Matti Huurteen 9000 vuotta Suomen esihistoriaa (1. p. 1979; 10. p. 2009) ehti olla yli 30 vuoden ajan ainoa kattava esitys Suomen muinaisuudesta. Vaikka kirja oli aikanaan ansiokas, uusi tutkimus on tehnyt sen osin pahasti vanhentuneeksi. Siksi Georg Haggrénin, Petri Halisen, Mika Lavennon, Sami Ranisen ja Anna Wessmanin laaja ja perusteellinen esitys Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle on todella tervetullut. Uusinta arkeologista tutkimusta hyödyntävä kirja lienee tarkoitettu arkeologien lisäksi myös maallikoille, vaikkakin nämä tuntuvat tekijöiltä välillä unohtuvan typologioiden ja kulttuurien pyörteissä. On hienoa, että mukaan on otettu myös Suomen historiallisen ajan ensimmäinen vaihe, keskiaika, arkeologian näkökulmasta katsottuna. Maria Mannerin suunnittelemaa upeaa kantta koristaa Kiuruvedeltä löytynyt reikäkivi ihmiskasvoineen.

Arkeologiaa ja esihistoriaa

Arkeologia tarkastelee aineellista jäämistöä ja luo siksi vankan pohjan tulkinnoille, joita voidaan tehdä väestön elinkeinoista, asumisesta, ravinnosta, pukeutumisesta ja koruista sekä liikennevälineistä ja kauppayhteyksistä. Päätelmät yhteisön tasa- tai eriarvoisuudesta, kielestä, uskonnosta ja koosta on pakko jättää hypoteeseiksi, jotka uusi tutkimus voi hyvinkin kumota. Arkeologit hyödyntävät monia luonnontieteen menetelmiä sekä paleontologian, geologian, meteorologian, kielitieteen ja antropologian tuloksia. Etnografisten analogioiden avulla he selvittävät mm. esineiden käyttöä. Selvittäessään yhteisöjen rakenteita ja toimintaa he voivat käyttää myös psykologian ja yhteiskuntatieteiden antamia käyttäytymismalleja.

Kirjoittajat tarkoittavat Suomella maamme nykyisten rajojen sisäpuolista aluetta sekä Karjalan kannasta ja Laatokan Karjalaa, jotka nykyisin kuulu Suomen valtion alueeseen mutta jotka liittyvät olennaisesti itäisen Suomenlahden ja Saimaan kulttuurivyöhykkeisiin. Suomen esihistoria alkaa varhaisimmasta hetkestä, jolloin jokin täällä elänyt ihminen on jättänyt itsestään ja toiminnastaan tutkimuksen keinoin havaittavan jäljen. Toistaiseksi tuo hetki on ajoitettu noin 11 000 vuoden taakse, jääkauden päättymiseen. Silloin alkoi ns. mesoliittinen kivikausi. Tätä edeltävältä paleoliittiselta eli vanhimmalta kivikaudelta ei täältä liene löytöjä. Mutta jos arkeologit pääsevät yksimielisyyteen siitä, että Kristiinankaupungin Susiluolasta löydetyt kivet ovat ihmisen käsittelemiä ja nokimaa nuotiosta peräisin, täällä olisi asunut jo 130 000–120 000 vuotta sitten neandertalilaisia!

Kirja on jaettu neljään, kivikautta, pronssi- ja varhaismetallikautta, rautakautta ja keskiaikaa käsittelevään lukuun, joista jokainen olisi jo riittänyt kirjaksi. Kausien jaottelussa tekijät noudattavat Keski-Euroopan esihistoriasta käytettyjä periodeja soveltaen, sillä ne eivät sovi suoraan Suomen oloihin. On huomattava, että (esi)historialliset kaudet ovat sekä ajallisia että alueellisia ja että rannikolla ja sisämaassa kausien ajoitukset vaihtelevat. Kirjan etulehdille on kuvattu esihistoriallisen ajan ja keskiajan periodeja havainnollistava aikajana.

Kivikaudesta kirjoittaa museoviraston yli-intendentti, FT Petri Halinen, joka on tutkinut paljon Suomen kivikautta, Lapin esihistoriaa ja historiaa. Pronssi- ja varhaismetallikaudesta vastaa Helsingin yliopiston arkeologian professori Mika Lavento, jonka keskeinen tutkimusala on juuri tuo kausi Itämeren alueella ja Luoteis-Venäjällä. Rautakauden osion tekijät ovat FM Sami Raninen Pirkanmaan maakuntamuseosta ja FT Anna Wessman Helsingin yliopistosta. Ranisen erityisalaa ovat Etelä-Suomen rautakauden sosiaaliset ja taloudelliset järjestelmät, ja Wessman on perehtynyt museologiaan, rautakauden hautaustapoihin ja yhteisöarkeologiaan. Keskiaika-osiosta vastaa FT, historiallisen ajan arkeologian dosentti Georg Haggrén, jonka erikoisaloja ovat maaseudun ja linnojen arkeologia sekä lasilöytötutkimus.

Kirjoittajat tarkastelevat kauttaan sekä kronologisesti että aihepiireittäin, joista tärkeimmät ovat talous ja elinkeinot, väestö ja asutus, asuinpaikat ja asumukset, kaupankäynti ja kontaktit, hautaukset ja uskomukset sekä esineet. Koska Suomi ei ollut missään vaiheessa yhtenäinen kulttuurialue, he jakavat maan kullekin ajanjaksolle luonteviin pienempiin kokonaisuuksiin, joiden muodostumisessa mm. vesijaot olivat tärkeitä. Perustekstiä täydentää puolensataa laatikkotekstiä, joissa kerrotaan mm. asuinpaikoista, oudoista rakennelmista, esineistä, elinkeinoista, eläimistä, lähitieteiden annista, väestöstä, kristinuskon tulosta ja kaupunkiarkeologiasta. Laatikoita ovat kirjoittaneet eräät muutkin asiantuntijat.

Kirjassa on runsaasti kuvia ja karttoja sekä muutamia piirroksia ja kaavioita. Värikuvia on yli 300 ja mustavalkoisiakin muutama. Runsaimmin kuvitettu on keskiajan osio. Huomattava osa kuvista on kirjoittajien ottamia. Valitettavasti kaikki otokset eivät ole kovin laadukkaita. Muutamista aihepiireistä on samantapaisia kuvia jopa samalla aukeamalla. ”Tuplakuvien” sijaan olisin mieluummin nähnyt esim. Huittisten hirvenpään, tyypillisen kampakeraamisen saviastian tai suosta löytyneen suksen, joista kirjassa ei ole kuvaa. Ehkä kirjoittajat ovat pitäneet niitä jo kuluneina kliseinä. Harmi, että vain kahdessa esinekuvassa on mittakaava.

Teoksen kartat ovat hyvin informatiivisia. Niissä on kuvattu mm. asumapainanteiden, hiidenkiukaiden ja lapinraunioiden sekä kalliomaalausten, kalmistojen ja keramiikkatyyppien levinneisyys. Kartoin on osoitettu myös asuinalueet ja kiinteän asutuksen laajuus, Viikinkien ja Hansa-kaupan reitit ynnä keskiajan kirkkojen ja kappelien sekä kaupunkien ja linnojen sijainti. 1600-luvun historialliset kyläkartat antavat käsityksen keskiajan lopunkin kylistä.

– Edelliset rivit riittävät antamaan käsityksen itse kirjasta, mutta jos haluat tietää vähän siitä, mitä kirjoittajat kertovat maamme esihistoriasta, lue edelleen!

Kivikausi (8850–1900/1700 eaa.)

Esihistorian katsotaan alkaneen Suomen alueella noin 9000 eaa., kun ensimmäiset pyyntiä (metsästystä, kalastusta, keräilyä) harjoittavat ihmiset saapuivat. He tekivät tarvekalunsa kivestä (piistä, kvartsista, liuskeesta) sekä luusta, sarvesta, nahasta, puusta, tuohesta, yms. Orgaaniset aineet ovat kuitenkin säilyneet huonosti maaperässämme. Kivikausi kesti täällä kaikkiaan noin 7000 vuotta ja sen varhaisin vaihe ns. mesoliittineneli keskinen kivikausi ajan 8850–5200 eaa. Kautta sanotaan myös esikeraamiseksi kivikaudeksi. Nuorempi eli neoliittinen kivikausi ajoitetaan vuosiin 5200–1900/1700 eaa.

Mannerjään väistyessä suuret ja pienet riistaeläimet (hirvet, karhut, majavat, näädät, peurat, saukot, sudet ja villisiat) vaelsivat vähitellen paljastuville ja kasvillisuuden peittämille alueille houkutellen perässään ihmisiä. Nämä pyydystivät myös kaloja, hylkeitä ja vesilintuja. Maan keski- ja eteläosiin pyyntiryhmiä lienee tullut etelästä, kaakosta ja idästä sekä Lapin alueelle pohjoisesta Norjan rannikolta. Aluksi tulokkaat palasivat kotiseuduilleen, mutta jäivät pian näille main. Vuotuiskierron mukaan pienet perhe- ja sukuyhteisöt kulkivat paikasta toiseen.

Mesoliittisen kivikauden lopulla (6800–5200 eaa.) asutus oli levinnyt lähes jokaiseen Suomen kolkkaan, ja useiden kausileirien sijasta ihmiset olivat asettuneet keskusasuinpaikkoihin, ”kyliin”, joissa saattoi olla toistakymmentäkin asumusta. Näistä kertovat painanteet, sillä usein kodan tai majan pohja kaivettiin hiekkaan. Keväästä syksyyn pyyntiryhmät kulkivat saaliin perässä majoittuen retkillään tilapäisiin kevyisiin asumuksiin. Pysyviltä asuinpaikoilta on löydetty myös hautoja, joihin on siroteltu punamultaa. On arveltu, että alkuun vainajat jätettiin maan päälle, puihin tai telineisiin, kuten arktisilla kansoilla on ollut tapana.

Jääkauden jälkeen ympäristöolot muuttuivat jatkuvasti. Ilmasto muuttui. Itämeri lainehti välillä suolaisena merenä ja välillä makeavetisenä järvenä. Maankohoaminen laajensi maa-alaa. Ihmisten oli siis sopeuduttava alituisiin lämpötilan, kasvillisuuden ja eläimistön muutoksiin. Vaikka muutosten tahti hidastui, isoja muutoksia tapahtui kivikauden lopullakin.  Maankohoamisen jatkuessa Pohjanlahteen laskeneiden vesien virtauksen suunta vaihtui; esimerkiksi Vuoksi mursi Salpausselän 3900-luvulla eaa. ja alkoi laskea Laatokkaan.

Kuva: Nuorakeramiikkaa. Kansallismuseo.

Suomen neoliittisen kivikauden alku lasketaan keramiikan ilmestymisestä – ei maatalouden alkamisesta kuten muualla – ja päättyminen metallin käyttöön otosta. Niinpä nuoremman kivikauden katsotaan kestäneen 5200–1900/1700 eaa. Silloin täällä tehtiin monenlaista keramiikkaa, joka oli alusta lähtien laatutavaraa. Siksi on oletettu, että idän suunnalta haetut puolisot toivat astiantekotaidon tullessaan. Maan eri puolilla valmistettiin vuosituhansien aikana keramiikkaa, jonka muoto, koristelu, materiaali ja polttotapa vaihteli. On varhaista, nuorempaa ja tyypillistä kampakeramiikkaa, on nuora- ja asbestikeramiikkaa sekä monia löytöpaikkojen mukaan nimettyjä alatyyppejä. Vanhimmat, pyöreäpohjaiset astiat pysyivät pystyssä rantahiekassa; myöhemmät tasapohjaiset astiat vaativat lattian tai muun tasaisen alustan. Suuriin astioihin säilöttiin ja varastoitiin ruoka-aineita; pieniä kippoja käytettiin ruoan ja juoman tarjoiluun. Keramiikkatyyppejä vilisee tekstissä, mutta kirjassa on kuva vain yhdestä saviastiasta ja yhden astian pohjakappaleesta.

Maanviljelystä ja karjanhoitoa harjoitettiin Suomessa ehkä jo kivikaudella, mutta maatalous vakiintui vasta 2800–2500 eaa., kun uutta väestöä levisi Itämeren piiristä maan lounaisosaan tuoden tullessaan nuorakeraamisen eli vasarakirveskulttuurin. Pyyntielinkeinot vallitsivat muualla maassa. Uutuuksia tuoneet ryhmät olivat pieniä mutta laajensivat kantaväestön geneettistä vaihtelua. Sitä ei tiedetä, mitä kieltä ne tai ensiksi ilmestyneet ihmiset puhuivat, mutta kielitieteilijät otaksuvat alueella tapahtuneen useita kielen vaihtoja. Nykyisin oletetaan, että noin 2 000 vuotta sitten täällä puhuttiin kantasaamea ja kantasuomea.

Kaksi erikoista muinaisjäännöslajia – kalliomaalaukset ja jätinkirkot – on askarruttanut maallikoidenkin mieltä. Sisämaasta on maalauksia löydetty 130–140, ja näistä vanhimmat ajoitetaan varhaiskampakeramiikan kaudelle, noin 7000 vuoden taa, mutta nuorimmat 1000-luvulle eaa. Kuvat on maalattu punamullalla pystysuoriin tai ulospäin kalteviin kallioseiniin veden äärelle, ja ne esittävät ihmisiä, eläimiä, veneitä ja geometrisiä kuvioita. Hirvien ohella niissä on kaloja, lintuja, liskoja ja käärmeitä. Ne liittyivät metsästysmagiaan, kulttipaikkoihin tai samanistisiin istuntoihin ja sijaitsivat yhteisöjen välisillä raja-alueilla. Myös jätinkirkot, suuret suorakaiteen muotoiset kivirakennelmat ajoittuvat kivikauden ja pronssikauden taitteeseen, mutta keskittyvät länsirannikon läheisyyteen. Ne liittynevät hylkeenpyyntiin, sillä lähistöltä on löydetty kasoittain ehkä traania keitettäessä murentuneita kiviä.

Kuva: Astuvansalmen kalliomaalauksia.

Pronssi- ja varhaismetallikausi (1700/1900 eaa. – 500eaa/300 jaa.)

Kivikauden jälkeistä aikaa sanottiin aikaisemmin pronssikaudeksi, mutta nykyisin erotetaan rannikon ja sisämaan vaiheet. Rannikolla pronssikausi kesti 1700–500 eaa. ja päättyi raudan tuloon. Sisämaassa kuparin ja pronssin käyttö alkoi jo varhemmin ja rauta tuli käyttöön myöhemmin kuin rannikolla; siksi sisämaan osalta puhutaan varhaismetallikaudesta. Rannikon kulttuurialue suuntautui Skandinaviaan, ja sille antoivat leimansa skandinaaviset esinetyypit ja hautaröykkiöt, hiidenkiukaat, joita on löydetty yli 10 000. Röykkiöhautaustapa levisi rannikolta sisämaahan, missä vastaavat lapinrauniot olivat yleensä maansekaisia ja pienempiä kuin rannikon vareet. Sisämaan kulttuuri suuntautui muuten itään.

Röykkiöhautatraditio alkoi ehkä jo kivikaudella, 3000-luvulla eaa., mutta sen ensimmäinen huippukausi osui 2500–2000-luvuille eaa., jolloin tehtiin suurimmat röykkiöt. Toinen huippu oli 500-luvulla eaa. Röykkiöt tehtiin veden läheisyyteen paikoille, jotka näkyivät ja joilta näki kauas. Niiden ilmestyminen lienee merkinnyt uskomusten muutosta. Röykkiön koko ja vainajan mukaan pannut antimet kertovat yhteisöjen sosiaalisesta eriarvoisuudesta.

Kuva: Hiidenkiukaan pohjalta paljastuneita kivikehärakenteita Porvoon Kokonmäeltä. Kansallismuseo.

Karjanhoito oli alkanut rannikolla jo kivikauden lopulla, ja jatkui pronssikaudella maan lounais- ja länsiosassa sekä Ahvenanmaalla, mistä todistavat vuohen, lampaan, sian ja naudan luut. Lampaita kasvatettiin sisämaassakin. Rannikolla viljeltiin jo peltoja mutta sisämaassa kaskia. Ohran viljelystä on tietoja 1000-luvulta eaa. Karjanhoidon ja maanviljelyksen mukana omaksuttiin myös lainasanoja kantagermaanista: mm. navetta, nauta, pelto, talas, vainio.

Maatalouden tulosta huolimatta pyyntielinkeinot olivat yhä tärkeitä. Rannikolla oli hylkeitä metsästetty jo kivikaudella niin paljon, että niiden merkitys saaliseläiminä väheni, mutta Saimaalla pyydettiin norppaa entiseen tapaan. Kalastusta harjoitettiin kutuaikojen mukaan erityisesti joissa ja jokisuilla, ja pyyntivälineinä käytettiin koukkuja, atraimia, verkkoja ja patoja. Hauki, lohikalat ja ahvenet olivat tärkeimmät saaliskalat. Vesi- ja metsäkanalintujen pyynti jatkui edelleen. Majavaa, hirveä, peuraa, kettua, sutta, jänistä ja oravaa metsästettiin turkin tai lihan vuoksi. Aseina käytettiin jousia ja nuolia sekä keihäitä. Passiivista pyyntiä harjoitettiin ansoin, loukuin ja pyyntikuopin.

Vaihtokaupalla hankittiin esineitä sekä työkalujen, aseiden ja korujen valmistamisessa tarvittavia raaka-aineita kuten piitä, kuparia ja tinaa. Vastineeksi annettiin esim. asbestia tai turkiksia. Valmiina tuotteina tuli mm. kupariseoksista tehtyjä työkaluja (kirveitä ja sirppejä) sekä aseita (keihäänkärkiä, miekkoja, tikareita). Myös monia pienesineitä ja koruja hankittiin: kaula- ja rannerenkaita, nappeja, koruneuloja, solkia, veitsiä ja pinsettejä. Vanhimmat pronssiesineet on ajoitettu jo 1800–1500-luvuille eaa. Kauppayhteydet ulottuivat Skandinaviaan, Keski-Eurooppaan ja Itä-Venäjälle. Tuontiesineet päätyivät etupäässä länsi- ja lounaisrannikolle, mutta kirveitä on löydetty koko Suomen alueelta. Viimeistään 1300-luvulla eaa. valmistettiin jo omaperäisiäkin kirveitä. Hajalöytöinä eri puolilta maata poimitut vasarakirveet on ajoitettu vuosiin 1700–1300 eaa. Lounais-Suomesta ja Hämeestä on löydetty myös kivikirveitä, joissa jäljitellään pronssikirveitä valinsaumoineen.

Pronssiesineiden ohella tarvittiin edelleen luu-, sarvi- ja kiviesineitä. Paikallinen kvartsi ja kvartsiitti soveltui hyvin nuolenkärkiin, kaapimiin, veitsiin ja talttoihin. Tuontipiistä tehtiin nuolenkärkiä ja sirppejä. Myös pronssisirppejä on löydetty maan lounaisosista. Piitikarit olivat muualta tuotuja statusesineitä. Keramiikkaa oli monenlaista, ja sitä kirjassa esitellään perusteellisesti kuvien kera. Astioiden muodot ja käyttötarkoitus vaan jäävät hämärään.

Pronssikautisten asumusten jäännöksiä on löydetty muutamia maan eri puolilta. Monissa on todettu olleen savella tiivistetyt oksapunosseinät. Pienimmät majat olivat kooltaan noin 3 m x 4 m ja vähän isommat noin 6 m x 6 m. Isoimpien talojen mitat olivat 10 m x 6 m, 23 m x 6,5 m ja 17m x 8m. Isojen rakennusten kattoa kannatti kaksi paalurivistöä ja seinät olivat ehkä varhopatsasrakenteisia. Nakkilan Rieskaronmäen talossa (1000–600 eaa.) ihmiset ja eläimet asuivat eri huoneessa ja talon päässä oli vielä iso rehulava (12 m x 5,5 m).

Rautakausi (500 eaa. – 1150/1300)

Rautakaudeksi sanotaan viimeistä esihistoriallista kautta, jota leimasi raudan käyttö. Suomen varhaisimmat rautaesineet ovat kaksi Kaukasuksen tienoilta tuotua käyrää tikaria (800–600 eaa.). Rautakauden katsotaan kuitenkin alkavan, kun rautakaluja alettiin käyttää yleisesti. 500-luvulta eaa. rautaisia aseita, kirveitä ja muita esineitä tuotiin rannikolle ja 300-luvulla eaa. myös Itä- ja Pohjois-Suomeen. Raudanvalmistustaito ja kuilu-uunit tulivat rannikolle Etelä-Skandinaviasta ja Pohjois-Virosta 500–300 eaa. Maan itäosissa rautaa alettiin pelkistää 400-luvulla eaa. laatikkouuneissa Äänisen suunnasta saatujen oppien mukaan. Raaka-ainetta oli omasta takaa runsaasti tarjolla järvimalmin muodossa, ja pian siitä alettiin tehdä kirveitä, veitsiä, talttoja, keihäänkärkiä ja nuolenkärkiä. Kun rautakalujen avulla puusta ja tuohesta voitiin tehdä entistä helpommin astioita, keramiikkaa ei enää mainittavasti tarvittu. Raudanvalmistustaidon tulo merkitsi myös seppien ammattiryhmän muodostumista.

Rautakausi kesti yli 1500 vuotta. Se jaetaan varhais-, keski- ja myöhäisvaiheeseen ja nämä edelleen seitsemään jaksoon, joiden ajoitus vaihtelee rannikolla ja sisämaassa. Sitä paitsi eri tutkijat ajoittavat vaiheet hieman eri tavalla. Muinaisuutemme jäljet –teoksessa kausi on jaettu näin: esiroomalainen aika (500 eaa. – 0/50 jaa.), vanhempi roomalaisaika (0/50 jaa. – 150/200 jaa.), nuorempi roomalaisaika (150/200 – 375/400), kansainvaellusaika (375/400–550/575), merovingiaika (550/575–800/825), viikinkiaika(800/825–1025/1100) ja ristiretkiaika (1025/1100–1150/1300). Nimitykset perustuvat osin kansainväliseen jaotteluun, joka ei välttämättä sovi kuvaamaan meidän esihistoriaamme.

Esiroomalainen aika (500eaa. – 0/50 jaa.) ja roomalaisajat (0/50–375/400 jaa.)

Suomen varhainen rautakausi jaetaan jaksoihin sen mukaan, näkyykö roomalaisen kulttuurin vaikutus löytöaineistossa. Esiroomalaisella kaudella vaikutusta ei vielä näkynyt, mutta roomalaiskaudella näkyi. Rannikon ja sisämaan kulttuurit erosivat edelleen toisistaan varsinkin keramiikassa ja asuinpaikoissa, mutta niiden välillä oli jatkuvasti vuorovaikutusta. Pronssikaudella alkanut maatalous jatkui edelleen, ja se oli rannikolla pääelinkeino, vaikkakin kalastus toi elantoon olennaisen lisän. Viljelystä todistavat muinaispellot ja koukkuauralla kynnetyiltä pelloilta kerättyjen kivien kasat. Peltoviljelyn lisäksi myös kaskettiin. Ohra oli pääviljakasvi, ja siitä tehtiin ruokaa ja olutta. Lisäksi viljeltiin vehnää ja ruista, joka yleistyi rautakauden loppua kohti. Koska viljely oli yksivuoroviljelyä eli samoja peltoja käytettiin jatkuvasti, tarvittiin paljon lantaa, jota tuottivat naudat, siat, lampaat ja vuohet. Myös koira kuului kotieläimiin. Sisämaassa pääelinkeino oli edelleen metsästys ja kalastus huolimatta kaski- ja peltoviljelynkin yleistymisestä. Pyyntieläimistä tärkeimpiä olivat metsäpeura ja hirvi.

Rautakauden alun asumukset olivat pyöreitä tai neliskulmaisia majoja. Niiden savella tiivistettyjä oksapunosseiniä kannattivat paalut ja niiden keskellä oli liesi keskellä. Asuinpaikoilta on löydetty eri tyyppistä keramiikkaa. Asutuksen jatkumisesta todistavat kalmistot ja pienehköt röykkiöhaudat sekä kivirivein reunustetut tarhahaudat, joiden esikuvat lienevät Virossa.

Vanhemmalla roomalaisajalla(0/50–150/200 jaa.) Rooman vaikutus roomalaisina hopea- ja kuparirahoina sekä mm. provinssiroomalaisina viinikauhoina. Aikakauteen liittyy myös voimakkaita skandinaavisia vaikutteita: Piikkiö–Laitilan väliselle alueelle muutti ilmeisesti kantagermaania puhunutta väkeä, joka jätti jälkeensä asehautauksia: lyhytteräisiä miekkoja, kilpiä, luukampoja, partaveitsiä ja vyönsolkia. Väki jätti myös kielellisiä vaikutteita. Hautamuodot kalmistoissa vaihtelivat, ja varallisuuserot näkyivät, kun esineellinen hautaus alkoi 200-luvulla yleistyä rannikolla.

Nuoremmalla roomalaisajalla (180/200–375/400) maan keskusalue oli edelleen lounaassa. Sinne ajautui roomalaisia rahoja ja provinssiroomalaisia esineitä kuten Reininlaaksossa valmistettuja lasisia juomasarvia. Skandinaviasta tuotiin aseita ja Baltiasta koruja. Yksi rautakauden merkittävimmistä teknisistä uutuuksista, viikate, tuli maahan nuoremmalla roomalaisajalla. Rannikolla puhuttiin ehkä kantasuomea, ja kun väkeä siirtyi sisämaahan, kantasaame alkoi syrjäytyä. Kuitenkin kantasaame levisi 300-luvulla Fennoskandiaan. Paikannimistössä on viitteitä myös tuntemattomista kielistä. Eri puolilla maata harjoitettiin monenlaisia hautaustapoja, ja esineelliset hautaukset jatkuivat edelleen. Varsinkin lounaisrannikolta ja Etelä-Pohjanmaalta on löydetty sekä miesten ja naisten ruumishautoja, joissa on erittäin paljon tuontiesineitä, jalometallia ja laakakivisiä arkkurakenteita. Ellei kyse ollut maahanmuuttajista, on kyse ainakin kulttuurivaikutteista.

Kuva: Lasinen juomasarvi Laitilan Soukaisista. Kansallismuseo.

Kansainvaellusaika (375/400–550/575) ja merovingiaika (550/575–800/825)

Kansainvaellusajalla vaikutteet Länsi- ja Keski-Euroopasta sekä Skandinaviasta näkyivät maansekaisten röykkiöhautojen miesten esineistössä (keihäänkärjet, kilvenkupurat, miekat, eläinornamentiikkasoljet). Balttilainen vaikutus näkyi naisten kuparisekoitteisissa koruissa (soljet, kaula- ja rannerenkaat). Hautaustavat vaihtelivat edelleen. Vuosien 400–800 eaa. väliltä on haudoista löytynyt hevosen luita, kuolaimia, valjaiden heloja ja piiskan osia. Hevosia lienee kuitenkin pidetty jo vuosisatoja aikaisemmin. Kauden kiintoisimmat löydöt ovat savikiekot, joita käytettiin loimien painoina pystykangaspuissa. Kiintoisia ovat myös kvartsiittiset tulusraudat, joita on tosin vaikea ajoittaa. Eräät löydöt myös loppuivat: sisämaassa ei enää käytetty keramiikkaa, mikä vaikeuttaa asuinpaikkojen tunnistamista.

Maatalous jatkui merovingiajalla, jota sanotaan myös  nuoremmaksi kansainvaellusajaksi. Sisämaassa, Mikkelin tienoilla viljeltiin ohraa pellossa ainakin 600- tai 700-luvulla. Kausi on kiintoisa myös hautauskulttuurinsa vuoksi. 500-luvulla Ahvenanmaalle ilmestyi maakumpuhautoja, jotka ehkä merkitsivät uutta väestöä lännestä, mutta niissä ovat naisten korut sekä mannersuomalaisia että balttilaisia. Euran–Köyliön alueelle tuli ruumiskalmistoja ja esineellisiä hautauksia, joissa näkyy vaikutteita Manner-Euroopasta ja jotka jatkuivat ristiretkiajan loppuun. Venepolttohautauksista kertovat Manner-Suomen 28 kalmistoa, joista on löydetty limisaumaveneen niittejä. Perniön Yliskylän hautauksesta 550-luvulta on saatu talteen yli 800 niittiä, kuusi kilvenkupuraa, viisi miekkaa, viisi keihäänkärkeä sekä veitsiä.

Vakka-Suomeen ilmestyi 600-luvulla uusi hautaustyyppi, polttokenttäkalmisto, joka levisi 700-luvulla myös Aurajoen laaksoon. Polttokenttäkalmistoon on ladottu epämääräisesti 1–4 kerrosta kiviä ja rovion jäännökset on levitetty kivien väliin. Kun väestö lisääntyi, kalmistoja rakennettiin sekä Etelä- että Järvi-Suomeen, mutta yksittäisiäkin hautauksia tehtiin edelleen. Osin ratkaisematon on Vöyrin Käldamäen ja Isonkyrön Leväluhdan kalmistojen arvoitus. Niissä on näet haudattu satakunta naista ja lasta suohon 300-luvulta 700-luvulle. Ehkä mysteerio vielä ratkeaa, sillä tutkimukset jatkuvat.

Yhteisöjen sosiaalisen hierarkian on tulkittu heijastuvan Lounais-Suomen, Ahvenanmaan ja Etelä-Pohjanmaan hautausten runsaassa esineistössä, jota on enemmän miesten kuin naisten haudoissa. Esimerkiksi Euran Pappilanmäen upeaa rengasmiekkaa 600-luvun lopulta on arveltu päällikön esineeksi. Haudoista on löydetty myös kokonaisina haudattuja koiria, jotka ovat olleet kivikaudelta asti ihmisen seuralaisia. Ilmeisesti maanviljelyksen takia lisääntyneitä rottia hävittämään hankittiin merovingiajalla kissoja.

Asuinpaikoilta on löydetty jäännöksiä ns. pitkätaloista, joita tehtiin jo pronssikaudella. Erään talon on todettu olleen kooltaan n. 14 m x 6 m ja toisen 24 m x 7 m. Pystypaalujen jäljet ja savitiivisteet kertovat rakenteista: seinissä varhopatsaiden välit täytettiin oksapunoksella ja tiivistettiin savella sekä vahvistettiin ehkä turpeellakin. Seinän perustuksena voi olla hirsi tai kiveystä. Kahteen riviin juntatut paalut kannattivat olki-, kaisla-, turve- tai puukattoa. Talon keskellä savi- tai kivilattialla sijaitsi avoliesi. Ihmiset ja eläimet asustivat talon eri päissä. Lisäksi hirsisalvostekniikalla rakennettiin joitakin pieniä rakennuksia, ehkä aittoja.

Viikinkiaika (800/825–1025/1100) ja ristiretkiaika (1025/1100–1150/1300)

Rautakautisia löytöjä on runsaimmin viikinki- ja ristiretkiajalta, jolloin elettiin turkiskaupan huippukautta. Viikingeissä oli sotaisia merirosvoja, orjanryöstäjiä, palkkasotureita ja valloittajia. Mutta heissä oli myös rauhanomaisia kauppiaita, siirtolaisia ja uudisasukkaita. Suomea ja erityisesti Ahvenanmaata koski viikinkien idäntie, joka kulki Suomenlahtea pitkin. Turkiksia, muita erätuotteita ja ehkä orjiakin vietiin täältä ja matkan varrelta islamilaisille alueille, mistä tuotiin hopearahoja, lasihelmiä ja kankaita. Ahvenanmaalaiset olivat aktiivisesti mukana viikinkiretkillä 800-luvulta 900-luvun puoliväliin asti. Mannersuomalaisia lienee osallistunut retkiin Laatokalle ja edelleen Olhavanjokea pitkin Luoteis-Venäjälle.

Soturi-kauppiaan varustuksiin kuului keihäs, tuontimiekka, sotakirves (1000-luvulla), kilpi ja jousi, joita on löydetty haudoista. Vanhat polttokenttä- ja röykkiöhautaukset jatkuivat edelleen, mutta ruumishautaus alkoi syrjäyttää muita tapoja Etelä-Suomessa ja muuallakin Itämeren piirissä. Kalmistot yleistyivät entisestään sisämaassa. Kauden lopulla haudatuilla ihmisillä oli yllään erittäin runsaasti kansainvälisistä yhteyksistä kertovia koruja. Länsi-Suomessa naisille puettiin pyöreä kupurasolki, tasavarsisolki, rintaketjut, rannerenkaita, joskus kaularenkaita sekä lasihelmiä. Miehille puettiin sormus, metallihelainen vyö ja hevosenkenkäsolki sekä spiraalikoristeltu viitta. Naistenkin vaatteissa oli kupariseoksesta tehtyjä spiraalikoristeita. Naisten ja miesten haudoissa oli myös kiintoisa ero: naisten mukaan oli pantu sirppejä ja lampaan luita, miesten mukaan sirppejä, viikatteita ja naudan luita.

Välttämättömät työ- ja tarvekalut tehtiin paikallisyhteisöissä. Keihäänkärjet olivat kaiketi kotitekoisia, mutta miekkoja tuotiin, jopa väärennettyjä merkkitavaroita. Myös suuri osa koruista oli kotitekoisia, vaikka niitäkin tuotiin kuten kankaita ja lasihelmiäkin. Vastaavasti vietiin turkiksia (kettua, näätää, oravaa, majavaa), haukkoja ja majavan haustaa, ehkä myös kalaa ja orjia. Hiittisten saari lienee ollut yksi kotoinen kauppapaikka. Varsinais-Suomen sekä Kanta- ja Päivät-Hämeen varallisuudesta ja kaupankäynnistä 1000-luvulla kertovat hopean punnitsemisessa käytetyt vaa’at ja punnukset sekä hopeakätköjen läntiset hopearahat.

Asutus viikinkiajalla keskittyi lounaaseen, ja asukkaita on arvioitu olleen useita kymmeniä tuhansia. Maataviljelevä asutus painottui eteläiseen Suomeen, mutta koko elämäntapa nojautui pyyntielinkeinoihin. Ohra oli sekä pelloissa että kaskissa päävilja, ja ruis yleistyi. Vehnääkin viljeltiin. Sisämaan asukkaat jatkoivat pyyntikiertoon perustuvaa puolinomadismia talvikylistä käsin. Viikinkiajalta on löydetty hienojen puuesineiden jäänteitä: mm. veneiden, haapioden, rekien, suksien ja ahkioiden jäänteitä. Kutkuttava löytö on myös monipuinen jousi, joita esiintyy Fennoskandiassa. Jousen mittoja ei kirjassa valitettavasti mainita.

Nykytietämyksen mukaan kristinusko juurtui Suomeen viimeistään 1000-luvulta lähtien rauhanomaisin keinoin sekä lännestä että idästä käsin. Koska aikaisemmin arveltiin, että kristinusko tuotiin maahan väkivaltaisten ristiretkien myötä, sanotaan varhaiskristillistä aikaa myös ristiretkiajaksi (1025/1100–1150/1300). Jo 1100–1200-luvulta on löydetty ristiriipuksia, ja ensimmäiset kirkkopitäjät perustettiin 1200-luvulla Ahvenanmaalle ja Länsi-Suomeen. Kristinuskon vakiintuminen näkyi vähitellen esineellisten hautausten loppumisena. Länsi-Suomessa 1100-luvun jälkipuoliskolla ja Itä-Suomessa viimeistään 1400-luvulla.

Ruumishaudat kaivettiin hiekkaiseen maaperään likimain itä-länsi-suunnassa, ja vainajat haudattiin lauta- tai ruuhiarkussa tai ruumislaudalla. Kalmo voitiin kääriä vaatteeseen, taljaan tai tuoheen. 1200-luvulle asti vainajille pantiin koruja ja spiraalikoristeisia vaatteita, mutta ei aseita eikä työ- tai tarvekaluja. Eri alueilla käytettiin erilaisia solkia: Lounais-Suomessa oli pieniä hopeisia hevosenkenkäsolkia, Kanta-Hämeessä soikeita hämäläisiä kupurasolkia sekä Etelä-Savossa ja Etelä-Karjalassa savokarjalaisia kupurasolkia. Pohjois-Hämeessä käytettiin kumpiakin kupurasolkia. Varsinkin Karjalassa ruumishautojen esineistö oli runsas: miesten haudoista on löydetty ristiriipuksia ja naisten haudoista hopeisia hevosenkenkäsolkia.

Kristinuskon levitessä ja Ruotsin vakiinnuttaessa valtansa Lounais- ja Etelä-Suomeen 1100–1200-luvulla maahan alkoi tulla ruotsalaisia maahanmuuttajia, ensin Ahvenanmaalle, Turunmaan saaristoon ja Uudellemaalle sekä 1200-luvulla Itä-Uudellemaalle ja Pohjanmaan rannikolle. Muuttovirta jatkui 1300-luvun puoliväliin asti. Tulokkaiden elinkeinot lienevät olleet samat kuin suomalaistenkin. Rukiin viljely yleistyi, ja kaksivuoroviljely alkoi 1200-luvulla. Kuten ennenkin harjoitettiin kalastusta, linnustusta ja metsästystä. 1000-luvun asuinpaikoilta on löydetty ensimmäiset varmat hirsitalojen jäänteen, mutta varhopatsastaloja tehtiin entiseen tapaan. Taloissa voi olla savi- tai lautalattia. Tulisijat olivat avoliesiä, sisäänlämpiäviä uuneja, kiukaita ja savesta tehtyjä kupoliuuneja. Pihalla oli ulkouuneja.

Keskiaika (1100-luvulta 1500-luvun puoliväliin)

Keskiajan alku liittyy kristinuskon leviämiseen ja Ruotsin vallan vakiintumiseen sekä kirjallisen kulttuurin alkuun. Arkeologia rikastaa olennaisesti sitä kuvaa, jonka historioitsijat ovat kirjallisten lähteiden perusteella luoneet alueen keskiajasta. Se avaa nimenomaan ihmisten arjen moninaisuutta. Keskiaikaiset linnat ja kirkot ovat aikaisemmin kiinnostaneet tutkijoita eniten, ja linnoja on tutkittu enemmän kuin mitään muuta keskiajan arkeologian piiriin kuuluvaa teemaa. Nykyisin ihmiset innostuvat vaatimattomammistakin menneisyyden jäänteistä. Kaupunkien ja maaseudun kylätonttien, pappiloiden ja luostarien sekä maallisen rälssin kartanoiden arkeologiset kaivaukset ovat viime vuosina lisänneet tietämystä eri kansankerrosten elämän aineellisesta puolesta: asumisesta, elinkeinoista, kaupankäynnistä ja kontakteista. Muinaisuutemme jäljet -teoksen keskiaika-osiossa on myös laaja katsaus eri materiaaleista tehtyihin esineisiin, joita on löydetty kaivauksissa.

Arkeologiset löydöt kertovat, että keskiajalla kauppayhteydet vilkastuivat ja monipuolistuivat, että pyyntielinkeinot taantuivat muualla paitsi Itä- ja Pohjois-Suomessa ja että maatalouden merkitys kasvoi. Maanviljelyksen ja karjanhoidon vahvistuminen heijastui myös väestössä: noin 50 000 asukkaan asujaimisto kasvoi 1500-luvun puoliväliin mennessä noin 300 000:een. Kaivaukset ovat paljastaneet kiinteiden jäännösten ohella suuren määrän tavallistenkin ihmisten asumuksia ja arkista tavaraa: metalli-, lasi-, keramiikka-, puu-, luu- ja nahkaesineitä sekä tekstiilijäännöksiäkin. Yllättävän paljon on löytynyt myös ylellisyysesineitä.

Kuva: Aboa Vetus museon tontila löydettyjä esineitä:shakkinappula, luupiipun osa, vyönsolkia, värttinänkehrä. Kuvat Aboa Vetus & Ars Nova, Kim Krappala.

Varsinkin asuinkaupunkini Turku tuntuu arkeologin aarreaitalta, jonka katujen ja puistojen alta on paljastunut mm. katukiveyksiä, kivikellareita, tulisijoja, hirsirakennuksia, saunoja, aittoja, kaivoja, karjasuojia ja käymälöitä. Sieltä on löytynyt monenlaisia kotitekoisia ja ulkomailta tuotuja lasi-, keramiikka-, nahka-, luu-, puu-, pronssi-, tina- ja rautaesineitä. Löydöt kertovat myös käsityöammattien keskittämisestä kaupunkeihin. Turussa oli ainakin rauta-, kulta- ja kupariseppiä, puuastioiden valmistajia, kannunvalajia, nahkureita, pelttareita, suutareita, räätäleitä, värjäreitä, kankureita, kehrääjiä, kammantekijöitä, lasimestareita, leipureita, maalareita ja muurareita. Maaseudun käsityöläisistä on tietoja saatu niukasti, vaikka heitäkin on varmasti ollut.

Rahat kiehtovat ihmisiä, joten on syytä mainita, että keskiajalla Suomessa liikkui monenlaisia kolikoita: ruotsalaisten rahojen lisäksi ainakin täällä käytettiin ainakin gotlantilaisia, tallinalaisia, tarttolaisia, riikalaisia ja tanskalaisia rahoja. 1400-luvulla Turussakin lyötiin omaa rahaa. Löytökerrosten ajoittamisessa kolikot voivat olla ratkaisevan tärkeitä.

Maassa oli keskiajalla myös pienimuotoista teollisuutta. Varsinkin keväisin puroista saatiin vesivoimaa myllyjä ja sahoja varten, mutta vesi- kuten tuulimyllyjenkin paikkoja on vaikea havaita. Helppoa ei ole löytää rautahyttejä tai kaivoksiakaan. Keskiaikaisia teitä on tutkittu lähinnä historiallisten lähteiden avulla, mutta siellä täällä arkeologit ovat osuneet vanhaan tielinjaan. Maaliikennevälineistä en valitettavasti löytänyt tietoja. Merireittien kuvausta elävöittävistä valokuvista olisin jättänyt yhden pois ja ottanut tilalle kuvan jostakin  keskiaikaisesta hylystä, joita on tähän mennessä löydetty viisi. Odotan sitä päivää, jolloin rannikkovesistä löytyy hyvin säilynyt hansakoggi ja Saimaalta 1400-luvun savolaisvene.

PS: – Mikä on Itä-Baltia, jota arkeologit hokevat? Historioitsijat tuntevat vain Baltian. – Kirjan hakemisto on hyödyllinen varsinkin siksi, että useimpien henkilönimien perässä on mainittu ammatti tai tehtävä. – Suosittelen Muinaisuutemme jälkiä historianopettajalle, joka haluavat monipuolistaa ja elävöittää kuvaa keskiajan Suomesta. Kirkkojen ja linnojenkin historiasta se kertoo sellaista uutta, jota maallikko ei tiedä, ellei ole seurannut arkeologien julkaisuja ja viimeaikaisia kenttätöitä.