Turhaa tietoa – mitä se sellainen on?

Taina ja Janne Saarikivi ovat toimittaneet kiinnostavan ja haastavan teoksen, joka on kannanotto tämän hetken keskusteluihin tieteellisen tiedon ja tutkimuksen asemasta ja siitä, mikä tekee tiedosta arvokasta. Tiedepolitiikan kritiikin ohella Turhan tiedon kirja havainnollistaa hienosti tiedon tuotannon prosessuaalisuutta. Se alleviivaa tutkijan vapautta, älyllistä itsenäisyyttä ja samalla haastaa pohtimaan, miten suhtaudumme erilaisiin tietoihin.

Saarikivi, Taina (toim.), Saarikivi, Janne (toim.): Turhan tiedon kirja: tutkimuksista pois jätettyjä sivuja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2021. 256 sivua. ISBN 978-951-858-157-7.

Turhan tiedon kirja: tutkimuksista pois jätettyjä sivuja –teoksen johdannossa kiteytetään tieteen ahdinko ja nykyisen yliopistopolitiikan järjettömyys: tietoa tuotetaan ja tiedettä tehdään tällä hetkellä innovaatiot ei sivistys, tieteen vapaus tai tieto itsessään etusijalla.

Toimittajat suomivat asetelmaa, jossa yliopistot profiloituvat ongelmienratkaisijoiksi ja opiskelijoita valmistetaan kerryttämään yhteiskuntaa hyödyttäviä taitoja sen sijaan, että päämäärinä olisivat sivistysyliopistona toimiminen ja akateemisen oppineisuuden kasvattaminen ja kriittiseen ajatteluun opettaminen. Niin ikään johdannossa suurennuslasin alle asetetaan yliopistoja maailmanlaajuisesti leimaava kilvoittelu ”parhaudesta” ja ”hyödyllisyydestä” ja erilaisten yliopistomittausten perässä juoksemisen.

Teoksen taustalla on joukko vuosien 2015-2016 aikana järjestettyjä tapahtumia, jotka olivat kannanottoja Juha Sipilän hallituksen toteuttamiin koulutusleikkauksiin. Näissä tapahtumissa tieteentekijät saivat tilaisuuden puhua aihepiireistä, jotka kiinnostavat ihmisiä, mutta jotka eivät istu osaksi nykyistä innovaatio- ja hyötypuhetta.

Albert Robida: M. Arséne des Marettes kirjoittamassa suurta teostaan. Le vingtième siècle: la vie électrique 1893. Paris, Librairie illustrée.

Nämä kaikki ovat toimittajien mukaan esimerkkejä kieliposkella käytetystä sanaparista eli ”turhasta tiedosta” – siis tiedosta, joka ei ensi silmäyksellä näyttäydy hyödyllisenä tai sellaisena, jonka lukemiseen ja sisäistämiseen käytettyä aikaa pidettäisiin kannatettavana. Yhtäläisesti tässä teoksessa tilaa saavat kahdenkymmenenkolmen tieteentekijän kirjoitukset ja pohdinnat, jotka johdattavat erilaisten tutkimusteemojen äärelle. Näiden tekstien innovaatiopoliittinen hyöty on marginaalinen, mutta ne sitäkin paremmin kuvastavat tieteentekemisen arkea: sitä miten tiede ei ole vain instrumentti, jonka tuottavuus tulee optimoida.

Pamflettimaisen johdannon ohella teoksen loppuosa nimittäin koostuu, kuten sen alaotsikkokin summaa, ”tutkimuksista pois jätetyistä sivuista”. Kyse on joko julkaisematta jääneistä teksteistä, pois leikatuista osioista tai muutoin tutkimuksen tuloksena syntyneistä kirjoituksista – löytyypä teoksesta myös yksi tutkimuksen tuloksena syntynyt ”mystinen taulukko”, jota lukija tai sen laatijakaan ei enää osaa tulkita. Näiden osioiden substanssia on mielestäni haasteellista ja jokseenkin tarpeetonta arvioida.

Hedelmällisempää on kiinnittää huomio kirjoittajien kuvauksiin siitä, millaisen reitin kautta tekstit ovat päätyneet osaksi Saarikivien teosta ja asettuneet edustamaan ”turhaa tietoa”. Nämä kuvaukset kertovat tekstien muuttuvista merkityksistä: pöytälaatikkoon jääneet tekstit tai vanhat muistikirjat saavat uuden elämän osana vuonna 2021 julkaistua teosta. Osa niistä, kuten jo aiemmin mainittu Santeri Junttilan ”mystinen taulukko”, ovat muuttuneet tutkijan ajattelun tai aineiston hallinnan työvälineistä eräänlaisiksi irrallisiksi muistoiksi tutkimusprosessista. Osa kuvastaa tutkimustyön etenemistä ja tekstin kirjoittamisen prosessia: tietyt tulokset eivät ole olleet tarpeeksi merkittäviä tai selitysvoimaisia, jotta ne olisi voinut tai kannattanut sisällyttää julkaisuihin (esim. Silja Martikaisen ja Katri Saarikiven, Joonas Aholan tai Jarmo Saarikiven osiot).

Santeri Junttilan ”Mystinen taulukko” vuodelta 2009. Taulukolla pyrittiin kuvaamaan etymologian tutkijoiden tutkimustulosten seurantaa ja keskustelua. ”Taulukon sarakkeitten ja rivein merkitysten selitykset ovat kuitenkin kadonneet, joten vain sen esteettinen arvo on jäänyt.”

Toiset taas – itse asiassa suurin osa – kertovat tieteellisen tiedon julkaisemisen prosesseista: konferenssiin tarjottua esitelmää ei ole hyväksytty, artikkelin julkaisuprosessi on jätetty kesken arvioitsijoiden pyytäessä liian suuria muutoksia tai aikataulut ovat pakottaneet vetämään tekstin pois julkaisuprosessista (mm. Eero Hämeenniemen, Marja Vierroksen, Petri Kallion, Katve-Kaisa Kontturin tai Mika Hämäläisen, Khalid Alnajjarin ja Niko Partasen osiot). Joidenkin tekstien keskenjäämistä kirjoittajat eivät osaa selittää: esimerkiksi Pigga Keskisalo ja Ildikó Lehtinen kommentoivat molemmat, että työt ovat jääneet käsikirjoituksiksi moninaisista olosuhteista johtuen, jotka johtuvat osittain itsestä (esim. ajanpuute) ja osittain liittyvät muihin tekijöihin (esim. alkuperäinen julkaisusuunnitelma kariutui).

Tiedon ja tieteen historiaan erikoistuvana tutkijana teoksessa esiin nostetut kysymykset ovat tuttuja paitsi omakohtaisesti myös tutkimuksellisesti. Kokonaisuutena teoksen ehdotonta antia on, että siihen valitut elementit havainnollistavat tiedon tuotannon dynaamisuutta ja prosessuaalisuutta, sitä kuinka tutkija toimii osana jatkuvasti muuntuvaa tiedon ja tietämisen järjestelmää. Teos ja sen sisältämät kuvaukset tekstien syntykonteksteista kertovat tieteen tekemisen ja tiedon tuottamisen käytännöistä – ja niiden sosiaalisesta ja materiaalisesta ulottuvuudesta.

Erityisesti julkaisemisen merkitys korostuu ja resonoi tieteenhistorian kentällä keskeisten tutkimusteemojen kuten kesken jääneiden tai hyllytettyjen käsikirjoitusten, vertaisarvioitsijoiden hylkäämien artikkelien, toteutumattomien tutkimus/kenttämatkojen ja epäonnistuneiden kokoelmien keruun historioiden kanssa. Tällaiset tapahtumat menneisyydessä kuin nykyisinkin ovat esimerkkejä, kuten kirjan toimittajat toteavat, ”vaikeasti mitattavasta tiedon rihmastosta” (s. 32), jonka osia tieteentekijät ovat. Tieto ja sen julkitulo ovat aina useiden vaiheiden tulosta, usein pienten umpikujien ja sivupolkujen kautta kuljettujen prosessien yksiä ilmentymiä. Aivan kuten on sekin, että tekstit ja tulokset syystä tai toisesta voivat jäädä ikuisiksi ajoiksi (virtuaaliseen) pöytälaatikkoon.

Tämä kaikki havainnollistaa, että tieteen kokonaisuus ei ole ennalta määritetty, vaan siinä on aina varaa niin sattumalle, yllättävillä yhteentörmäyksille ja uusille havainnoille kuin myös unohduksille, epäonnistumisille ja keskeneräisyydelle. Riippuu tulkitsijasta millainen tieto määrittyy arvokkaaksi, milloin ja missä kontekstissa. Toisin sanoen ja kirjan sanomaa kiteyttäen:

turhakin tieto voi osoittautua merkitykselliseksi kun kontekstia vaihdetaan.

Kuka määrittää mikä on tärkeää tiedettä?

Turhan tiedon kirja alleviivaa tutkijan vapautta, älyllistä itsenäisyyttä ja samalla haastaa pohtimaan, miten suhtaudumme erilaisiin tietoihin. Kokonaisuudessaan teosta voi lukea kannanottona tiedon tuottamisen politiikasta: siihen kenen äänet saavat tieteen kentällä kuulua, keitä kuunnellaan ja millä foorumeilla.

Tiedon prosessuaalisen luonteen ohella teos mielestäni kommentoikin keinotekoista ajatusta siitä, että voisimme tietää, millainen on mahdollisimman tuottava ja optimaalinen tieteenkenttä eli mitkä osat ovat hyödyllisiä ja mitkä eivät. Näilläkin kysymyksillä on pitkä historia, sillä ei ole suinkaan niin, että nykyhetki olisi tieteen tekemisen hyödyllisyyttä painottaessaan ainutkertainen: historiansaatossa useaan otteeseen on kysytty, mikä on yhteiskunnallisesti merkittävää tutkimusta ja miksi; kuka määrittää mikä on tärkeää ja ”parasta” tiedettä; miksi joku saa rahoittajat tuekseen ja toinen ei? Nykyhetkessä kysymykset painavat tieteentekijöiden harteita, sillä kilpailu tutkimusrahoituksesta on kovaa ja aggressiivinen hyötyajattelu hylkii kiinnostusta monisyiseen ymmärrykseen maailmasta, jossa tieto itsessään on päämäärä.

Teoksen ajankohtaista ja tärkeää viestiä olisi mielestäni parantanut epilogi, jonka avulla moninaisen teoksen kokonaisuuden merkitystä olisi voinut vielä avata lukijalle ja erityisesti pohtia, että mitä sitten. Tietynlainen avoimuus on toki osa teoksen agendaa: toimittajat toteavat haluavansa, että ”tekstit ovat vapaita, moninaisia ja ihmeellisiä kuten yliopistokin oli ennen” (s. 32). Erillisen johtopäätösluvun sisällyttäminen olisi kuitenkin voinut alleviivata tätä näkökulmaa tarkastelemalla teoksen ”turhia tietoja” syvällisemmin suhteessa käsityksiimme tiedon tuottamisesta ja tiedon luonteesta yleisemmin ja pohtia mistä tietoa ja tiedettä koskevat käsityksemme ja mielikuvamme tulevat. Nämä ovat kulttuurisesti merkittäviä kysymyksiä, sillä monet niistä ovat tiedostamattomia.

Olisikin laajemman pohdinnan arvoista miettiä, että millä tavalla suhtaudumme tietoon ja miksi: millä tavalla tiedon tulee meitä hyödyttää, jotta arvostamme sitä tai keneen luotamme tiedon hyödyllisyyttä koskevissa arvioissa? Miksi ja millä perustein? Miten valta-asetelmat vaikuttavat käsityksiimme tiedosta, tietämisestä ja tieteestä ja ylipäätään siitä, kuka voi tietoa tuottaa? Tällaisiin yksinkertaisiin kysymyksiin vastaaminen ei ole helppoa, mutta äärettömän tarpeellista, mikäli haluamme syvällisesti edistää ymmärryksen kasvua ”tiedon rajattoman rihmaston” toiminnasta yhteiskunnissamme.

Turhan tiedon kirjan keskeisin ansio on, että moninaisuudessaan ja avoimuudessaan se varmasti saa lukijan miettimään olettamuksiaan tieteen ja tutkimuksen merkityksistä ja kouriintuntuvasti havainnollistaa tiedon tuottamisen vaiheita.

Näkisinkin että teoksen ilmeisimmän oletetun yleisön – tutkijakunnan ja tiedepoliittisten päättäjien – ohella teoksella voisi olla paikkansa perustutkinto-opetuksessa, esimerkiksi vauhdittamaan keskusteluja yliopistolaitoksen roolista yhteiskunnassa, tieteen merkityksestä ja tutkimustyön arjesta.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *