Julkaise tai tuhoudu. Johdatus tieteelliseen viestintään on opaskirja tieteelliseen julkaisemiseen, julkaisujen vaikutusten mittaamiseen ja tiedeviestintään. Kirja on myös kriittinen arvio siitä, miten akateeminen kilpailu vaikuttaa tieteen tekemiseen ja tekijöihin. Kirja toimii tieteentekijän käsikirjana. Se painottaa tieteen jakamista ja kritisoi tutkimustiedon kaupallistamista. Siitä kertaat, kuinka ja missä julkaiset, miten toimit refereenä, teet lähdeluettelon ja viestit. Kärkevä iskulause ”julkaise tai tuhoudu” (publish or perish) on peräisin 1930-luvulta. Julkaisujen määrän räjähdysmäinen kasvu on muuttanut aiemmin monimerkityksellisen sanonnan uhkaavaksi.

Kriittinen medianlukutaito kuuluu kansalaistaitoon. Tieteen tekeminen on puolestaan ammatti, keino ansaita elanto. Tämä kirja avaa silmiä akateemiseen kilpailutalouteen ja opettaa tiedepolitiikan lukutaitoa. Yliopisto on vanha pelikenttä, nyt sinne on tuotu uusi kilpailulaji, tieteellinen kilpajuoksu. Tuolta lajilta puuttuvat vielä säännöt. Mäkihypyn syntyvaiheessa pohdittiin, arvioidako tyyliä vai pituutta, mitatko senttejä vai esteettisyyttä.  Julkaisukilpailussa ovat arvosteluperusteiksi ehdolla bibliometriset indikaattorit, viittauskerroin, impaktiluku ja Hirsch-indeksi. Selvää on, että myös julkaisukilpailuissa voittajia on vähän, häviäjiä paljon ja säännöistä löytyy tulkinnan varaa ja porsaanreikiä. Indikaattorit eivät sovellu kaikkiin tieteisiin samalla tavoin. Kilpailu tuo mukanaan myös vilpin, dopingin ja tulosten manipuloinnin. Myös tiedekilpailuun muiden lajien tapaan tulee kuulumaan kansainvälinen arvosteluasteikko ja lajiliitto, joka sitä valvoo, sekä tuomarit, he, joille annetaan oikeus hyväksyä tai hylätä tieteellisen julkaisukilpailun tulos.

Julkaisujen ylivalta ja tulosjohtaminen

Julkaisuilla on nyky-yliopistossa ylivalta muihin meriitteihin, esimerkiksi opetukseen nähden. Julkaisuilla on keskeinen merkitys yliopistojen rahoituksen hankkijana. Jopa yksittäistä tutkijaa arvioidaan ja mitataan opetusministeriön rahanjakomallin perusteella, siis julkaisuja ja niiden foorumeita mekaanisesti laskien. Julkaisuihin pohjautuvat rahanjaon kriteerit määrittelevät ja suuntaavat tutkimustoimintaa.

Tulosjohtamisen ja suoritusmittaamisen malli on johtanut julkaisujen määrän kasvattamiseen, valitettavan usein sisällön kustannuksella. Akateemisesta kilpailusta ja rahoitusmallista hyötyvät tiedejulkaisemisen suuryritykset, joiden hallussa olevat julkaisut tarjoavat taloushallinnon vaatimia pisteitä. Suuret tiedejulkaisijat tekevät miljoonavoittoja. Tiedebisneksen mahdollistamat voitot ja alan jatkuva kasvun ovat houkutelleet alalle huijareita.

Suuryritykset rahastavat

Kirja kertoo tylyä tarinaa tieteen rahastuksesta, joka iskee ensimmäisenä tieteellisiin kirjastoihin ja sitä kautta koko yliopistoyhteisöön. Monopoliasemaan päässeet tieteelliset kustantajat voivat hinnoitella tuotteensa mielensä mukaan. Hinnat ovat jatkuvasti nousseet ja yritysten voittoprosentit ovat 20-30 prosentin välillä. Tieteellinen kustantaminen on yksi parhaista sijoituskohteista. Kaupallisten kustantajien hinnat ovat kohonneet niin korkeiksi, että kaikilla kirjastoilla ei ole niihin varaa.  Yliopistolaisen kannalta tilanne on paradoksi. Tieteellisten artikkeleiden julkaisemisessa tekijä luovuttaa työnsä tulokset ilmaiseksi kaupalliselle yritykselle ja ostaa sen takaisin omaan käyttöönsä joko suoraan tai välikäsien eli tieteellisten kirjastojen kautta. Kaupallinen julkaisemisen lähtökohta on, että tieto ei ole kaikkien saatavilla. Nykyinen käytäntö on siten este tieteen universaalille perustalle, levittämiselle ja kehitykselle. Avoin julkaiseminen saa ymmärrettävästi kannatusta.

Kirjoittajat kysyvät aiheellisesti, kenen etuja tiedepeli kilpailuineen palvelee. Miksi on julkaistava paljon? Mistä vaatimus runsaasta ja mitattavasta julkaisemisesta johtuu? Vaateita ei oteta itsestäänselvyyksinä, vaan kirjoittajat osoittavat, kuinka poliittista tiedejulkaiseminen on. Oman ajan vaateiden hahmottaminen vaatii tieteen valarakenteiden tarkastelua historiallisessa kehyksessä.

Artikkelilla voi olla 3000 kirjoittajaa

Pakkojulkaisemisen yksi seuraus on ollut kehnojen tutkimusjulkaisujen vyöry.  Tuloksena ovat myös aiempaa suuremmat kirjoittajajoukot. Lääketieteessä 96% artikkeleista on yhteisjulkaisuja. Yhteiskuntatieteissä noin puolet on yhteisjulkaisuja, mutta niiden määrä on kasvussa. Humanistisella alalla on yksin kirjoittamisella vahva perinne, eikä se helpota humanistien ahdinkoa julkaisukilvassa. Kaikkein eniten ovat lisääntyneet artikkelit, joihin on merkitty enemmän kuin 1000 kirjoittajaa, enimmillään kirjoittajia voi olla jopa 3000. Tällaiset artikkeleita tuottavat CERN:in hiukkaskiihdyttimen kokeisiin osallistuneet tutkijat, jotka saavat kaikki nimensä tutkimusartikkeleihin. Yhteisjulkaiseminen selittää sen, miksi myös Suomesta löytyy tutkijoita, joilla on tuhat julkaisua tutkimusluettelossaan.

Julkaisujen määrän valtava kasvu ja samaan aikaan mukaan tulleet uudet viestintäkanavat ovat kasvattaneet abstraktien merkitystä. Tieto puristetaan hakuohjelmien hallitsemiin tietokantoihin, joita hallitsevat asiasanat, oman tieteenalan sanasto ja ennalta määrätyt standartit. Tutkijan työ muuttuu uusien vaatimusten edessä. Hänen on muututtava tulostensa markkinoijaksi. Ensin hän saa kuulla blogien kirjoittamisen tärkeydestä. Kohta paasataan facebook-sivujen välttämättömyydestä, seuraavana aamuna häneltä odotetaan twiittausta. Iltapäivällä on sekin vaade vanha. Mutta yllättäen nurkan takana raksuttaa laskuri, joka pisteyttää tutkijan saaman sosiaalisen median huomion. Joku miettii – ja ilmeisesti ihan vakavissaan – voisiko tykkäyksien ja peukutuksien perusteella asettaa tutkijat järjestykseen heidän sosiaalisessa mediassa saman huomioarvon avulla.

Julkaise tai tuhoudu pyrkii olemaan yhtä aikaa kriittinen katsaus ja oppikirja. Yhtäällä tuo kaksinapaisuus toimii, mutta toisaalla tavoite hämärtyy. Toistoa on kirjassa harvinaisen paljon, mikä johtunee nopeasta kirjoitusaikataulusta ja sanomisen halusta. Kirjan sisältö ja tyyli eivät muodosta jatkumoa. Kriittisen tutkijan kirjoitustapa vaihtuu referoivaan asiantuntijan kieleen. Aiheen ajankohtaisuus on haluttu hyödyntää nopeasti ja toimittamisen kustannuksella.

Kirja pursuaa havaintoja yliopiston muutoksesta. Yliopistojen ja liike-elämän yhteistyö on johtanut siihen, että luotto tieteeseen horjuu. Liike-elämän etujen uskotaan voittavan tieteen vapauden ja johtavan tutkimustulosten vääristymiseen. Kirjoittajat puolustavat oikeutta omaan äidinkieleen. Humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa kieli ei ole pelkästään tekninen tiedon siirron välinen, vaan se on itsessään osa kulttuuria, yhteiskuntaa ja yhteisöllisyyttä. Tiede rakentaa kuvaa yhteiskuntaa ja samalla rakentaa sitä.

Teoksen kirjoittajista VTT Erkki Karvonen on informaatiotutkimuksen ja viestinnän professori ja FT Terttu Kortelainen informaatiotutkimuksen yliopistolehtori Oulun yliopistosta, FT Jarmo Saarti on Itä-Suomen yliopiston kirjastonjohtaja