän Ruotsi-keskeisen ja antaa Suomelle enemmän toimintavapautta. Petri Karonen puolestaan arvioi Ruotsi-yhteyden merkitystä Suomelle pohtimalla, mitä jo 1700-luvulla tapahtunut Venäjään liittäminen olisi merkinnyt Suomen kehitykselle ja päätyy arvostamaan Ruotsi-yhteyttä. Kirjoittajat esittävät vaihtoehtoiset historiat tosiasiallisten tapahtumien valaisijoina.

Kirjoittajat paheksuvat eri yhteyksissä historian kirjoittamista ”joulukuun 6. päivän tirkistysaukosta”. Viimeistään Marjaana Niemi vie lähestymistavalta pohjan tuomalla esiin, että vuonna 1917 itsenäisyys otettiin ”varkain”, Hegelistä riippumatta. Suomi oli ”avoin tapaus” – kuten se on Pertti Haapalan mukaan myös vielä 2017, jolloin kansallisvaltio näyttää menettävän ihmiskunnan historiaa jäsentävänä instituutiona merkityksensä.

Antologia Öppet fall  on esimerkki kansallisten voimien hedelmällisestä yhdistämisestä kansallisen historian kirjoittamiseksi. Kirjoittajat edustavat kolmea suomalaista yliopistoa, nimittäin Tampereen ja Jyväskylän Suomen historian oppituoleja, ja kahta kieliryhmää  –  ruotsinkielistä historiankirjoitusta edustaa  Åbo Akademin pohjoismaisen historian professori Nils–Erik Villstrand.

Öppet fall  ilmestyy lokakuussa suomeksi (Kulkemattomat polut: mahdollinen Suomen historia, Gaudeamus). Mahdollisimman monen suomalaisen on hyvä lukea Suomen historia edeten pitkin menneisyyden vaihtoehtoja eikä sovinnaisia myyttejä. Kirja noudattaa kahdella tavalla historian etiikkaa: se on reilu myös historian häviäjille ja opettaa aikalaisille, että heillä on menneisyyden toimijoiden lailla vastuu tulevaisuudesta. Tulevaisuuden ihmiset tulevat tarkastelemaan niin päättäjiä kuin arjen toimijoita kysyen, mitä olisi voitu tehdä toisin.

Sulkeutukoon hyvin kirjoitettu ja hyödyllinen kirja lukijakunnan suosioon.