Kokemuksia mielisairaalasta: Muistoihin kaivertuneet tilat ei ole syntynyt tutkimukselliseen tyhjiöön, sillä psykiatrisen hoidon historiaa Suomessa on tutkittu viime vuosikymmeninä mm. aatehistoriassa, sotahistoriassa ja mikrohistoriassa, missä on selvitetty potilaiden kokemusten ja psykiatrisen hoidon sekä sairauskäsitysten kytkeytymistä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin diskursseihin ja historian vaiheisiin. Hoitotieteilijät ovat tutkineet nykypäivän potilaiden kokemuksia ja yhteiskuntatieteilijät ovat tutkineet mielenterveyspolitiikkaa ja potilaiden asemaa. Mielenterveyden keskusliiton tuottamissa kokemustutkimuksissa on selvitetty myös hoito- ja kuntoutuspaikkojen sekä asumisen muutoksia ja näiden vaikutuksia kuntoutujien asemaan. Sosiologian ja sosiaalipsykologian alalla on mielenterveyden ongelmia käsitelty niiden sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa sekä tarkasteltu sitä, miten sairauskertomukset muodostuvat eri yhteyksissä.

Historiantutkimuksessa potilaiden ääni on kuulunut sairaalan henkilöstön näkemysten suodattamana, mutta Kokemuksia mielisairaalasta -teoksessa muistot on saatu suoraan ihmisiltä, joilla on omia kokemuksia mielisairaaloista tai mielenterveyspotilaista. Kun muistelun lähtökohtana on paikka, kerronnan keskiöön nousevat diagnoosien sijasta tunteet, tunnelmat, aistikokemukset, suhteet toisiin ihmisiin ja ympäristöön. Muihin tutkimuksiin verrattuna muistitietotutkimus antaa kaikille muistelijoille vapauden valita, mistä ja miten he haluavat kirjoittaa ja mitä he pitävät olennaisena. Tässä suhteessa muistitietoa voidaankin verrata kaunokirjallisiin autofiktioihin, muistelmiin ja omaelämäkertoihin, jotka käsittelevät mielenterveyden ongelmia ja joiden tekijät valitsevat itse kertomisensa tavat ja kohteet.

Tutkimuksen aineisto, menetelmät ja tavoitteet

Kokemuksia mielisairaalasta -teoksessa käytetty aineisto on koottu 2014–2015 järjestetyllä Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta -muistokeruulla (MMK) tutkijoiden ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston yhteistyönä. Aineistossa kaikkiaan 92 henkilöä kertoo muistojaan eri puolilla Suomea sijainneista mielisairaaloista. Sitä on 900 sivua. Kirjoitusten pituus vaihtelee yhdestä sivusta 130 sivuun, ja muistot ulottuvat 1930-luvulta 2000-luvulle.

Mielisairaalamuistojaan kertoneiden suurin ryhmä (45) on potilaat sekä toiseksi suurin ryhmä (16) omaiset (lapsi, vanhempi, puoliso, sisarus). Henkilöstöä on kertojista 13 ja sairaalan alueella asuneen henkilöstön lapsia 20. Suurin osa teksteistä on proosaa, mutta joukossa on myös neljä runomuotoista kirjoitusta. Muistelmien kieliasu, käsittelytapa ja laajuus vaihtelee. Joukossa on elämäntarinoita, kriittisiä kirjoituksia ja anekdoottimaisia tuokiokuvia. Yleensä yhdessä vastauksessa on vain yhden ihmisen muistoja, mutta joissakin vastauksissa voi olla useiden henkilöiden tarinoita ja näkemyksiä. Muistojen joukossa on yksi äänitekin. Aineisto valottaa mielisairaaloita monesta näkökulmasta.

Teoksen kirjoittajista – Saara Jäntti, Kirsi Heimonen, Sari Kuuva, Karoliina Maanmieli ja Anu Rissanen – neljä on tutkijatohtoreita ja yksi väitöstutkija. He saivat ajatuksen muistitiedon keruusta Jyväskylän yliopiston humanistiseen tiedekuntaan 2013 perustetussa kulttuurisen mielenterveystutkimuksen verkostossa. Osa heistä on työskennellyt erilaisissa tehtävissä hoitolaitoksissa ja kuntoutumisen parissa, mutta kaikkia on kiinnostanut mielenterveys, sen kulttuurisesti ja historiallisesti muuttuvat määritelmät sekä tavat esittää mielenterveyden ongelmia ja niiden hoitoa ja kohtaamista.

Hankkeen aikana tutkijat tutustuivat useisiin jo suljettuihin tai sulkeutuviin mielisairaaloihin, mm. Moision, Nikkilän, Kellokosken ja Lapinlahden sairaalaan, joita suuri osa kootuista muistoista koski. Vierailut valaisivat sairaala-arkkitehtuuria, sairaaloiden sijaintia ja suhdetta ympäristöönsä. Ne myös auttoivat kiinnittämään muistoja paikkoihin. Kirjan julkaisemisen aikaan kirjoittajista neljä teki tutkimusta Jyväskylän yliopistossa ja yksi Taideyliopistossa.

Vaikka jokainen kirjoittaja lähestyy muistitietoaineistoa omasta tutkijantaustastaan käsin, Kokemuksia mielisairaalasta on intensiivisen yhteistyön tulos. Tutkijat ovat paneutuneet aineistoon, kirjoittaneet, kommentoineen toistensa tekstejä ja muokanneet niitä yhdessä. Tämä näkyy tekstien tyylillisenä tasaisuutena. Kirjan johdantoluku ja loppusanat ovat kaikkien tekijöiden vastuulla, muut luvut ovat yhden tai kahden kirjoittajan nimissä.  Artikkeleiden sijasta tekijät puhuvat luvuista, mutta kirjan sisällysluettelon taitto antaa vaikutelman artikkelikokoelmasta. Yhteisessä johdantoluvussa tekijät mainitsevatkin, että varsinaiset tutkintaluvut ovat itsenäisiä kokonaisuuksia ja ne voi lukea erikseen. Luvuissa on jonkin verran toistoa ja samoja aineisto-otteita, jotka aukeavat eri tutkimuskonteksteissa eri tavoin. Vähäiset päällekkäisyydet eivät haitanne aiheesta kiinnostunutta lukijaa.

Kaikki tutkijat käyttävät lähiluvun menetelmää ja temaattista analyysia. He tarkastelevat mielen järkkymisen kokemuksia niiden historiallisessa ja kerronnallisessa yhteydessä sekä ruumiillisuuden näkökulmasta. Heidän yhteinen näkemyksensä on, että ihminen ei ole ympäristöstään erillinen kokija ja toimija vaan olennaisesti kietoutunut ympäristöönsä. Muistitiedon tarkastelu eri tutkimusalojen avulla avaa erityisesti paikallisen, epäjatkuvan ja aukkoisen kokemuksellisuuden ja ruumiillisen tiedon merkityksiä tiedonmuodostuksessa.

Tutkijoiden tarkastelun lähtökohtana on ajatus mielisairaaloista elettyinä tiloina, joiden merkitys muovautuu tilassa eläneiden ja kohtaavien ihmisten sekä rakennetun ympäristön vuorovaikutuksessa ja suhteissa. Se laajentuu kirjassa keskusteluksi eri tieteenalojen paikkaa, aisteja, ruumiillisuutta, tilallisuutta ja kokemusta sekä psykiatrian hoitokäytänteitä ja historiaa koskevan tutkimuksen kanssa. Keskeisiä käsitteitä muistamisen lisäksi ovat ruumiillisuus, tilallisuus, kokemus, tunteet ja erilaiset tuntemukset. Keskustelu liittyy myös psykiatrisen kulttuurien tutkimuksen uusmaterialistiseen käänteeseen.

Kokemuksia mielisairaalasta: Muistoihin kaivertuneet tilat on monitieteinen tutkimushanke, jossa tutkijoiden erilaiset lähtökohdat ja tutkimusalat täydentävät toisiaan ja tarjoavat avauksia mielisairaalamuistojen luentaan. Tutkijat haluavat tietää: Miten ja millaisina mielisairaalat ja mielisairaanhoito ovat piirtyneet niiden mieleen, joiden elämän sairaus on mullistanut? Millaista tietoa muistelijoiden kertomukset tarjoavat hoidosta, työstä, asumisesta ja vallankäytöstä? Millaisena ruumiillinen tieto näyttäytyy sairaalakokemuksissa, ja miten sen merkityksiä voidaan valottaa erilaisilla tutkimustavoilla ja taiteen menetelmillä?

Psykiatria katsoo potilasta, tämän sisäisyyttä ja käytöstä pyrkien tekemään diagnoosin, hallitsemaan ja parantamaan. Muistitietotutkimus tuottaa ymmärrystä siitä, miten psykiatrian ja mielisairaanhoidon piiriin joutuneet ovat sen kokeneet ja muistaneet. Muistitieto myös rikastuttaa aikaisempaa kuvaa mielisairaanhoidosta ja osallistuu ajankohtaiseen keskusteluun psykiatrisesta hoidosta ja sen kulttuurisesta merkityksestä.

Kokemuksia mielisairaalasta -kirja on vertaisarvioitu. Tutkijoiden tekstit on varustettu alaviittein, ja kirjan lopussa on lähdeluettelo. Kirjoituksen aiheesta riippuen lähteinä ovat ainakin Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta -keruuaineisto ja tutkimuskirjallisuus. Useassa kirjoituksessa on käytetty myös muita arkistolähteitä, lakeja, asetuksia, tilastoja, komiteamietintöjä, luentoja, esitelmiä, sähköpostitiedonantoja tai kirjallisuutta. Teoksen lopussa on tiedot kirjoittajista, lyhyt englanninkielinen abstrakti ja asiahakemisto.

Kuvia kirjassa on muutama: yksi kuva MMK:n keruukutsusta sekä kuusi mustavalkoista valokuvaa Kirsi Heimosen luvussa. Kannen suunnittelun on toteuttanut Timo Numminen tunnetulla taidollaan Jouko Väärälän ottaman valokuvan pohjalta. Se vastaa omaa mielikuvaani vuosien takaa, kun kävin tutustumassa erääseen mielisairaalaan: valkoinen, kalsea, steriili, hiljainen mutta kaikuisa.

Mielisairaalamuistot tutkimuksessa

Johdantoluvussaan – ”Mielisairaalamuistot nykykulttuurissa” – tutkijat avaavat yhdessä lukijan tien muistitietoaineistoon, tutkimuksen lähtökohtiin, mielisairaalalaitoksen historiaan ja kirjoittamiinsa lukuihin. Näissä he tarkastelevat muistelujen kieltä ja kerrontaa, psykiatrian historiaa sekä sairaaloihin, sairaalaympäristöihin ja muistelemiseen liittyviä tunteita. He myös keskustelevat tieteenalojen paikasta, aisteista, ruumiillisuudesta, kokemuksesta sekä psykiatrian hoitokäytänteistä ja historiasta. Tutkimusaiheita he ovat saaneet tutkimuksen katvealueilta; esim. potilaiden ja omaisten kokemuksia ei ole aikaisemmin kuunneltu eikä sairaalassa työskennelleiden ihmisten ja heidän lastensa muistoja ei ole kirjattu.

Luvussa ”Muistoja keräämässä ja tutkimassa” yliopistotutkija Saara Jäntti kuvaa
tarkemmin kaikkien tutkijoiden käyttämää aineistoa sekä aineiston tutkimiseen, muistamiseen, muistamisen ruumiillisuuteen ja tutkimusetiikkaan liittyviä kysymyksiä. Hän on aikaisemmin tutkinut mielenterveyden kulttuurisuutta sekä psykiatrisen hoidon ja kärsimyksen yhteyksiä kodin ja kuulumisen merkityksiin.

SKS:n arkistoon tallennetussa muistitietoaineistossa kuvatut kokemukset ovat monenkirjavia, sillä kertojissa on potilaita, heidän omaisiaan, sairaaloiden henkilöstöä ja näiden lapsia, jopa satunnaisia ohikulkijoita. Toisilla on mielisairaaloista miellyttäviä, toisilla taas järkyttäviä ja traumaattisia muistoja. Lasten muistot ovat pääosin valoisia. Jotkut kertojat joutuivat jo teini-iässä sairaalaan, toiset vanhoilla päivillään. Osa on kirjoittanut vuosien takaisista kokemuksistaan, osa parhaillaan sairaalassa ollessaan. Moni kirjaa vain omia muistojaan, joku toinen useiden henkilöiden kokemuksia. Muutamilla on omia muistoja sekä hoitajan että potilaan ja omaisen roolissa.

Muistojen määrä ei ole tutkijoiden kannalta olennaisinta, vaan tärkeää on, mitä ja miten kirjoittajat muistavat. Olennaista myös se, miten tuota kerrottua voidaan tulkita eri lähestymistapojen avulla, jotta kokemus otetaan todesta. Kuten Jäntti huomauttaa, kerronnan konventiot ohjaavat muistojen kirjaamista ja kuvaus on aina kerrontahetken tulkinta menneestä, ja siinä on tärkeää, kenen näkökulmasta kerrottu on totta. Kriittisetkin puheenvuorot ovat tärkeitä kokemuskertomuksia hoitokulttuurista.

Nykyisin kaikilla tutkimusaloilla kiinnitetään huomiota eettisiin kysymyksiin, niin myös tässä tutkimuksessa. Muistitietoaineisto on koottava ja käsiteltävä hienovaraisesti ja ymmärtävällä otteella. Muistelijoiden yksityisyydensuojasta on huolehdittava tarkasti, sillä terveystiedot ovat yksityisasioita. Siksi tutkimuksessa ei yleensä mainita henkilöiden nimiä, paikkakuntia eikä sairaaloita, jottei ketään voisi tunnistaa.

Mielisairaaloiden Suomi

Väitöstutkija Anu Rissanen paneutuu ”Suomalaisen laitospsykiatrian historiaa” -luvussa mielisairaalalaitoksen kehitykseen. Hän kertoo maamme mielisairaaloiden perustamisesta ja rakentamisesta sekä siitä, millaisiin ideologisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin sairaalalaitoksen kehitys kytkeytyy. Näin hän antaa konkreettisen taustan muistoille ja auttaa kiinnittämään ne psykiatrisen hoitojärjestelmän historian vaiheisiin. Tämä luku voi myös auttaa lukijaa pohtimaan, mistä nykyisen mielenterveyshoidon ongelmat nousevat.

Suomessa siirryttiin 1800-luvulta lähtien yhteisön tarjoamasta huollosta laitoshoitoon, josta vastasivat kunnat tai valtio ja jossa potilaat jaettiin parantuviin ja parantumattomiin. Vuoden 1840 keisarillinen asetus ”heikkomielisten holhouksesta ja paremmista laitoksista heidän parantamiseksensa” määritteli mielisairaiden laitoshoidon valtion tehtäväksi. Ensin valmistui Lapinlahden (1841) sairaala Helsinkiin, Niuvanniemi 1885 Kuopioon ja Pitkäniemi 1900 Tampereen alueelle. 1800-luvun sairaaloissa potilaat sijoitettiin yhden hengen koppeihin keskuskäytävän varrelle.

Vuoden 1889 mielisairaala-asetuksen mukaan nämä keskus- eli parannuslaitokset ottivat vastaan akuutisti sairastuneet, muille vaaralliset potilaat sekä oikeuspsykiatriset mielentilatutkimuspotilaat, joita ottivat vastaan myös 1882 laajennettujen Turun, Vaasan, Viipurin, Mikkelin ja Oulun lääninsairaaloiden vastaanottolaitokset. Parantumattomat potilaat sijoitettiin Seilin ja Käkisalmen (1889) turvalaitoksiin. Kansainvälisesti katsottuna laitoshoito oli meillä vähäistä; sitä sai 1880-luvun alussa vain kymmenesosa sairastuneista. Asetus määräsi myös kunnille ja kaupungeille vastuuta mielisairaanhoidosta: vaivaistaloihin piti perustaa muutama kroonikkosairaansija. Mielisairasosastot yleistyivät nopeasti, mutta suurimmista kaupungeista Turku, Viipuri, Helsinki ja Tampere perustivat ensimmäisinä oman mielisairaalan. Näin köyhäinhoito ja mielisairaanhoito erotettiin ainakin käsitteellisesti.

Kunnat perustivat piirimielisairaaloita 1900-luvun alussa innokkaasti. Ensimmäiset rakennettiin Harjavaltaan (1903), Kellokoskelle (1916) ja Uuteenkaupunkiin (1917). 1930-luvun loppuun mennessä niitä oli jo 15. Laitoksiin otettiin ennen kaikkea varattomia, vaarattomia ja parantumattomia mielisairaita. Sosiaalihallituksen arkkitehti Axel Mörne (kirjassa Alex) suunnitteli yhtä lukuun ottamatta kaikki sairaalat, joissa vuodeosastot sekä tutkimus- ja toimenpidehuoneet sijaitsivat yhdessä rakennuksessa useassa kerroksessa. Potilaita sijoitettiin huoneisiin vähintään kaksi, joskus jopa kymmenen.

Aktiivisimmat sairaalat ottivat käyttöön uusimpia hoitomuotoja. Työhoitoa käytettiin laajalti kaikissa sairaaloissa. Malariahoito tuli eräisiin sairaaloihin 1920-luvulla sekä cardiazoli- ja insuliinisokkihoito 1930-luvulla. Sähkösokkihoitoa alettiin antaa 1940-luvulla, ja viimeistään 1950-luvulla ryhdyttiin kehittämään toimintaterapioita osittain uusien psyykenlääkkeiden käyttöönoton seurauksena. Myös työterapia- ja oleskelutiloja lisättiin.

Itsenäisen Suomen ensimmäinen mielisairaslaki 1937 jätti edelleen vastuun mielisairauksien ehkäisemisestä ja hoidosta valtiolle ja kunnille. Vuoden 1952 uusi laki ja asetus siirsivät mielisairaanhoidon vastuun kunnille ja valvonnan lääkintöhallitukselle. Maa jaettiin mielisairaanhuoltopiireihin, joissa oli akuuteille potilaille keskusmielisairaala eli A-sairaala sekä avohoitoa varten huoltotoimisto (myöh. mielenterveystoimisto).

Helppohoitoisia kroonikoita varten perustettiin B-sairaaloita kunnalliskotien mielisairasosastojen tilalle. Niissä oli 1–6 potilasta huonetta kohti. Kriminaalipsykiatriset potilaat jäivät valtion omistamien keskuslaitosten hoidettaviksi. B-sairaaloita rakennettiin nopeasti 53 lisää, kun valtio antoi vuodesta 1955 lähtien avustusta perustamiskustannuksiin. Yksi sairaaloiden kilpailuvalteista 1950-luvun asuntopulan ja hoitajapulan aikana olivat henkilökunnalle tarjotut edulliset asunnot.

Avohoitoon suuntautuminen alkoi 1950-luvulla ja sen kehittäminen 1960-luvulla, mutta käytännössä palvelujen määrä kasvoi vasta 1970-luvulla. Ehkäisevä mielenterveystyö alkoi puolestaan 1980-luvulla. 1980 laitospaikkoja oli noin 20 000, ja kun suuntaus avohoitoa kohti voimistui, ne vähenivät; 1999 laitospaikkoja oli vain noin 6 200.

Uuden mielenterveyslain ja -asetuksen (1991) myötä siirryttiin mielenterveyden hoitoon. Mielisairaanhoitopiirit lakkautettiin ja sulautettiin sairaanhoitopiireihin. Käyttöön otettiin väestövastuumalli sekä aluepsykiatriamalli, jonka mukaan palvelut tuli saada piirin alueella. Samana vuonna saatu erikoissairaanhoitolaki yhdisti psykiatrisen hoitojärjestelmän hallinnollisesti muuhun erikoissairaanhoitoon. Mielenterveystyötä ovat kuitenkin hankaloittaneet 1990-luvulta lähtien kansantalouden taantumat, ja ongelmia on aiheuttanut myös siirtymä laitoshoidosta avohoitoon. Työntekijöitä on ollut pula, ja psykiatrisia osastopaikkoja on ollut vähän, mikä on vaikeuttanut hoitoon pääsyä.

Suomalainen mielenterveystyö on 1990-luvulta lähtien ollut jakautunutta ja hajanaista. Mielenterveyspolitiikan painopiste on siirtynyt ennaltaehkäisyyn ja työikäisten mielenterveyden edistämiseen vakavasti sairastuneiden hoidon ja ihmisoikeuksien kustannuksella. Vuosille 2020–2030 laaditun mielenterveysstrategian mukaan pyritään kehittämään asiakkaille suunnattuja palveluja sekä ottamaan käyttöön uusia hoitoajatuksia ja -malleja, jotka tarjoaisivat keinoja elämän helpottamiseen. Mutta resursseihin vaikuttavat muut kuin potilaiden tarpeista lähtevät syyt. Taloudellisen ja toiminnallinen tuloksellisuus sotkeutuvat käytännössä toisiinsa niin, että palvelut mitoitetaan säästämisen mittapuulla.

Muistojen tilat

Yhteisartikkelissaan, ”Ristiinvalotuksia – Mielisairaala muistojen kuviteltuna ja elettynä tilana”, Saara Jäntti ja Karoliina Maanmieli avaavat aineiston monimuotoisuutta ja rinnastavat eri muistelijaryhmien – potilaiden, omaisten, sairaaloissa työskennelleiden – muistoja toisiinsa. He kiinnittävät erityistä huomiota sairaalakokemuksia edeltäviin mielikuviin ja näiden muuttumiseen. – Maanmieli on mielenterveystyön ammattilainen sekä kirjoittamisen opettaja ja kirjallisuusterapiakouluttaja. Hän on tutkinut mm. kirjallisuusterapiaa psykoosin kuntoutuksen tukena.

Jäntti ja Maanmieli hahmottelevat mielisairaalaa käyttäjien näkökulmasta kerrottuna kuviteltuna, muistettuna ja elettynä tilana, jonka merkitykset muovautuvat tilan ja sen käyttäjien välisessä monisyisessä vuorovaikutuksessa. Merkityksiin vaikuttavat myös tilaan ennalta kytkeytyneet mielikuvat ja kokijan mielentila. Henkilöiden asema sairaalayhteisössä määrittää sitä, miten he sairaaloista kertovat ja miten heidän suhteensa tilaan ja muihin siinä toimiviin muotoutuu. Tekijöiden analyysi keskittyy siihen, miten eri muistelijaryhmien ja muistelijoiden muistot ristiinvalottavat toisiaan tarjotessaan erilaisia näkökulmia sairaaloissa kohdattuihin ihmisiin ja tiloihin liittyviin kokemuksiin.

Muistitietoaineiston valossa mielisairaalat näyttäytyvät tiloina, joille jatkuvat saapumiset ja lähtemiset antavat merkityksiä. Niissä kohtaavilla ihmisillä on hyvin vahvasti määritelty rooli, joka asemoi sairaalassa eläviä, vierailevia ja työskenteleviä ihmisiä. Se määrittää myös, missä, mitä ja miten nämä voivat kertoa ajastaan sairaalassa.

Lääkärit kertovat rakennuksista ja hoidon käytännön puitteista, muu henkilöstö taas esittää tuokiokuvia ja tilanteita potilaista. Kaikki muistelijaryhmät kuvaavat tiloja ja tunnelmia. Potilaat kertovat sekä kuvitelluista että koetuista tiloista: osastoista, huoneista, käytävistä, sängyistä, kansliasta ja pihasta. Heidän mielikuvansa sairaalasta voi olla etukäteen pelottava, ja myös omaiset saattavat kokea mielisairaalan pelottavaksi. Potilaiden suhtautumista toisiin potilaisiin leimaavat sekä pelko että ennakkoluulot; toisten ajatellaan olevan ”hullumpia” kuin he itse ovat. Käsitykset yleensä muuttuvat kokemusten myötä myönteisemmiksi, kun sairaala antaakin suojaa, turvaa ja lepoa ja potilastovereiden kanssa voi jopa ystävystyä. Myös erilaiset toiminnat sairaalassa – retket, käsityöt ja muu luova toiminta, kirjoitus- ja musiikkiterapia sekä ohjattu liikunta – voivat muuttaa tilat myönteisiksi. Lääkkeet taas voivat hämärtää tilojen kokemista.

Liikkeen, tilallisuuden ja kirjoituksen atmosfäärit

Kirjan eniten mieltäni askarruttava luku on Kirsi Heimosen ”Liikkeen, tilallisuuden ja kirjoituksen atmosfäärit mielisairaalamuistojen ruumiillisessa tutkimisessa”. Tutkija-taiteilijan tausta on tanssissa, koreografiassa ja somaattisissa liikemenetelmissä. Luvussa hän ehdottaa, miten mielisairaalamuistoja voi lukea. Hän kuvailee prosessia, jossa taiteellinen tutkimus syntyy mielisairaalamuistoissa. Hänen tutkimuksensa siis tapahtuu taiteessa, jolloin taiteen tekeminen on menetelmä ja taideteot muodostavat osaltaan tutkimuksen tulosta. Ruumiillisuus muodostaa tapaa, jolla taitelija-tutkija asettuu vastaanottamaan muistoja niitä lukiessaan ja liikkuessaan ja jolla hän kirjoittaa niistä. Hän muistelee mielisairaalamuistojen lukukokemusta näin:

Istun pöydän ääressä ja luen muistoja. Alleviivaan sanoja, lauseita, sanontoja. Huomaan hengitykseni syvenevän, painautuvan vatsanpohjaan raskaudeksi; jäseneni valuvat painavina kohti maata, on siirryttävä sohvalle makuuasentoon lukemaan. Jatkan. Käsikirjoitetut koukeroiset katkelmat uppoavat hitaasti mutta varmuudella lihaan, kirjoituksen kaaret siirtyvät ruumiiseen, sen sisältö ahtautuu sinne samoin. Kylkiluiden kaaret ja rintalastan takainen alue ja niskan uurre täyttyvät käytävistä, lääkkeiden nimistä, eristyksestä, ahdistuksesta, häpeästä. Uuvun. […]

Heimonen tutkii siis omaa tekemistään, mikä näyttää olevan yleistä taiteellisessa tutkimuksessa. Ruumiillisuuden ja tilallisuuden suhde muistiin on hänelle ”menetelmällinen kiinnostus ja oivallus”. Menetelmä paljastui, kun hän luki muistoja suhteessa somaattisen liikemenetelmän harjoittamiseen. Tämä Skinner Releasing -tekniikka poikkeaa täysin sellaisesta lääketieteen lähestymistavasta, jossa pyritään diagnosoimaan ongelma ja hoitamaan se pois ja jossa ammatillisuuteen kuuluu pitää etäisyyttä asiakkaiden tilanteisiin ja kokemukseen. Taitelija-tutkijana Heimonen ei diagnosoi eikä hoida, vaan kuuntelee potilasta koko ruumiillisuudellaan, ei samaistu tai pyri muuttamaan potilaan kokemuksia. Hänen mukaansa taide voi tehdä näkyväksi kokemusten sanattomia ulottuvuuksia ja osoittaa kielellisen ilmaisun varaan rakentuvassa sairaalatodellisuudessa näkymättömän todellisuuden.

Heimosen teksti poikkeaa kirjan muista luvuista, niin että kaavoihinsa kangistuneen keskivertohumanistin ja yhteiskuntatieteilijän (lue: minun) on vaikea nähdä tutkimuksen mieltä. Syynä lienee erilainen käsitys siitä, mitä tutkimus on. Muistitietotutkimusta luku ei ainakaan ole, vaikka se hyödyntää ja tulkitsee muistoja.

Pekan muistoja helvetistä ja Pöllölästä

Yksi kirjan kiintoisimmista luvuista on Anu Rissasen artikkeli, ”Helvetistä Pöllölään – Mielisairaalapotilaana 1930-luvulla”. Mikrohistoriallisessa tutkimuksessaan hän kertoo Pekan (nimi keksitty) yli satasivuisen muistelmatekstin pohjalta miehen 911 päivästä Seinäjoen ja Hattelmalan piirimielisairaalassa. Pekka ei kirjoittanut tekstiään keruuta varten, eivätkä keruukysymykset ohjanneet häntä, vaan hän kirjasi havaintojaan ja kokemuksiaan mielisairaaloista 1930-luvulla sekä työsti myöhemmin tekstiä ilmeisesti ajatuksenaan julkaista se suurelle yleisölle. Onneksi joku sukulainen lähetti jo 1970-luvulla kuolleen Pekan muistelmat MMK-muistokeruuseen. Tarkkoine ja kriittisine huomioineen se on ainutlaatuinen dokumentti, jonka näkökulmaa voisi sanoa sosiologiseksi, sillä siinä Pekka tarkkailee, kommentoi ja arvostelee mielisairaalan elämää ja tapahtumia.

Pekka oli maatalon isäntä ja koulutukseltaan agrologi. Hän oli kunnanvaltuuston jäsen ja toimi erilaisissa kunnallisissa luottamustoimissa. Ilmeisesti hänen käyttäytymisensä muuttui sietämättömäksi, kun hän alkoi katua tekemäänsä talokauppaa ja riitaantui sukulaisensa kanssa. Hän ei kokenut itseään sairaaksi, vaikka sai diagnoosin Dementia senilis, ja ihmetteli, miksi hänet vietiin melkein 70-vuotiaana mielisairaalaan 1934 ja miksi hän joutui viettämään ensin kolme kuukautta Seinäjoella ”Helvetissä” ja kohta sen jälkeen vielä yli kaksi vuotta ”Pöllölässä” Hattelmalassa.

”Helvetin” kokemuksiaan Pekka merkitsi muistiin sairaalasta päästyään, mutta ”Pöllölässä” hän teki muistiinpanoja WC-paperiliuskoille ja kirjepapereille, joita hänen tyttärensä salakuljettivat ulos sairaalasta. Hän kirjoitti ahkerasti myös kirjeitä ja kortteja sekä sairaalan henkilöstölle että ulkopuolisille. Teksteissään hän osoitti epäkohtia, värinkäytöksiä ja kaltoinkohtelua sekä puhui muiden potilaiden puolesta. Sairaalasta päästyään hän editoi kirjoitustaan ja käytti myös sairaaloiden vuosikertomuksia ja ohjesääntöjä kertomuksensa taustoittamiseen. Tekstin alkupuoli onkin hiottua ja jäsenneltyä, mutta loppuosa hajanaista. Pekka tunsi Aino Mannerin kirjoittaman kirjan, Viesti yöstä (1935) joka on ensimmäinen suomenkielinen mielisairaalapotilaan kertomus sairastamisesta ja mielisairaaloista. Hän ehkä halusi kirjoittaa jotakin vastaavaa omasta sairaala-ajastaan ja kokemuksistaan.

Rissanen tulkitsee Pekan muistelmatekstiä psykiatrian historiaa ja potilaskertomuksia vasten. Hän analysoi niitä osia, jotka koskevat sairaalaa paikkana, sairaalan arkea ja Pekan kuvauksia kokemuksistaan. Kontekstualisoivaa lähilukua käyttäen tutkija tuottaa mikrohistoriallista vertailevaa tutkimusta ja muistitietotutkimusta yksilön kokemuksista, kun hän tarkastelee potilaan ja henkilöstön välisiä suhteita ja näiden vaikutusta sairaalan arkeen. 2000-luvun muistoissa ongelmat näyttäytyvät samankaltaisina kuin Pekan aikanaan kokemat ongelmat.

Aiheellisesti Rissanen muistuttaa, että muistitieto on aina muistelijan tulkinta omista kokemuksistaan ja menneisyydestä. Faktat eivät siinä ole tärkeitä, vaan se, miten kirjoittaja eli Pekka muistaa tietyt asiat ja miten hän niistä kertoo. Empaattista lukutapaa käyttäen Rissanen pyrkii hermeneuttiseen tulkintaan Pekalle merkityksellisistä tapahtumista ja kokemuksista, jotka liittyvät mielisairaaloihin. Hän haluaa ymmärtää Pekan toimintaa sekä miksi ja mihin tarkoitukseen mies kirjoitti. Pekan ”Rikosromaani” ei ole selkeä sairas- eikä selviytymistarina, vaan se on todistus, testimonio, mielisairaalahoidon epäkohdista ja potilaiden kaltoinkohtelusta.

Pakkohoitoa ja väkivaltaa

Karoliina Maanmielen luvun otsikko on ”’Me alistutaan, koska se on meijän asema sairaalaolosuhteissa’ – Potilaiden muistoja pakkokeinoista, väkivallasta ja kaltoinkohtelusta”. Hän on tarttunut aiheeseen, koska potilaat kirjoittavat muistelmissaan paljon pakkohoidoista, joita on käytetty paljon suomalaisessa psykiatrisessa hoidossa. Pakko alkaa jo sairaalaan tulovaiheessa. Esimerkiksi vuonna 1995 länsimaissa 10 % potilaista joutui hoitoon vastoin tahtoaan mutta Suomessa noin 40 %. Pakkokeijoja käytetään sitten myös hoidon aikana.

Maanmieltä kiinnostaa, miten potilaat kokevat pakkotilanteet ja miten he kirjoittavat pakon käytöstä ja väkivaltaisuuksista. Häntä motivoi psykiatrisen hoidon kehittäminen sekä halu saattaa potilaiden kokemukset näkyviksi. Hän tarkastelee mielisairaalamuistoissa esiintyviä totaalisen laitoksen piirteitä nojautuen Erving Goffmanin tutkimukseen (1961). Totaaliset laitokset – mm. mielisairaalat, vankilat, armeija – käyttävät pakkokeinoja. Ne rankaisevat ja kontrolloivat ihmisiä ja pirstovat heidän minuutensa. Pakkokeinoja käyttävät mielisairaalat eivät hoida eivätkä kuntouta, mikä on todettu suomalaisissakin tutkimuksissa.

Analyysissaan Maanmieli nojaa pakkokeinotilastoihin, hoitotieteen tutkimuksiin sekä mielisairaalakritiikkiin ja hyödyntää George Lakoffin ja Mark Johnsonin 1980 esittämää kognitiivista metaforateoriaa. Hän pohtii myös ratkaisuja ongelmiin. Hän lähilukee potilaiden muistoja liikkumisen ja viestinnän rajoittamisesta, omaisuuden takavarikoinnista, pakkolääkityksestä, sitomisesta, pelottelusta, uhkailusta sekä henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Hän käsittelee myös pakkokeinojen potilaille aiheuttamia haittoja. Maanmieli käyttää tekstissään runsaasti otteita aineistosta ja tarkastelee myös potilaiden sairaaloista käyttämiä metaforia; vankila, keskitysleiri ja armeija esiintyvät usein potilaiden sanastossa.

Potilaiden kokemusten ja kritiikin avulla Maanmieli osoittaa minuutta tuhoavia mekanismeja ja käytäntöjä, jotka vaikeuttavat paranemista. Potilaiden muistot eivät tue mielisairaaloiden virallisen historian antamaa käsitystä psykiatrian positiivisesta kehityksestä, vaan samoja epäkohtia on esiintynyt 1930-luvulta 2010-luvulle. Vaikka hoitokeinot ovat inhimillistyneet 197+-luvulta alkaen ja pakokeinojen käyttö näyttää yleensä vähentyneen, vielä 2017 peräti 72 % potilaista koki liikkumisvapauttaan rajoitetun. Tuntuu uskomattomalta, että vielä 2000-luvun hoitomuistoissa potilaat kuvaavat sairaalahoitoa ihmisarvoa alentavana ja traumatisoivana kokemuksena.

Säädösten mukaan potilailla on oikeus saada laadukasta hoitoa ja kohtelua ja väkivalta on kiellettyä psykiatrisessa hoidossa. Sitä paitsi pakkotoimien ja rajoitusten on oltava aina lääketieteellisesti perusteltuja. Pakkotoimien ja väkivallan rajaa voi kuitenkin olla vaikea nähdä – varsinkin potilaat ja hoitohenkilöstö mieltävät toimenpiteet eri tavoin. Sitä paitsi eri sairaaloissa vallitsee erilainen hoitokulttuuri.

Aikaisemmat tutkimukset ja myös potilaiden muistot osoittavat, ettei pakko hoida potilaita. Maanmielen mukaan pakko onkin nähtävä turvallisuuden varmentamistoimenpiteenä, ei hoitokeinona. 2010-luvulla on pakkohoitojen haitallisuus on yleisesti tunnustettu Suomessa. Tutkija toivoo mielisairaaloihin innovatiivisia hoitomuotoja, joiden käyttö vaatii asenteiden muutosta, henkilöstön koulutusta sekä tilanteiden ennakoimista. Norjassa on jo kokeiltu lääkkeetöntä hoitoa ja saatu siitä rohkaisevia tuloksia. Meillä ei ole vielä siihen lähdetty, mutta taide- ja muita terapioita on kokeiltu. Pakkotoimien vähentäminen ja potilaiden parempi kohtelu parantavat potilaan ja hoitohenkilöstön viihtyvyyttä ja turvallisuutta.

Maanmieli tähdentää, että potilaiden kokemat epäkohdat on tärkeää tuoda esiin jo potilaiden ihmisarvon takia. Mutta ne on osoitettava myös, jotta niihin voidaan puuttua ja jotta voidaan kehittää eettisempää ja tehokkaampaa mielenterveystyötä.

Henkilöstön lasten kokemukset

Sari Kuuva on taidehistorian ja kognitiotieteiden yliopistotutkija, joka on käsitellyt mm. tunteiden ilmaisemista ja kokemista erilaisissa yhteyksissä. Arvosteltavassa teoksessa hän tarkastelee mielisairaaloita emotionaalisina yhteisöinä henkilöstön lasten muistojen kautta luvussa ”Leikkiä ja liikettä mielisairaalaympäristöissä – turvallisuus ja pelko mielisairaaloiden henkilökunnan lasten muistoissa”. Emotionaalinen yhteisö on Barbara Rosenweinin käsite; se tarkoittaa sosiaalista yhteisöä, jonka jäsenillä on yhteisiä arvoja, päämääriä, kiinnostuksen kohteita, tunnesääntöjä ja ilmaisumalleja. Jokaisessa mielisairaalassa vallitsi myös omanlaisensa emotionaalinen ilmapiiri.

Henkilöstön odotettiin 1930–1960-luvuilla asuvan mielisairaala-alueilla, ja siellä asuikin runsaasti lapsiperheitä. Teksti- ja käsiteanalyysiä muistoihin kohdistaen Kuuva piirtää lapsuuden, tunteiden ja tilallisen liikkeen kautta kuvaa mielisairaaloista moniaistisesti elettyinä, emotionaalisesti latautuneina tiloina ja yhteisöinä. Emotionaalinen tila on suppeampi käsite kuin eletty tila. Se ohjaa painokkaammin muistojen tunnepitoisuuteen ja tunnekokemusten jaettuihin piirteisiin. MKK:n aineiston lisäksi Kuuva käyttää kahta muistelukirjoitusten kokoelmaa: Ritva Toivolan Moision lapset: Muistoja Moision sairaalan alueella 1900-luvun puolivälissä asuneiden lasten elämästä (2005) ja Anna Niemisen (toim.) Piirin lapset: Elämä Törnävän sairaalan yhteisössä 1930–1970-luvuilla (2015). Tekstissään hän käyttää runsaasti otteita kirjoitetuista muistoista.

Lapsina sairaala-alueilla asuneiden henkilöiden muistelmien tutkimus avaa Kuuvan mukaan uusia näkökulmia sairaalakokemusten tutkimukseen sekä lapsuuden ja tunteiden kulttuurisuuden tutkimukseen. Muistoissa nousevat pintaan ennen kaikkea pelko ­ja turvallisuus. Pelossa ei ole kyse vain lasten vaan myös potilaiden, omaisten, henkilöstön ja sairaalan ulkopuolisten ihmisten kokemasta pelosta. Toisaalta lapset totesivat nimenomaan, etteivät he pelänneet sairaalan alueella. Myös nostalgia, häpeä, suru ja ilokin tulevat esiin. Tunneanalyysia hyödyntäen Kuuva tutkii muistoista löytyvien tunnesanojen käyttöä ja tunteiden ilmaisua kerronnan kontekstissa. Sekä lasten kokemukset että heidän tapansa käyttää tunne-sanoja ovat suhteellisen yhtenäisiä.

Mielisairaala-alueilla lapset ovat havainnoineet ympäristöään monipuolisesti ja työstäneet jälkeen päin havaintojaan suhteuttaen ne myöhempiin kokemuksiinsa. Ehkä juuri tästä syystä muistoihin on tullut mukaan kiintymystä, nostalgiaa ja melankoliaa. Voimakas tunneside mielisairaalaympäristöön näkyy siinä, että muistoja nostalgisoidaan eli kultaistetaan ja kurjistetaan. Muistot siis muuttuvat ajan myötä.

Lapsille mielisairaala-alue näyttäytyy suurena leikki- ja seikkailupuistona, jossa leikit olivat pääosin maalaistalon lasten tavallisia ulkoleikkejä. Lapset telmivät heinäladoissa, rakensivat majoja, retkeilivät, hyppivät narua, uivat, luistelivat, laskivat mäkeä ja hiihtivät kuten lapset yleensä maalla. Sisätiloissa he oleilivat vähän. Välistä lapset innostuivat myös kiellettyihin leikkeihin, menivät vaarallisiin paikkoihin tai omena- ja hernevarkaisiin.

Sairaalaympäristössä lapset kohtasivat myös sellaista outoa, mitä ei maalaisyhteisössä voinut kohdata. Alueella tuli vastaan masentuneita, harhaisia tai oudon näköisiä potilaita, ja jostakin voi kuulua kummaa huutoa. Lapset voivat myös kurkkia ikkunoista hoitotoimenpiteitä, joiden tarkoitusta he eivät ymmärtäneet. Silloin tällöin joku potilas teki alueella itsemurhan tai esiintyi uhkaavasti, mikä sai lapset pelkäämään omasta ja vanhempiensa puolesta. Mutta yleensä lapset kokivat elävänsä turvallisessa ja rauhallisessa yhteisössä.

Missä on potilaan koti?

Saara Jäntin kirjoittama luku, ”Kotona, sairaalassa – Kodin ja mielisairaalan jännitteisiä suhteita mielisairaalamuistoissa”, käsittelee yhtä psykiatrian keskeistä kysymystä: Miten psyykkisten sairauksien kanssa elävien ja heitä hoitavien ihmisten tulisi asua? Siinä tutkija selvittää, miten kodin ja sairaalan merkitykset ja suhteet rakentuvat muistoissa ja miten ne ilmentävät mielisairaanhoidon ja asumisen historiallista kehitystä ja erityisesti muutoksia potilaiden asemassa.

Kirjoittaja tarkastelee kodin ja sairaalan välistä rajaa historiallisena, jatkuvasti muotoutuvana suhteena, jossa mieleltään järkkyneiden hoidon painopiste siirtyi ensin yhteisöistä sairaaloihin ja sitten avohoidon yleistyessä sairaaloista koteihin. 1920-luvulla mielisairaalaa kuvattiin potilaiden kotina; sieltä he eivät koskaan muuttaneet pois. Henkilöstönkin odotettiin asuvan sairaala-alueella, missä yksilön asemasta sairaalahierarkiassa vaikutti asumisen järjestelyihin. Henkilöstö alkoi 1960-luvulla muuttaa pois sairaaloista, ja 1970-luvulla alettiin kiinnittää huomiota potilaidenkin asumiseen ja kyseenalaistettiin käsitys mielisairaalasta potilaan kotina. Alettiin puhua laitostumisesta ja ryhdyttiin tukemaan potilaiden perhesuhteita ja niiden (uudelleen)muodostamistaan. 1990-luvulla potilaiden poismuutto kiihtyi, ja koko mielisairaalalaitosta alettiin purkaa. Nyt 2020-luvulla potilaat koetetaan kuntouttaa ja kotiuttaa mahdollisimman nopeasti pois laitoksesta. Oma koti nähdään ideaalipaikkana ja sairaalajaksot mahdollisimman lyhyinä. Sairaala on liminaalinen tila, johon pitää sopeutua mutta johon ei saa kintyä.

Jäntti tarkastelee mielisairaalamuistoja erityisesti kodin ja asumisen käytäntöjen sekä henkilöstön ja potilaiden välisten hierarkioiden näkökulmasta. Tällöin potilaiden asema ja kodittomuus tulee näkyväksi. Potilaiden näkökulmaan tutkija paneutuu kahden muiston kautta, jotka hän nimeää ”pulmalelumuistoksi” ja ”rakkausmuistoksi”, tulee näkyväksi, että pitkäaikaissairaiden elämässä asuminen ja psykiatrinen sairaalahoito muutoksineen kietoutuvat osaksi elämäntarinaa. Muistot on nimetty niiden keskeisten teemojen mukaan. Heidän muistoissaan kodin ja kodittomuuden merkitykset muuttuvat ja kiinnittyvät eri aikoina eri paikkoihin. Valitut muistot antavat mahdollisuuden tarkkailla kertojien lisäksi muidenkin potilaiden ja kuntoutujien asumisessa ja asemassa tapahtuneita muutoksia.

Kiinnittyminen, kuuluminen, liminaalisuus ja tarjouma ovat tarkastelussa keskeisiä käsitteitä. James Gibsonin jo 1950-luvulla käyttämä termi affordance (tarjouma) tarkoittaa fyysisen ympäristön tarjoamia mahdollisuuksia asettua tilaan. Jäntti tarkastelee sitä, miten erilaiset aikaan ja paikkaan sidotut sosiaaliset, kielelliset, yhteisölliset, materiaaliset ja tilalliset tarjoumat mahdollistavat kiinnittymisen sairastamisen ja kuntoutumisen tiloihin sekä koti- ja laitosmaailmaan eri konteksteissa. Hän analysoi muistojen välittämiä kodin ja mielisairaalan välisiä kokemuksia ja niiden rajoille sijoittuvia kokemuksia. Hän nivoo kokemuksia eri tieteenalojen kotia koskeviin keskusteluihin ja teorioihin. Kontekstuaalisella lähiluvulla hän pyrkii avaamaan kodin monia merkityksiä ja prosesseja, joissa merkitykset syntyvät. Tulkinnoissaan hän käyttää apuna omia aikaisempia tutkimuksiaan sekä tutkimuksia psykiatrian historiasta, mielisairaalahistoriikkeja sekä kodin merkitystä ja asumista käsittelevää yhteiskuntatieteellistä, historiallista ja filosofista oheiskirjallisuutta.

***
Kirjan päättää kaikkien tutkijoiden yhteinen luku: ”Tulkintojen tiheikössä – Tilojen ja ihmisten kaikuja mielisairaalamuistoissa”. Tässä päätännössä he selvittävät, mitä muistitieto ja sairaaloiden monitieteinen tarkastelu voi tuoda keskusteluun psykiatrisesta hoidosta ja sen tutkimuksesta. He toivovat, että muistot ja niitä koskevat tutkimukset kertoisivat tulevaisuuden psykiatreille, mikä sairaalahoidossa on ollut tärkeää, toipumista tukevaa tai sitä haittaavaa.