Suomalaisille kirjallisuuden ystäville Boris Pasternak on tuttu lähinnä Tohtori Zhivagon tekijänä. Hänen kirjallinen tuotantonsa on kuitenkin huomattavasti laajempi ja monipuolisempi. Venäjällä häntä arvostetaan yhtenä vuosisatamme parhaista runoilijoista ja merkittävänä maailmankirjallisuuden venäjäntäjänä. Hän käänsi venäjäksi mm. Shakespearen suuret draamat. Zhivagon lisäksi Pasternak on myös julkaissut runsaasti pienimuotoisempaa proosaa, ja venäläisen elävän kirjeiden kirjoittamisen perinteen mukaisesti myös hänen kirjeenvaihtonsa on olennainen osa kirjallista tuotantoa. Taifuunin julkaisema valikoima sisältää kirjeitä yli viidenkymmenen vuoden ajalta perheenjäsenille, ystäville ja kirjailijatovereille, niin venäläisille kuin ulkomaisillekin.

Boris Pasternakin tausta oli monissa taiteissa: hän kasvoi
kulttuurikodissa, harrasti pienestä pitäen musiikkia, mutta kääntyi esikuvansa Skrjabinin neuvosta filosofian ja kirjallisuuden puoleen. Musiikki saakin osansa kirjeissä. Niistä käy mm. ilmi, että Pasternak kirjoitti artikkeleita myös musiikkiaiheista. Hänellä on myös varsin varmat
mielipiteet ja pitämykset: hän rakastaa monia suuria säveltäjiä, mutta toteaa toisaalta, että ”yli puolet kaikesta sävelletystä musiikista on naurettavan mitätöntä ja painoarvoltaan kevyttä”. Muita taiteen aloja koskettelevissa kirjeissäkin musiikki on mukana vaikkapa osuvien vertausten
lähteenä.

Kirjeissä luonnehditaan sattuvasti myös muiden kirjailijoiden tuotantoa. Osansa saavat niin Venäjän kansalliskirjailija Pushkin, joka ”pystytti asumuksen venäläiselle hengenelämälle” kuin Lermontov, joka ”oli ensimmäinen joka asettui siihen elämään”, tai Tshehov, jonka silmä oli ”herkkä ja absoluuttisen tarkka”, ja monet, monet muut. Useassa kirjeessä Pasternak pohtii subjektiivisuuden ja objektiivisuuden ongelmaa. Runoilijan tulee kirjoittaa matkimatta toisia; siitä minkä itse näkee, ei siitä, mistä ihmiset puhuvat, kun he puhuvat, mitä näkevät. ”Älkää uskoko litkuihin, uskokaa omaan linjaanne!”

Kirjeet valaisevat monella tapaa Pasternakin elämää ja tuntemuksia eri aikoina. Pasternak käyttää myös tarkkaa ironiaa esimerkiksi kuvatessaan toistuvasti itseään lukeneisuudeltaan vähäiseksi tai perustellessaan
taiteiden harjoittamista: ”Te peräätte, miksi kuitenkin kirjoitan, kun en arvosta kirjoittamista sen korkeammalle ja vielä arvostelen sitä. Mutta eiväthän ihmisetkään tee syntiä siksi, että pitäisivät syntiä hyvänä tekona, vaan heikkouttaan.”Koska valikoiman ajallinen kaari on laaja, voi kirjeiden kautta seurata Pasternakin omia kirjallisia suunnitelmia ja niiden toteutumista, samoin käännöstöiden edistymistä. Hän kirjoittaa – ainakin rivien välissä – paljon omasta tuotannostaan.

Taiteellisten pohdintojen ohella kirjeet kertovat henkilökohtaisista tunteista. Tosin jopa ihanassa rakkauskirjeessä runoilija Marina Tsvetajevallekin (vuodelta 1926) päädytään myös taiteen kysymyksiin: ”Marina, miten suuri, miten hiton suuri taiteilija sinä oletkaan!”
Herkullisia pikkupaloja Pasternakien elämästä on monessa kirjeessä, mm. luonnehdinta venäläisperheissä niin olennaisesta isoäidistä, babushkasta: ”Babushka on administratiivinen instituutti, eräänlainen yhteiskunnallinen pelastuslautakunta. Babushka paistaa muuten ihmeen hyvää leipää, joten alkukantaisin halumme saa mitä parhaimman tyydytyksen.”

Kirjailijalle henkilökohtaisesti dramaattisena kohoavat esiin sydänkohtaus 50-luvun alkuvuosina ja romaanin Tohtori Zhivago kirjoittaminen sekä sen julkaisemisen aiheuttama kohu. Johtava kirjallisuuslehti Novyi mir kieltäytyi julkaisemasta romaania ja Pasternakia painostettiin vetämään
käsikirjoitus takaisin myös ulkomailta, mutta Italiassahan romaani sitten vuonna 1957 ensimmäiseksi ilmestyi. Tohtori Zhivago toi Pasternakille Nobel-palkinnon vuonna 1958. Hän joutui kuitenkin poliittisen painostuksen takia luopumaan palkinnostaan ja hänet erotettiin maansa kirjailijaliitosta. Romaaniin ja Nobel-palkintoon liittyvä kohu muutti monella tavalla Pasternakin elämää, mikä näkyy kirjeistä, ja johti myös laajaan polemiikkiin, mihin liittyy vaikkapa kirje T.S.Eliotille. Tätä tunnettua vaihetta mielenkiintoisempana koin itse kuitenkin mahdollisuuden seurata kirjeistä romaanin syntyä.

Loppuviitteet ja selitykset ovat tarpeellinen ja hyödyllinen osa kirjevalikoimaa, niitä olisi suomalaiselle lukijalle saanut olla vieläkin enemmän. Selitykset ovat ilmeisesti venäjänkielisestä kokoelmasta suomennettuja eivätkä suomenkielistä lukijaa varten tehtyjä – ainakaan
niiden tekijää ei erikseen mainita. Marja-Leena Jaakkolan suomennos on hyvin sujuva ja säilyttää samalla mielestäni sopivassa määrin ”venäläisen kirjeen henkeä”.

Boris Pasternakin kirjeet antavat paljon niin venäläisen kirjallisuuden harrastajalle kuin yleensäkin taiteen kysymyksistä kiinnostuneelle. Onhan Pasternakin mukaan runouden ja yleensäkin taiteen tärkein tehtävä yhdistää tekstin yleinen ja yhteinen merkitys laajempiin perusajatuksiin, jotta elämän suurenmoisuus ja ihmisen olemassaolon pohjaton arvo avautuisivat lukijalle. Tätä tehtävää nämä kirjeetkin hienosti toteuttavat.