Vuonna 1906 perustettu Helsingin Makkabi on tiettävästi maailman vanhin keskeytyksettä toiminut juutalainen urheiluseura. Makkabi toimi vuoteen 1932 saakka nimellä Stjärnan. Nykyinen nimi viittaa Juudas Makkabialaiseen, joka oli yksi Palestiinan alueella 168 vuotta eaa. puhjenneen juutalaiskapinan johtajista.

Seuran vaiheet nivoutuvat kiinteästi suomenjuutalaisten historiaan. Makkabilla on ollut merkittävä asema Helsingin juutalaisnuorison kasvattajana. Makkabin perustamisvuonna 1906 Helsinkiin valmistui myös synagoga. Seurakunnan johto suhtautui aluksi kielteisesti nuorten ajamaan ”muskelijuutalaisuuteen” (Muskel-judentum). Jyrkimmän tulkinnan mukaan urheilu ei kuulunut juutalaisille lainkaan. Muskelijuutalaisuuden yhtenä herätteenä voi pitää Yhdysvalloissa ja Brittein saarilla merkittävään asemaan 1800-luvun lopulla noussutta ”lihaskristillisyyttä” (muscular christianity), jonka yksi osa oli NMKY-liike.

Makkabin perustamisaloitteen tehneen ja sen ensimmäisenä puheenjohtajana toimineen Jakob ”Janka” Hirschovitsinmukaan ”juutalaisten ruumiillinen kunto merkitsee juutalaista tulevaisuutta Suomessa”. Hirschovits harrasti itse pyöräilyä, voimistelua ja luistelua.

Vahva yhteys sionismiin

Juutalaisen seuran vanhempi väki vakuuttui vähitellen urheiluseuran mahdollisuuksista kiinteyttää ja vahvistaa juutalaisyhteisöä. Stjärnanin / Makkabin toiminta liittyi juutalaiseen nationalismiin, sionismiin. Urheilu ja fyysinen kunto tukivat juutalaisten nousevaa itsetietoisuutta, ja olivat edellytys sionistien päämäärän, juutalaisvaltion, saavuttamiseksi. Venäjän valtakunnan vapaamielisimpänä osana Suomi tarjosi turvapaikan myös keisarikunnan sionistiselle liikkeelle. Venäjän kolmas sionistikokous pidettiin Helsingissä 1906. Kokous oli merkittävä poliittisen sionismin kannalta, sillä siinä hyväksytty julkilausuma kehotti juutalaisia edistämään yhteiskunnallista asemaansa ja kulttuurielämänsä asuinmaissaan. Kokous päätti myös, että tuleva juutalaisvaltio sijaitsisi Turkin hallitseman historiallisen Palestiinan alueella.

Uuden seuran toiminta perustui myös haluun liittää juutalaisyhteisö osaksi muotoutumisvaiheessaan ollutta suomalaista yhteiskuntaa juutalaisten omista lähtökohdista. Makkabin historiateoksen suurin ansio onkin se, että se kytkee seuran vaiheet kiinteäksi osaksi Suomen juutalaisyhteisön sekä koko maan historiaa. Teoksen lukemalla saa yleiskuvan juutalaisuudessa Suomessa etenkin 1800-luvun lopulta 1940-luvulle saakka. Roni Smolar ja Adil Hirschovits liittävät seuran myös juutalaisten kansainvälisen Makkabi-urheiluliikkeen vaiheisiin.

Kirjoittajat käyvät läpi Makkabin 110-vuotisen historian. Pääpaino on talvisotaa edeltävässä ajassa, jolloin Makkabi oli urheilullisesti vahvimmillaan ja juutalaisyhteisöä kaikkein eniten muokkaava voima. Seuran suurimmat urheilumenestykset ajoittuvat 1920–1930-luvuille.

Antisemitismi näkyi myös urheilussa

Juutalaisuuden ja suomalaisuuden välinen vastakkainasettelu oli vahva itsenäisyyden alkuvuosina. Juutalaisseuraa edustaneet urheilijat joutuivat syrjinnän kohteeksi kilpailuissa. Jännitteitä lisäsi osaltaan se, että ruotsinkielisyydellä oli vahva asema juutalaisyhteisössä. Juutalaisia rasitti siten suomenkielisten silmissä etnisen taustan lisäksi kieli.

Kuva: Helsingin olympiastadionin avajaiskilpailujen 100 metrin juoksun loppuratkaisu 21.6.1938, jossa Abraham Tokazier tuomittiin neljänneksi. Kuva Kansallisarkisto ja Fenno-Judaica verkkonäyttely.

Makkabia edusti myös pikajuoksija Abraham Tokazier, joka tuli selvästi ensimmäisenä maaliin Helsingin stadionin avajaiskilpailujen 100 metrin juoksussa 12. kesäkuuta 1938. Tuomarit julistivat kuitenkin hänen olleen neljäs, mihin vaikutti juutalaisvastainen ilmapiiri. Tuomariratkaisuja tehtiin muulloinkin juutalaisurheilijoiden vahingoksi, mutta harvoin näin räikeänä. Lehdistö kiinnitti huomiota tapahtuneeseen vääryyteen tuoreeltaan, mutta tulokset jäivät voimaan. Suomen Urheiluliitto muutti tulokset vuonna 2013 vastaamaan maaliviivalta otettuja kuvia ja totesi Tokazierin voittaneen.

Tokazierin tapauksen selostukseen liittyy Makkabin historiateoksessa kuitenkin ylitulkinta. Hän koki kiistatta vääryyttä, mutta tapahtuneen kytkeminen vahvasti Suomen 1940 olympiaisännyyteen ja olympialiikkeessä tuolloin erittäin vaikutusvaltaisten saksalaisten mielistelyyn ontuu. Kesäkuussa 1938 virallinen olympiaisäntä oli edelleen Tokio, joka luopui järjestelyistä vasta heinäkuun puolella. Stadionin avajaiskilpailujen aikaan elettiin vielä siinä uskossa, että kisat pidetään Japanissa, vaikka Helsingin valmiutta järjestää kisat oli tiedusteltu. Helsinki oli joka tapauksessa KOK:n hyväksymä varapaikka, jonka ei tarvinnut vakuuttaa olympiakelpoisuuttaan juutalaisvastaisilla toimilla.

Avajaiskilpailuiden mahdollisena salaperäisenä saksalaisvieraana mainittu Werner Klingeberg osallistui KOK:n nimeämänä erityisasiantuntijana sittemmin 1940 kisavalmisteluihin. Hänen vaikutusvaltansa oli kuitenkin Helsingin olympiajärjestelyissä suhteellisen pieni. J. W. Rangellin johtaman järjestelytoimikunnan enemmistö suhtautui kielteisesti Klingebergiin etenkin sen jälkeen, kun tämä pyrki useaan otteeseen käyttämään vaikutusvaltaansa järjestelytoimikunnan saksalaismielisimmän jäsenen Erik von Frenckellin aseman vahvistamiseen. Von Frenckellin sijaan brittiyhteyksistään 1920-luvulla tunnetusta Rangellista tuli KOK:n jäsen syksyllä 1938.

Toinen ristiriitainen antisemitismiin liittyvä tulkinta sisältyy syksyllä 1940 käytyihin painonnostokilpailuihin. Painonnostoliiton puheenjohtaja Bruno Nyberg oli määrännyt Makkabin H. Knuckin tuomariäänin 2–1 hyväksytyn noston hylättäväksi, vaikka hän ei kuulunut tuomaristoon. Nybergin sekaantumisella ei ollut välttämättä mitään tekemistä antisemitismin kanssa. Toimintaan vaikuttivat pikemminkin henkilökohtaisista syistä johtuvat huonot suhteet makkabilaisten kanssa. Nyberg oli avioitunut 1937 salaa Fanny Tokazierin kanssa. Nuorikon perhe ja juutalaisyhteisö tuomitsivat liiton, ja Fanny suljettiin täysin perheyhteyden ulkopuolelle. Tätä ennen Nybergillä oli hyvin toimivat välit juutalaisten urheilutoveriensa kanssa, kuten kirjoittajat ovat toisaalla historiikissaan todenneet. Hänet ehdittiin jopa palkata Makkabin voimistelunohjaajaksi ennen suhteen paljastumista.

Makkabi ja olympiaurheilu

Menestyksekkäin Makkabiin kuulunut urheilija on vuoden 1924 joukkuejuoksun olympiavoittaja ja 3 000 estejuoksun hopeamitalisti Elias Katz. Myös hän joutui kohtamaan ennakkoluuloja, mutta sai tuekseen arvovaltaisimman mahdollisen puolustajan – Paavo Nurmi tuki ja kannusti Katzia. Sittemmin Katz muutti Saksaan ja edelleen juutalaisvainojen vuoksi Palestiinaan. Hän toimi Lontoon olympiakisojen alla valmentautuneiden juutalaisten juoksijoiden valmentajana sekä hankki lisätuloja brittijoukkojen eri varuskunnissa elokuvakoneenkäyttäjänä. Katz sai surmansa 26.12.1947 arabisalamurhaajan uhrina, kun hän oli palaamassa Gazassa sijainneesta varuskunnasta. Myös maajoukkuejalkapalloilija Roni Porokara ja jääkiekkoilija Kim Hirschovits kuuluivat Makkabiin juniorivuosinaan.

Kuva: Elias Katz maalissa Pariisin olympiakisojen 3000 metrin estejuoksussa.

Israelin joukkue ei päässyt mukaan vielä Lontoon 1948 kisoihin. Sen ensiesiintyminen tapahtui Helsingissä 1952. Makkabin ja koko Suomen juutalaisyhteisön tuki mahdollisti osaltaan israelilaisurheilijoiden osanoton. Seuran puheenjohtaja Aron Livson toimi israelilaisten attaseana ja Helsingin juutalaisen seurakunnan keittiö  toimitti kosher-ruokaa joukkueelle.

Kuva: Israelin joukkue osallistui ensimmäisen kerran olympialaisiin Helsingissä 1952. Helsingin kaupunginmuseo.

Hyvät ainekset – toteutuksessa toivomisen varaa

Teos on sujuvaa luettavaa, mutta rakenteeltaan valitettavan sirpalemainen. Samat asiat toistuvat tekstissä useaan otteeseen ja seurahistorian kaari piirretään tarpeettomasti uudelleen moneen kertaan. Aineiston jaksottaminen pääosin kronologisesti olisi tuonut ryhtiä teokseen. Erityisen selvästi hajanaisuus korostuu teoksen loppupuolen lajiesittelyissä.

Henkilöesittelyt ja seuran jäsenten saavutukset saavat väljän taiton vuoksi suhteettoman paljon tilaa. Matrikkelitiedot ja urheilumenestyksen olisi voinut esitellä huomattavasti tiiviimmin. Puutteena voi pitää myös sitä, että lähdeaineisto on kuvattu hyvin ylimalkaisesti. Lisäksi alan tutkimuskirjallisuutta ei ole käytetty lähdeluettelon mukaan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta lainkaan. Henkilöhakemiston puute korostuu hajanaisen rakenteen vuoksi.

Komeat valokuvat ja kiinnostavat asiakirjat tuovat puolestaan kirjaan ilmeikkyyttä ja lisäsisältöä. Kuvien arvoa nostaa se, että niiden tekstit on laadittu hyvin.

Makkabin historiateos sijoittuu puutteineenkin urheiluseurahistoriikkien keskitason yläpuolelle, mikä ei välttämättä kerro hyvää seurojen historiankirjoituksesta. Moitteista osa kuuluu teoksen julkaisseelle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle (SKS). Makkabin historiikki täydentää valitettavasti osaltaan SKS:n melko heikkotasoisten urheiluhistoriateosten sarjaa. Maineikas kustantaja ei ole käyttänyt riittävästi aikaa ja asiantuntemusta Makkabin historian viimeistelyyn.