Nyt arvosteltavan teoksen julkaiseminen on merkkitapaus kahdella tavalla: teos on paitsi ensimmäinen suomalaista tykistötaktiikkaa ja sen kehityskulkuja itsenäisyyden aikana käsittelevä kokonaisesitys, myös Maanpuolustuskorkeakoulun rahoittaman, suomalaisen sotataidon historiaa käsittelevän julkaisusarjan ensimmäinen osa. Tällaista sarjaa ei ole aikaisemmin ollut, ja se paikkaakin osaltaan merkittävää aukkoa suomalaisen sotataidon ja sotahistorian tutkimuksessa.

Sarjan ensimmäinen teos määrittää usein lukijoiden odotuksia sarjan tulevan tason suhteen. Tässä tapauksessa sarjaan voi odottaa korkeatasoista jatkoa, sillä aloitus ei olisi juuri voinut olla parempi: FT, eversti Pasi Kesseli on onnistunut kokoamaan kompaktin, loogisesti etenevän ja kiinnostavasti kirjoitetun kokonaisesityksen suomalaisen tykistön taktiikan historiasta sen alkuajoista nykyaikaan saakka. Laajan teoksen käsittely yhden arvostelun puitteissa on mahdotonta, joten nostan seuraavassa esille muutamia yksityiskohtia ja esitän sen jälkeen kokonaisluonnehdinnan teoksesta.

Kesseli avaa teoksensa pohtimalla taktiikan käsitettä usean sotataidon klassikkoteoksen kautta. Hän pelkistää pohdintansa lopputuloksen toteamalla, että tykistötaktiikalla tarkoitetaan ”tykistöjärjestelmän eri osien toimintaperiaatteita taistelussa.” (s. 17) Tämä määritelmä on samalla myös linjaus, jota hän noudattaa käsitellessään suomalaistykistön kehitystä eri aikakausina. Taktiikan käsitteen avaamisen lisäksi Kesseli käsittelee teoksensa alussa lyhyesti myös tykistön käyttöperiaatteiden kehittymistä 1700-luvulta aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Tämä taustoitus auttaa lukijaa ymmärtämään niitä periaatteita, joille itsenäisen Suomen tykistöä alettiin rakentaa.

Tykistön vuosisata

Kesseli käsittelee sisällissotaa itsenäisen Suomen tykistön kehityksen alkupisteenä, mikä onkin epäilemättä perusteltua, sillä Suomessa ei autonomian aikana annettu mainittavaa tykistökoulutusta. Sisällissodan käsittelyn yhteydessä Kesseli nostaa havainnollisesti esille ne erilaiset ja osin keskenään ristiriitaisetkin, ulkomaisten ja ulkomailla koulutettujen upseerien maahan tuomat tykistön käytön periaatteet, joiden pohjalta suomalaista tykistötaktiikkaa lähdettiin myöhemmin rakentamaan. Häiritsevänä yksityiskohtana noteerasin, että sisällissodasta puhuessaan Kesseli käyttää johdonmukaisesti vahvasti arvolatautunutta termiä ”vapaussota”. Tutkimusteokseen tämä ilmaisu ei mielestäni sovi, oli kirjoittajan oma kanta sitten mikä tahansa, vaan olisi käytettävä neutraalimpaa termiä sisällissota.

Seuraavissa luvuissa Kesseli kuvaa sitä pääosin sotienväliseen aikaan ajoittunutta prosessia, jonka tuloksena ulkomailta peräisin olevista tykistön käyttöperiaatteista kehittyi aito suomalainen tykistötaktiikka. Tämän taktiikan ”hyveenä” voidaan nähdä pyrkimys käytössä olevien, jatkuvasti niukkoina pysyneiden resurssien optimaaliseen hyödyntämiseen. Tämä kehitys huipentui talvisodassa, jossa suomalainen tykistö kykeni vähäisin resurssein erinomaisiin tuloksiin niin kauan kuin ampumatarvikkeita riitti.

Talvisota ja sitä edeltänyt kehitysprosessi niukkoine resursseineen jätti selvän jäljen suomalaistykistöön siten, että jatkosodassa erityisesti Karjalankannaksella ammuksia käytettiin edelleen niukasti, vaikka varaa ronskimpaankin toimintaan olisi ollut. Jatkosota toi kuitenkin muassaan muita uudistuksia, niistä merkittävimpänä korjausmuuntimen, joka mahdollisti usean patteriston tulen keskittämisen tehokkaasti. Muutenkin jatkosodan aikana luotiin perusteet, jotka määrittivät tykistön toimintaa vuosikymmeniä – ja mikseivät olisi määrittäneet, toimihan tykistö käytännössä samalla kalustolla parisenkymmentä vuotta sodan jälkeen, ja hevosvetoinen tykistökin jäi historiaan vaiheittain vasta 1960–1970-luvuilla. Kesseli tekee tykistön nykytilannetta käsittelevässä päätösluvussa siihen tulokseen, että vaikka aseistus on modernisoitunut ja kantomatkat moninkertaistuneet, samat tulenkäytön periaatteet, joita sovellettiin jo 1920-luvulla, pätevät pääpiirteittäin edelleen.

Lopuksi

Kokonaisuutena Kesseli on onnistunut kirjoittamaan erinomaisen esityksen suomalaisen tykistötaktiikan kehityksestä. Paikoin silmään pistävät käsittelylukujen aavistuksen lyhyet alaluvut, joilla usein on mittaa vain noin sivun verran. Tiheä otsikointi häirisee hiukan, mutta kysymys on kuitenkin lähinnä kosmeettisesta seikasta, jota moni ei välttämättä huomaakaan.

On lopuksi paikallaan sanoa vielä muutama sana kirjan kuvituksesta. Taittaja Petteri Kivekäs on onnistunut kuvituksessa niin hyvin, että kuvat ovat kautta koko kirjan oikeassa asiayhteydessään ja tukevat hyvin tekstin sanomaa, mikä ei suinkaan aina ole itsestäänselvyys. Teoksen graafinen ilme on on myös sikäli onnistunut, että kuvituksen sijoittelu ei ole kaavamaisen tylsää, kuten joissakin tieteellisissä julkaisusarjoissa, vaan pikemminkin virkistävän vaihtelevaa, vaikuttamatta silti levottomalta.