Markus Leikolan Sodan ja rauhan kronikan jälkisanoihin sisältyvä pohdiskelu teoksen – esseistiikaksi hän sen tyylilajia itse luonnehtii – sopii oivallisesti tämän muutamassa kuukaudessa syntyneen kirjan motoksi.

Leikola on kirjailija ja pitkän uran tehnyt toimittaja, joka ehkä muistetaan ainakin Ylen A-Studiosta. Hän on vuosikymmenten varrella ehtinyt työskennellä myös maailman kriisipesäkkeissä. Niistä nyt käsillä olevan teoksen esipuheessa on mainittu Afganistan ja entisen Jugoslavian raunioille syntyneet valtiot. Tällä kertaa kirja syntyy osin kotimaassa, osin Ranskassa ja Italiassa jonne tekijä vetäytyy kirjoittamaan; sotaa käyvään Ukrainaan hän ei lähde.

Elokuussa 2022 ilmestyneen kirjan nimessä voi havaita viittauksen 1000-luvun lopulla tai 1100-luvun alussa kirjoitettuun Nestorin kronikkaan, joka on sekä venäläisille että ukrainalaisille jonkinasteinen kansalliseepos, joillekin ehkä jopa pyhä kirja. Ortodoksimunkkien kirjoittama tarina kertoo, miten slaavilainen asutus vedenpaisumuksen jälkeen levisi nykyisille sijoilleen, miten Kiova ja Novgorod sekä muutamat muut kaupungit perustettiin ja miten Kiovan ruhtinaaksi nousi Vladimir, joka teki valtakunnastaan mahtavan.

Sodan ja rauhan kronikassa esiintyvä Vladimir Putin puolestaan tuntuu haikailevan neuvostoaikojen perään. Hän harmittelee, että edeltäjät ovat erehtyneet antamaan Ukrainalle sekä itsenäisyyden että Krimin niemimaan, joka sitä ennen kuului äiti-Venäjälle. Nyky-Vladimir komentaakin sotajoukkonsa marssimaan kohti Kiovaa, jolla on edelleen suuri symbolinen merkitys. Kaupunki on määrä vallata kolmessa päivässä.

Kuten tiedämme, sotaa on nyt käyty puoli vuotta eikä loppua näy.

Aamukatsauksista se alkoi

Ukrainan sodan alkaessa Markus Leikola on Ranskan Oksitaniassa kirjoittamassa näytelmää, joka jollakin tavalla sivuaa Venäjää. Hän ryhtyy tekemään Facebookiin aamukatsauksia, joissa seuraa rintamatilannetta, kertoo sekä Venäjän että kansainvälisen yhteisön toimista ja esittää oman ennusteensa tulevasta kehityksestä.

Kirja perustuu samantyyppiselle idealle: se raportoi, mitä Ukrainassa ja kansainvälisessä politiikassa on minäkin päivänä meneillään ja samalla taustoittaa meneillään olevaa konfliktia, pohdiskelee tapahtumien syitä ja seurauksia. Kirja on siis ajankohtainen, mutta luultavasti – ja toivottavasti, sillä teos on tutustumisen arvoinen – sitä tullaan lukemaan vielä sittenkin, kun sota on ohi.

Kirja on toteutettu joukkorahoituskampanjalla, joka onnistui yli odotusten. Minimitavoite täyttyi kahdessa päivässä, kuukaudessa rahaa kertyi 13000 euroa. Tekijä ja kustantaja ovat ilmoittaneet, että puolet kirjan tuotosta lahjoitetaan Ukrainaan.

Päiväkirjarakenteella etenevä teos alkaa helmikuusta. Ensimmäinen päivätty merkintä on tehty pari päivää ennen sotaa, viimeinen pari päivää ennen toukokuun puoltaväliä, jolloin Suomen – ja heti perään Ruotsin – valtiojohto ilmoittaa virallisesti, että maat aikovat pikaisesti hakea Nato-jäsenyyttä. Sodan seurauksena Euroopan lähes 80 vuotta kestänyt tasapaino on järkkynyt, Ruotsin parinsadan vuoden puolueettomuus on ohi ja Suomi tunnustautuu länsileirin jäseneksi konkreettisimmalla mahdollisella tavalla.

Facebookin katsaukset ovat koko kesän ajan jatkuneet Leikolan sivulla, julkaisutahti on tosin huomattavasti harventunut.

Monipuolista tarkastelua

Sodan ja rauhan kronikka on oiva johdatus paitsi venäläiseen sotastrategiaan, myös koko venäläiseen maailmankuvaan. Russkij mir on käsite, jota voi olla vähän vaikea kääntää; siihen kun sisältyy kieli, kansallisuus, alueet, ajattelu ja kansa, joten ”venäläinen maailma” voisi olla ilmaisun oikea vastine.

Leikola taustoittaa sodan syitä ja sotatapahtumia monipuolisesti ja ansiokkaasti: teoksessa on esimerkkejä ensimmäisen ja toisen maailmansodan tapahtumista ja välillä muustakin Ukrainan alueen historiasta. Lukijalle selviää, mikä oli Stalinin vainoihin tai natsi-Saksan juutalaisten joukkotuhontaan vertautuva holodomor. Miljoonia ihmisiä tappanut nälänhätä alkoi, kun Neuvosto-Ukrainan maatalous kollektivisoitiin, tuotantovaatimukset nostettiin huonosta satovuodesta huolimatta pilviin, ja sekasortoiseen kolhoosijärjestelmään pakotetuilta talonpojilta vietiin viljat aitoista.

Kutakuinkin kaaosmaista on Putinin sotakin: ensimmäisen sotaviikon etenemisvaiheen jälkeen iskee rasputitsa eli rospuutto. Kelirikko tekee maaston perin vaikeakulkuiseksi. Kun lisäksi armeijan määrärahoista on vuosien varrella osa valunut ties kenen taskuihin eli hankinnat ovat heikkolaatuisia tai jätetty kokonaan tekemättä, muu maailma pääsee naureskelemaan valokuville ja videoille, joissa ukrainalaiset traktorimiehet hinaavat polttoaineen puutteessa pysähtyneitä venäläistankkeja.

Jonkinasteista ällistelyä herätti lännessä myös Putinin ponneton puhe voitonpäivänä ja se, että esimerkiksi paraatiin liittyneet ylilennot peruttiin huonon sään takia, vaikka taivaalla ei ollut pilven häivää. Toisen maailmansodan päättymispäivästä (9.5.) on Venäjällä tullut pompöösi armeijakaluston esittelytilaisuus, joka ohittaa suosiossa jopa uudenvuoden. Sodan jälkeen päivää ei juhlittu pariinkymmeneen vuoteen millään tavalla, ja 1960–1970-luvuilla painopiste oli kaatuneiden muistamisessa. Tänä vuonna tilaisuus oli harvinaisen heiveröinen, vaikka etukäteen Putinilta oli odotettu jopa sodanjulistusta. Ukrainassahan on edelleen käynnissä ”erikoisoperaatio”.

Leikolan teksti on terävää ja oivaltavaa. Napakat analyysit paljastavat esimerkiksi sen, että Venäjän armeijaa ei ole edes suunniteltu sellaiseen melko perinteiseen sotaan, mitä Ukrainassa käydään. Armeijan tarkoituksena kun on satelliittivaltioiden vakauttaminen, mahdollisen ydinsodan voittaminen ja maatalouden työvoimareservinä toimiminen. Ydinsotaan varautumisen takia panssarivaunutkaan eivät ole kunnolla panssaroituja, vaan tärkeämpää on niiden säteilysuojaus.

Sodan alussa kansainvälinen yhteisö teki arviointivirheitä: Venäjän sotilasmahti yliarvioitiin, Ukrainan armeija ja kansan maanpuolustustahto aliarvioitiin. Sodassa on nähty monenlaisia operaatioita: sissit hyökkäävät mönkijöillä, joilla on nopea hurauttaa maastoa pitkin pakoon, kun on tuhottu tietä pitkin etenevä viholliskolonna. Ja kun Venäjä ei halunnut hävittää Ukrainan tietoliikenneyhteyksiä, sillä sen armeijan viestintä tukeutui niihin, niin toimivat yhteydet takasivat myös sen, että sadat tuhannet ukrainalaiset siviilit pystyivät ilmoittamaan vihollisen liikkeistä oman maan armeijalle.

Modernin sodan koko kuva

Ukrainan sota on yhtäältä moderni sota. Somesodaksikin sitä on luonnehdittu, sillä sosiaalisessa mediassa sota on vahvasti läsnä ja Twitterin, Facebookin ja muiden somekanavien yleisö ottaa siihen aktiivisesti ja jatkuvasti kantaa. Kaikkeen tietoon on tietysti suhtauduttava varauksella, mutta sotaa voi kaikkialla maailmassa seurata lähes reaaliajassa. Flightradar24-sivustolla näkyy, miten avustuskuljetuksia lentää naapurimaihin – perille asti niitä ei yleensä voi lentokoneella viedä ettei auttajia syytettäisi sotaan sekaantumisesta. Molemmat osapuolet syytävät nettiin ja televisiokanaville videoita, joista osan todenperäisyys on ainakin hieman kyseenalainen.

Kansalaistiedustelu ja kansalaisaktivismi kukoistavat, propagandaa ja informaatiovaikuttamista on enemmän kuin missään aiemmassa sodassa, ja ne saavat aina vain uusia, yhä mielikuvituksellisempia muotoja. Sekä Ukraina että Venäjä tekevät propagandaa, jossa vihollinen toiseutetaan. Sen sotilaat ovat vain kasvotonta massaa, kun omilla taistelijoilla on koskettavat tarinat – ja siviilien tarinat ne vasta riipaisevia ovatkin.

Mutta toisaalta Ukrainan sodassa ovat läsnä myös sodan raa’at elementit: siviilikohteiden terroripommitukset ja muut alueella asuvan kansan kärsimykset. Väestöähän ei ole evakuoitu; osa on paennut vapaaehtoisesti Euroopan eri maihin ja osan on Venäjä pakkosiirtänyt omalle alueelleen. Vankeja kidutetaan, naisia raiskataan. Eivätkä Ukrainan sodan vaikutukset rajoitu sotatoimialueeseen: odotettavissa on ruokakriisi, sillä peräti 26 maata on tuonut puolet elintarvikkeistaan Venäjältä ja Ukrainasta. Viljakuljetusten pysähtyminen sodan ja Mustanmeren miinakenttien takia merkitsee nälänhätää alueilla, joissa ihmisten ravitsemustaso ei tähänkään mennessä ole ollut kehuttava.

Niin vakavaa kuin sota onkin, Leikola onnistuu kaivamaan esiin myös pieniä sattumuksia ja yksityiskohtia, jotka saattavat jopa nostaa hetkittäin hymyn lukijan huulille. Osa näistä liittyy informaatiovaikuttamiseen: Venäjän propagandavideolla näkyy uuden yliääniohjuksen osuminen asevarikkoon, mutta kansalaisaktivistit selvittävät hetkessä, että kyse on viikon takaisesta ohjusiskusta erääseen kanalaan. Venäjän valtaamassa ja raunioittamassa Mariupolissa kaupungin tiekylttejä vaihdetaan ukrainankielisistä venäläisiksi, Kiovan nimistöstä häivytetään viittaukset Venäjään. Länsi-Ukrainassa Kiovan kana eli voisulalla täytetty broilerleike saa pitää nimensä, maan itäosissa, siis vallatulla alueella, siitä tulee Donbassin kana tai Krimin kotletti.

Koomikosta kansanjohtajaksi muuttunut ja tehtäviensä mukana kasvanut presidentti Volodymyr Zelenskyi on Leikolan tekstissä läsnä, mutta varsin realistisesti nähtynä, ei sellaisessa sankariroolissa, mitä hänen hartioilleen on kevään ja kesän aikana soviteltu. Pikemminkin sankariksi nousee koko kovia kokenut kansa, jonka mielipiteen Leikola kiteyttää: ”Kun vuosisatojen katoamisvaara on selätetty, niin 30 vuotta itsenäisyyttä on riittävästi, jotta periksi ei enää anneta”.

Vaikka Markus Leikolan sotakatsauksia olisi kevään ja kesän mittaan seurannutkin, kirjassa on niin paljon uutta luettavaa, että siihen kannattaa tarttua. Aikaisemmista töistään Leikola on saanut ainakin valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon. Uskaltaisikohan tälle uusimmallekin ennustaa menestystä?