Muutama lasillinen runnin vettä

Jo ennen varsinaisten rakennettujen kylpylöiden perustamista, ihmiset riensivät juomaan mineraalipitoisten vesilähteiden vettä, koska he uskoivat sen terveyttä edistäviin vaikutuksiin. Turkulaiset kävivät jo 1600-luvun lopulla juomassa terveysvettä Kupittaan lähteestä. Iisalmen runnin lähde houkutteli sairaita ja terveydestään huolehtivia eri puolilta Suomea 1700-luvun alusta asti eli paljon aikaisemmin varsinaisen Runnin kylpylaitoksen perustamista. Runni, ruotsiksi brun, oli terveyslähteiden yleinen nimitys 1800-luvun lopulle saakka. Terveyslähteiden vedenjuomisessa suomalaiset seurasivat eurooppalaisia esikuvia. Joskus vedenjuonti ”karkasi lapasesta”. Runnin kylpylässä kerrottiin maalaisisäntien – ja emäntien juoneen 30–50 lasillistakin päivässä. Kun vedenjuonnin tehoon uskottiin paremmin liikkuessa, oli Runnin juomahuoneessa tätä varten kehitetyt tukit, joiden päällä ”pitkä rivi miestä, naista, lihavaa ja laihaa siinä kiikkua hytkyttää lasit kourassa”.

Kaikki tiedämme, että käsitykset terveydestä huolehtimisesta muuttuvat tuon tuostakin. Jos tänään joku ravintoaines julistetaan terveelliseksi, saatetaan se seuraavassa lääke- tai terveystieteellisessä tutkimuksessa kuuluttaa mitä epäterveellisimmäksi, suorastaan elimistölle myrkyksi. Nykyisin ei varmaan kenenkään mieleen tulisi käyttää radioaktiivista radiumia sisältävää hammastahnaa, saippuaa, suolaa tai vettä. Mutta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä radiumia pidettiin ihmeaineena, joka paransi vaivan kuin vaivan ja siksi sitä lisättiin mm. mainittuihin tuotteisiin.  Jo ennen radiumin keksimistä terveysvettä ryhdyttiin pullottamaan kaupallista myyntiä varten. Suomessa alan pioneeri oli tehtailija Victor Hartwall kumppaneineen 1830-luvulla. Hartwall oli myös Helsingin Ullanlinnan kylpylän perustaja. Alli Hosiaisluoma-Karppisen Kirvun luonnonparantolan historiikissa kerrotaan, että Kirvun mineraalivesipulloihin kiinnitettiin 1930-luvulla mainos, että veden ”radioaktiivisuus on selvä.” Mainoksen allekirjoittajana oli tunnettu lääkäri ja ravintofysiologian professori Georg von Wendt.

Männynhavukylpyjä ja muita erikoisuuksia

Suomen varhaisimmat kylpylaitokset syntyivät näiden terveyslähteiden ympärille ja usein luonnonkauniiseen ympäristöön, jonka toivottiin olevan ilmastollisestikin suotuisa. Esimerkiksi Lappeenrannan seudulla leudon ilmaston uskottiin tehostavan paikkakunnan kylpylän hoitoja. Vuonna 1890 C. Carstensin Våra badorter esitteli Suomen tärkeimpinä kylpylöinä Hangon, Maarianhaminan, Naantalin, Loviisan, Lappeenrannan ja Kuopion kylylaitokset.

Kylpylöiden juomahuoneissa nautittu terveysvesi ei varsinaisissa kylpylöissä ollut enää ainoa terveydenhoidon keino. Kylpylöihin ja niiden palveluihin kuuluivat mitä erilaisimmat kylvyt. Vesi oli ulkoisestikin tärkeä terveyden lähde. Kylpylöissä otettiin kuumia ja kylmiä kylpyjä, paineistettuja suihkuja ja oleskeltiin höyryhuoneessa- tai kaapissa. Veteen voitiin lisätä suloja ja öljyjä tehostamaan terveydenhoidon vaikutuksia. Suomalaisten kylpylävieraiden yksi suosikeista oli männynhavukylpy, joka valmistettiin erityisellä kojeella tuoreista neulasista. Muita erityiskylpyjä haluaville tarjolla oli myös sähkö-, tärpättihöyry ja muurahaishappokylvyt.

Kirjoittaja mainitsee lyhyesti kirjassaan saksalaisen Louis Kuhnen kuhne-kylvyt ja toteaa suomenkielen sanan ”kuhnailu” olevan lähtöisin Kuhnen kehittämästä hoidosta, jossa istuma-ammeessa otettiin verenkiertoa elvyttäviä viileitä kylpyjä. Näistä tuli hyvin suosittuja varsinkin Suomeen perustetuissa parantoloissa. Kun kylpylät olivat keskittyneet terveydenhoitoon, olivat parantolat suuntautuneet enemmän sairaudenhoitoon. Lisäksi olivat lepokodit ja suomalaisilla vielä oma yksityinen kylpypaikkansa sauna. Ymmärrettävästi kylpylöihin keskittyvässä kirjassa Suvikumpu jättää parantolat ja lepokodit vähemmälle huomiolle.

Kun ulkoilmaihmisestä tuli muotia päivetyksineen ja uimisineen 1900-luvun alkupuolella, kasvoi merikylpylöiden suosio. Auringon säteilyn ja ilmakylpyjen uskottiin parantavan monia sairauksia. Enää ei naisten tarvinnut vaatetuksella ja päivänvarjoilla peittää itseään auringolta ja rusketukselta, joka aikaisemmin oli yhdistetty alempiarvoiseen ruumiilliseen työhön. Muutokset näkyivät mm. uimapuvuissa, vaikka varsinainen bikiniaika ei kylpylöiden kultakautena vielä kukoistanutkaan.

Liikunta terveyden ylläpitämisessä ja kunnon kohentamisessa kuului kylpemisen rinnalla kylpyläkulttuuriin. Kylpylävieraat voimistelivat, pelasivat verkkopalloa ja tennistä, keilasivat, ratsastivat, purjehtivat ja uivat kunkin kylpylän tarjoamien mahdollisuuksien ja oman kiinnostuksen mukaisesti. Ihmisen hyvinvoinnin lisääminen ja terveellisten elämäntapojen vakiinnuttaminen oli tuolloin kuten nykysinkin terveysvalistajien ja myös kylpylöiden agendalla. Mahdollinen nautintoaineista luopuminen ja terveellisen ravinnon nauttiminen kuuluivat samaan ohjelmaan. Kylpyläravintoloiden ruokakulttuuria ja sen muutoksia vuosikymmenien saatossa tekijä olisi voinut käsitellä laajemminkin. Mitä tarjottiin venäläisille aristokraattisille kylpylävieraille, kylpylöiden ystävän tunnetulle Mannerheimille tai ilmaispaikoilla kylpeville köyhemmän kansanosan edustajille?

Mikä oli soveliasta ja mikä ei

Kuva: Tanssit Hangon kylpylässä. Kuva Aho-Soldanin elokuvasta Hangon kylpylässä 1934.

Suvikumpu kirjoittaa, että kylpyläkulttuuri on kaikille elämänaloille levittäytyä ilmiö, joita voidaan tutkia monen tieteenalan lähtökohdista käsin. Terveydenhoidon ja liikunnan lisäksi kylpylät olivat tärkeitä sosiaalisen yhdessäolon näyttämöjä, jossa oli noudatettava tiettyjä pelisääntöjä. Paikkakukunnan lehdistö, paikkakuntalaiset ja kylpyläyhteisö itse seurasivat kylpylävieraiden edesottamuksia. Vaikka kylpylöissä seurusteltiin ja pukeuduttiin pääasiallisesti sääty-yhteiskunnan etiketin mukaisesti, voitiin niissä tästä koodistosta hieman löysätäkin.  Saapuessaan vieraalle kylpyläpaikkakunnalle, jäi kylpylävieraan arkiminä kotiin. Suvikummun kirjassa ei kuitenkaan mitään suuria skandaaleja paljasteta, vaikka niitäkin varamaan oli. Flirttailu, romanssit ja eroottinen lataus olivat osa kylpyläkulttuuria.

Kylpylöiden henkilökunnassa tärkeimpiä olivat lääkärit ja kylpylöiden ohjelmista vastanneet intendentit.  Näiden kanssa saattoivat arvon kylpylävieraat myös tehdä lähempääkin tuttavuutta. Kylvettäjät ja kylvettäjättäret tulivat ainakin fyysisesti vieraita lähelle, mutta alempi palveluskunta, kuten pyykkärit, olivat jo vieraille usein ”tyhjää ilmaa” Yllättävää on, että kylpylävieraita viihdyttäneisiin muusikoihinkin suhtauduttiin usein ylimielisesti. Kylpylöissä esiintyi aikakautensa tunnettuja suomalaistaitelijoita, ulkomaalaisia esiintyjiä ja paikkakunnan omia viihdyttäjiä. Vaikka kylpyläkulttuuri edusti elitismiä, pystyivät eri tukimuodoin myös vähemmän varakkaat käyttämään kylpylöiden palveluja jopa ilmaiseksi. Tällöin yhteiskunnallisen hierarkian ääripäät saattoivat kohdata kylpylässä.  Esimerkiksi Mannerheim vieraillessaan Runnin kylpylässä seurusteli ainakin valokuvista päätellen myös tavallisen rahvaan kanssa.

Kylpylöitä suunnittelivat nimekkäät arkkitehdit ja niiden viihtyisyyttä lisäsivät muun muassa rakennetut kylpyläpuistot. Vieraan oli viihdyttävä kylpylässä, missä eri tavalla kuin nykyisin voitiin viettää pitkiäkin aikoja. Yllättävä tieto on se, että varhaisissa kylpylöissä ei ollut majoitustiloja. Hotellimajoitus kylpylöissä yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tätä ennen kylpylävieraat majoittuivat paikkakuntalaisten koteihin, pensionaatteihin, vuokrahuviloihin tai kaupunkien seurahuoneille.

Luonnollisesti nämä ja monet muut kylpylävieraiden tarvitsemat palvelut virkistivät kylpyläpaikkakuntien talouselämää ja työllistivät paikkakuntalaisia ainakin sesonkiluonteisesti. Kun ensimmäisen maailmansodan jälkeen venäläisvieraat kaikkosivat Suomen kylpylöistä, ajautuivat monet kylpylät taloudelliseen ahdinkoon. Venäläisten suosimia kylpylöitä olivat Lappeenrannan, Heinolan, Hangon ja Savonlinnan kylpylät. Mutta tuttuja kävijöitä he olivat myös Iisalmen Runnilla ja Helsingin Ullanlinnassa. Maarianhaminan kylpylään taas ei tietoisesti haluttu venäläisiä. Toisaalta sisämaan kylpylöissä saatettiin vierastaa ruotsinkielisiä kylpijöitä. ”Runni on ikimuistoisista ajoista suomalaisten terveyslähde, pitäkäämme myös huoli siitä, että se suomalaisena pysyy” kirjoitti pakinoitsija Tiitus Salmettaressavuonna 1907.

Kylpylöitä ja kylpyläunelma

Kirjan loppuosassa esitellään luettelomaisesti 29 vanhaa suomalaista kylpylää.  Suomen Matkailijayhdistys kirjasi 1920-luvun puolivälissä kiinnostavimpina kohteina Hangon, Heinolan, Lappeenrannan, Loviisaan, Olavin (Savonlinna), Runnin kylpylät, Terijoen merikylpylän, Bad Grankullaan ja Hyvinkään parantolan.

Kuva: Terijoen merikylpylän esite

Tarkasteltaessa kylpylöiden maantieteellistä sijoittumista havaitaan, että Oulun pohjoispuolella ei ollut yhtään ennen toista maailmansotaa toimintansa aloittanutta kylpylää. Aavasaksa, Petsamo, Pallas, Ylläs, Pyhätunturi ja Salla houkuttelivat luontomatkailijoita ja hiihtäjiä maailmansotien välisenä aikana ja nähtävästi näitä ulkoilmaihmisiä varten eri tarvittu erillisiä kylpyläpalveluja. Toisaalta mineraalivaroiltaan rikkaassa Lapissa lienee ollut terveyslähteitä, kuten Pohjois-Karjalassakin, joka kylpyläkartan mukaan oli myös vailla kylpylaitoksia. Kirjoittaja tosin mainitsee, että Nurmeksessa on toiminut Mikonniemen kylpylä, jota tuskin muistetaan paikkakunnalla ja josta on säilynyt vain haalistunut valokuva.

Yksittäisten kylpylöiden esittelystä voidaan poimia tässä yhteydessä vain muutama havainto. Helsingissä ja sen läheisyydessä ovat toimineet Töölön hapelähde, Ullanlinnan kylpylä, Villensauna, Espoon porekaivo ja Kauniaisten Bad Grankulla. Pitkäaikaisin yhtämittaisesti toiminut kylpylä on vuonna 1836 avattu ja nykysinkin toimiva Lappeenrannan kylpylä. Luovutetun Karjalan alueella toimivat Käkisalmen kylpylä, vaatimaton Neitsytnimen Kaivo- ja kylpylaitos Viipurissa ja ehkä maamme kylpylöistä legendaarisin Terijoen merikylpylä. Vuonna 1923 avattu uusi merikylpylä oli ”modernin ulkoilma- ja päivetysihanteen ilmentymä”. Kun Terijoen pitsihuvilat ja vuonna 1892 valmistunut vesihoitolaitos kasinoineen houkuttelivat Pietarin ylhäisöä, oli uusi merikylpylä suomalaistaitelijoiden suosiossa.

Kuva: Bad Grankulla aloitti toimintansa 1910. Kuva on vuodelta 1913. (Verkkomuseo Grani)

Itselleni pohjoiskarjalaisena kylpyläkirjan suurin yllätys paljastuu aivan sen loppusivuilla. Kolin kansallismaisemissa on avattu vastikään nykymuodin mukaisesti Koli Relax Spa ja venäläiset ovat rakentamassa sinne toista pienehköä kylpylää Mutta itse yllätys. Vuosina 1914 – 1918 ruotsalaissyntyinen arkkitehti David Frölander-Ulf luonnosteli Kolille todellisen kylpyläunelman. Jo kirjan kuva unelmasta osoittaa sen mahtipontisuuden. Suunnitelmien tasolle jäänyt kylpyläkeskus oli jyhkeä kansallisromanttinen alppimaja-jugendlinna-pitsihuvila-tyylisekoitus. Se oli Suvikummun luonnehdinnan mukaan lähes suuruudenhullu kylpyläkompleksi, joka olisi tarjonnut jokaiselle jotakin: romantiikkaa, reippailua, terveyttä ja luontoarvoja, ikimetsää, muotopuutarhan, joutsenlammen ja automobiilejä. Kiinnostavaa olisi tietää asiasta enemmän. Oliko tämä Suomen matkailua hyvin tuntevan arkkitehdin unelmointia vai oliko hänellä joku toimeksiantaja? Mihin hanke tyssäsi?

Liisa Suvikummun kirja Suomen kylpylöistä on mainio ja poikkeuksellisen erinomaisesti kuvitettu, kirjallisuuteen ja arkistolähteisiin perustuva tietokirja. Aiheen monitahoisuus tarjoaisi mahdollisuuden lähestyä kylpylöiden historiaa myös kriittisemmällä tutkimusotteella esimerkiksi lääke- ja terveystieteen, aate- ja taloushistorian tai arkkitehtuurin näkökulmasta. Suvikumpu on valinnut kulttuuri- ja tapahistoriallisen lähestymistavan ja hyvä niin. Kirjan lukunautintoa lisää tekstin sujuvuus.