Erkki Tuomioja on kirjoittanut uuden kirjansa monessa roolissa. Kokeneena ulkoministerinä ja kansanedustajana hän haluaa antaa seikkaperäisen ja vakuuttavan kuvan eduskunnasta ja valtioneuvostosta ulkopolitiikan hoitajana, oli kysymys sitten EU-asioista tai Suomen ja Venäjän suhteista. Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen perustajana ja puheenjohtajana hän käyttää historiaa tulevaisuuden ajatteluun. Hän murehtii historian väärinkäyttöä niin meillä kuin muualla, etenkin Itä-Euroopassa ja itäisessä Keski-Euroopassa. Hän itse tarttuu ajan maailmanlaajuisiin kysymyksiin kuten ilmastonmuutoksen, lajituhon ja sosiaalisen turvattomuuden uhkiin tiukasti faktapohjalta. Arvioissani käsittelen Tuomiojaa ennen muuta eurooppalaisena visionäärinä.

Tuhon ennustajat vastaan edistyksen airuet

Vielä sukupolvi sitten aikalaisvisionäärit lupasivat ihmispoloille lähinnä rangaistusta ja tuhoa. Suomessa Pentti Linkola latasi lukijoilleen kuvia elonkehän kasautuvista vaurioista ja ihmislajin kuolemansynneistä. Maailmalla Rooman Klubin terävät aivot puolestaan laskivat eloonjäämisen resurssien nopeasti hupenevan. Sodan ja rauhan tutkijat muistuttivat pommin varjosta yllämme. Kolmas maailmansota tuhoaisi ihmiskunnan – ja koko elonkehän.

2010-luvulla aikalaisnäkijöiden avantgarde lupaa edellisten ennustusten vastaisesti ihmiskunnalle hyvää tulevaisuutta tai ainakin todistettavaa mahdollisuutta siihen. Hans Rosling, ruotsalainen lääkäri, on kerännyt vakuuttavan määrän tilastotietoa maailman muuttumisesta entistä turvallisemmaksi ihmisten ansiosta. Steven Pinker, kanadalainen kognitiotieteilijä, puolestaan todistelee ihmislajin olevan taipuvainen hyvään tahtoon ja altruismiin, ja Rutger Bregman, hollantilainen historioitsija, osoittaa empiirisesti ihmisten kykenevän ja pyrkivän yhteiseen hyvään.

Uudet edistyksen airuet eivät perusta optimismiaan ideologiaan kuten valistuksen aatteita hyväuskoisina kierrättäneet liberalistit. He vetoavat aatteiden sijasta tieteellisesti todennettaviin faktoihin ja etenkin informaatioteknologian mahdollistamaan big dataan, joka sallii asioiden tilaa koskevat maapalloiset yleistykset.

Tuomioja ei liity maailmanlopun paniikin välittäjiin eikä faktoja yksipuolisen valikoivasti käyttäviin denialisteihin. Jälkimmäisiä hän syyttää lahjottavuudesta. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltäjät keräävät todisteitaan öljyteollisuuden rahoilla. Tuomioja kaihtaa myös postmodernistien tapaa kohauttaa olkapäätään ristiriitaisten väitteiden edessä ja todeta: ”Anything goes.”

Tuomioja ei myöskään innostu yksipuoliseen todistusaineistoon perustuvasta optimismista. Hän ottaa maapallon elinolosuhteisiin ja ihmisyhteisöjen häiriökäyttäytymiseen pohjautuivat uhat vakavasti. Sekä optimisminsa että pessimisminsä hän pohjaa tieteellisesti rakennettuihin skenaarioihin, jotka avaavat mahdollisuuksia sekä hyvään että huonoon kehitykseen. Hyvä kehitys edellyttää hänen mukaansa syvälle ulottuvia rakenteellisia muutoksia, jotka voivat toteutua paitsi kokonaisvaltaisina mullistuksina myös osa-alueittain toteutettuina parannuksina. Tuomioja vetoaa yhteisöjen ja yksilöiden toimijuuteen Suomen ja koko maapallon kestävyyskriisin laukaisemiseksi.

Kestävyyskriisejä koskevat hyvät ja huonot uutiset

Kestävyyskriisi käsittää Tuomiojan mukaan ennen muuta globaalin ilmasto- ja biodiversiteettimuutoksen, ihmisoikeuksien toteutumisen viiveen, yhteisöjen yhteistyön kitkan ja yhteiselon harmonian häiriöt. Näiden suhteen hän näkee niin myönteisiä kuin huolestuttavia kehitystrendejä. Häntä seuraten tuon esiin kestävän kehityksen ensin hyvät ja sitten huonot uutiset.

Optimismia herättää se, että Ilmastonmuutos ja elonkehän sisällä tapahtuva lajikato ovat maailmanlaajan aktiivisen päätöksenteon ja seurannan kohteena. Tuho ei etene varoittamatta. Ilmastodataan viitaten Tuomioja kysyy toiveikkaasti, onko käänne ehkä jo näköpiirissä, vaikka hiilidioksidipäästöjen vähenemissetä huolimatta ilmakehään ennestään kertynyt hiilidioksidi ei katoaisikaan. Saavutettu yksilöiden ja yhteisöjen ilmastovalveutuneisuus tukee hyvää kehitystä.

Toinen hyvä uutinen koskee ihmisoikeuksia. Ihmisoikeuksia valvovat useat kansalliset ja kansainväliset laitokset ja käytännöt. Suomessa lainvalvojilla on valtuudet ja keinot puuttua perusoikeuksia rikkoviin laiminlyönteihin, joten kukaan poliittisen tai taloudellisen vallan käyttäjä ei voi seuraamuksitta ihmisoikeuksia loukata. Loukkauksia tapahtuu, mutta media nostaa ne esiin ja vaatii viranomaisilta vastuunottoa. Kansainvälisellä tasolla tilanne on paljon huonompi, mutta uhrit ja loukkaajat harvoin jäävät tyystin vaille kansainvälistä huomiota ja puuttumista. Laitokset kuten Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) ovat olemassa korkeissakin valta-asemissa olevien pahantekijöiden rankaisemiseksi. Tuomiojan mukaan optimismia herättää se, että vallanpitäjät joutuvat ottamaan kansainväliset ihmisoikeussopimukset tosissaan.

Kolmas varovaista optimismia herättävä kehitys ilmenee sodan ja rauhan alueella. Kansainvälisellä tasolla voimapolitiikka näyttää tulleen tiensä päähän. Sotilaallisen voiman käyttö ei sukupolvemme aikana ole vakuuttavasti ratkaissut paikallisia kriisejä, joten kollektiivinen turvallisuus näyttäytyy yhä selvemmin rauhan ehdoksi. Turvallisuus riippuu yhteisöjen kyvystä ratkoa konflikteja yhteisen pöydän ääressä. Tuomioja kiittää toivon antamisesta paitsi ylivaltiollisia kansalaisjärjestöjä myös erityisesti Pohjoismaiden aktiivista rauhanpolitiikkaa, joka tähtää sotilaallisten uhkien ennalta ehkäisemiseen.

Neljäs Tuomiojan toiveikkuutta lisäävä kehityskulku ilmenee yhteiskuntien sosiaalisessa kestävyydessä. Absoluuttinen köyhyys on maailmassa vähentynyt parissa sukupolvessa nopeasti, kiitos maailmanlaajasti jaettujen taloudellisten mahdollisuuksien. Yhden sukupolven aikana köyhyysrajan alapuolella elävien ihmisten osuus on laskenut kolmanneksesta kymmenennekseen. Tosin muutoksesta on olemassa myös kriittisiä arvioita. Yuval Noah Hararin ennustuksen mukaan eliitin ja huonosti toimeen tulevien ihmisten juopa kasvaa maailmalla hallitsemattomasti. Tuomioja myöntää, että tilastojen valossa maailman väestön rikkain prosentti on viime sukupolven aikana vaurastunut suhteellisesti eniten ja näyttää kasvattavan etumatkaansa. Suomen tasolla tuloerojen tasoittuminen viimeisen puolen vuosisadan aikana on vastaansanomaton fakta, mutta tasoittuminen on hidastunut. 2010-luvun lukusarjojen ekstrapolointi ei lupaa hyvää tulevaisuudelle, koska eriarvoisuus on kansainvälisen näytön mukaan paitsi väärin myös talouskasvun jarru.

Tuomioja varoittaa lukijaansa siitä, että kaikilla kehityksen alueilla ilmastonmuutoksesta tulonjakoon sekä hyvillä että huonoilla uutisilla on vastanarratiivinsa. Ihmistä ja yhteiskuntaa koskevaa todistusaineisto on laveaa ja tarkastelun kohdistaminen siksi vaikeaa. Muutosta voi lähestyä eri todistusaineistojen näkökulmasta, ja rakennettujen narratiivien vertailu tarkentaa muutoksen kuvaa ja lisää sen luotettavuutta.

Huonot, pessimismiä ruokkivat uutiset koskevat Tuomiojan skenaariossa ennen mutta ihmisten välisen kommunikaation laatua ja yhteisöjen välisen ymmärryksen kestävyyttä.

Tuomioja on huolissaan Euroopan ”uudesta kylmästä sodasta” ja Venäjän johdon toimijuudesta siinä. Vladimir Putin näyttää suhtatutuvan nostalgisesti vuoden 1945 Teheranin konferenssiin, jossa Stalin oli vähintäänkin tasaveroinen päättäjä lännen johtajien kanssa ja sai palautettua Neuvostoliiton valtapiiriin vanhaan Venäjän imperiumiin kuuluneet maat. Vladimir Putin pitää vuonna 1991 tapahtunutta Neuvostoliiton hajoamista geopoliittisena katastrofina ja on yrittänyt korjata rajoja Venäjän lounaislaidalla voimapoliittisin ottein. Euroopan Unionin itäisen kumppanuuden ohjelma on aiheuttanut Venäjän turvautumisen uhriutumiskertomukseensa. Tuomioja pitää Euroopan itä–länsi -dialogin pysähtymisen uhkaa paitsi Putinin historiallisen ajattelun myös dialogin huonon laadun surauksena. Dialogin onnistuminen edellyttää, että Itsensä loukatuksi tunteva osapuoli saa osakseen ennemminkin myötäilevää kuuntelua kuin uhkailua.

Toinen, Euroopan hyvää kehitystä uhkaava ilmiö on Tuomiojan mukaan uusnationalismi, joka Itä-Euroopassa ja itäisessä Keski-Euroopassa ilmenee kansallisia vähemmistöjä loukkaavana identiteettipolitiikkana. Unkarin ja Puolan autoritääristen johtajien harjoittamana etnonationalistinen identiteettipolitiikka on bumerangi, joka riskeeraa yhteiskuntien sosiaalisen kestävyyden ja kansainvälisen yhteistyön.

Kolmas kielteinen yhteiskunnallinen ilmiö Tuomiojan tulevaisuusskenaariossa on julkisen viestinnän laadun rapautuminen. Sosiaalinen media ei noudata journalistista hyvää etiikkaa, joka on perinteisesti taannut median älyllisen tason ja tiedollisen luotettavauuden. Jos viestin mielipide ja faktat eivät erotu toisistaan eikä vastaanottaja voi kysyä, mihin viestin sisältö perustuu, eletään ”kaikki käy” -mielikuvamaailmassa, jossa luotettava orientoituminen aikaan ja paikkaan on mahdotonta. Informaatiotekniikan valtava potentiaali ei viestinnän etiikan pettäessä luo turvallisuutta monimutkaistuvaan maailmaan.

Ratkaisun avaimet

Erkki Tuomioja on päätöksentekijä, poliitikko, jolla on valta asioihin ja jolta odotetaan kestäviä perusteluja päätöksentekoon. Tulevaisuuden varjossa esittää hänen perustelujensa viitetaustan.

Tuomioja ei punnitse hyviä ja huonoja uutisia mekaanisesti toisiaan vasten. Ihmistä ja yhteiskuntaa koskevissa asioissa ei fysikaalisen luotettavaa punnitusta voikaan tehdä. Ilmasto- ja ympäristöasioissa on tehty lupaavia toimenpiteitä, ihmisoikeuksien toteuttamisen valvonta on edennyt, kollektiivisen turvallisuuden pyrkimykset ovat paikoin syrjäyttäneet voimapolitiikan, ja yhteiskuntien sosiaalinen kestävyys on lisääntynyt.

Toisessa vaakakupissa ovat Euroopan uusi kylmä sota, populistisen etnonationalismin leviäminen ja faktantarkistuksesta piittaamattoman viestinnän yliote informaationjaossa.

Tuomioja liittää varauksia niin myönteistä kuin vaarallista kehitystä koskeviin huomioihinsa. Moni hyvä kehitystulos uhkaa vesittyä huonoilla vastailmiöillä, ja vaaralliset ilmiöt voivat puolestaan olla vähemmän vaarallisia, jos niiden sisältämiin korjausmahdollisuuksiin tartutaan.

Tuomioja vastaa kysymykseensä ”Selviääkö ihmiskunta?” lähtemällä liikkeelle ilmastomuutoksesta. Hän edellyttää sivilisaatioltamme syvällistä järjestelmänmuutosta, joka koskee niin tekniikkaa, politiikkaa, taloutta, arjen rutiineja kuin valintoja ohjaavia uskomuksia. Uusiutuva tekniikka on ilmastonmuutoksen hallinnan ytimessä, mutta Tuomioja ei kirjassaan ripustaudu sen mahdollisuuksiin. Humanistisesti orientoituneena ajattelijana hän vakuuttaa ratkaisun löytyvän päättäjien ja kansalaisten arvopohjaisesta vuorovaikutuksesta ja maailman parantamiseen sitoutuneesta yhteistyöstä. Vastuu tulevaisuudesta on yhteisöllisillä toimijoilla eikä koneilla.