Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimista (1867–1951) on kirjoitettu enemmän kuin kenestäkään muusta suomalaisesta, mutta hänen varsinainen ammattiosaamisensa eli sotataito on jäänyt tutkimatta ja arvioimatta – mikä on tietysti pienoinen ihme, kun lukijoille on kuitenkin kerrottu kilometrikaupalla marsalkan sukutaustasta ja elämänvaiheista, matkoista ja ruokamieltymyksistä, naistuttavuuksista ja paljosta muusta.

Mannerheimin johtamistapaa ja hänen suhdettaan alaisiinsa on käsitelty esimerkiksi tämän käsillä olevan teoksen toisen tekijän, filosofian tohtori Mikko Karjalaisen, edellisessä kirjassa Mannerheimin päämaja (Otava 2019). Nyt Karjalainen, joka toimii sotahistorian apulaisprofessorina Maanpuolustuskorkeakoulussa, ja hänen kanssakirjoittajansa kapteeni ja sotatieteiden maisteri Toni Mononen, jonka päämajan vuosien 1939–1944 viholliskuvaa käsittelevä väitöskirja on parhaillaan MPKK:ssa tarkastettavana, pureutuvat legendaarisen ylipäällikön ammattiosaamisen ytimeen eli sotataitoon.

Tsaarin armeijassa taktisen tason taitajaksi

Kaksikon työnjako on se, että Mononen on kirjoittanut kirjan luvut II ja III. Ne kertovat 35 vuoden urasta Venäjällä eli siitä miten kornetista tulee kenraaliluutnantti ja nuoresta ratsuväen upseerista kasvava armeijakunnan komentaja eli taktisen tason taitaja. Vuosien 1882–1917 välillä Mannerheim ehti saada sotilaskoulutuksen ja osallistua kahteen sotaan eli Venäjän ja Japanin sotaan sekä ensimmäiseen maailmansotaan. Rauhan vuosina hän palveli useissa eri tehtävissä, muun muassa aikansa eliittiyksikössä eli keisarillisessa chevalierkaartissa. Karjalaisen kirjoittamat luvut IV ja V käsittelevät Mannerheimin uraa Suomessa, siis vuosia 1918–1944. Tällöin hän on oli jo armeijan ylipäällikkö eli korkeimman tason sotastrategi. Taustaluku ja johtopäätökset on tehty yhdessä, ja kirjan esipuheessa kirjoittajat toteavat vastaavansa väitteistään yhteisvastuullisesti.

Kirjan lähteistönä on osittain käytetty aiempaa tutkimusta, myös Venäjällä tehtyä, josta läheskään kaikkea ei ole käännetty suomeksi. Venäjän arkistot, joihin suomalaistutkijat eivät nykyisin eivätkä ehkä vielä pitkään aikaan tulevaisuudessakaan pääse käsiksi, tutkijakaksikko ehti käydä läpi ennen Ukrainan sodan puhkeamista.

Kuten tunnettua, Mannerheimin opinnot Haminan kadettikoulussa katkesivat kesken, ja hän siirtyi Pietariin, Nikolain ratsuväkiopistoon. Kolmen vuoden opiskelurupeama oli nuoren vapaaherran ainoa varsinainen sotakoulu, jossa ammattiaineiden kuten taktiikan ja topografian, linnoitus- ja tykistöoppien sekä sotahistorian, sotilashallinnon ja sotilasoikeustieteen lisäksi opiskeltiin muun muassa uskontoa ja kaunokirjoitusta. Opiston opetus näyttää osittain ajan todellisuudesta irtautuneelta: vaikka tekniikka kehittyi, tykistötoimintaan ei pantu juurikaan painoa, vaan keskityttiin hevosten käyttöön ja oppilaiden ratsastustaidon hiomiseen. Toki ratsuväki muodosti toissavuosisadan lopulla useimmiten armeijan ydinjoukon.

Näyttää siltä, että keisarillisen Venäjän Yleisesikunta-akatemiassa (jonne Mannerheim pyrki, mutta ei päässyt) opetus oli jokseenkin jälkeenjäänyttä. Siellä korostui byrokraattinen paperinpyöritys, ja rykmenteissä eri puolilla laajaa Venäjänmaata vallitsi eräänlainen omavaraistalous, jonka jalkoihin sotilaskoulutus meinasi jäädä – ja usein jäikin. Lisäksi erityisesti ylemmällä upseeristolla oli tuolloinkin tapana pihistellä tarvikehankinnoissa ja pistää säästyneet ruplat omiin taskuihinsa.

Myöskään Venäjän-Japanin sodasta saatuja kokemuksia ei keisarin armeijassa hyödynnetty riittävästi, vaikka niistä keskusteltiin (kuitenkin sen verran salassa, ettei kenraalikunta saanut aihetta loukkaantua heihin kohdistuvasta arvostelusta). Sotatoimialuetta ei tunnettu tarpeeksi hyvin, tiedustelu laiminlyötiin, voimia ei keskitetty riittävästi ja oikea-aikaisesti. Kehittyvän tekniikan mahdollisuudet jätettiin käyttämättä, vastustajaan suhtauduttiin ylimielisesti. Kirjoittajien mukaan nämä olivat Mannerheimille lähinnä varoittavia esimerkkejä, ja sotaa seurannut Aasian-matka opetti hänelle tiedustelun tärkeyden. Niinpä itsenäistyneen Suomen armeija sai ensimmäiset tiedustelumiehensä jo 1919.

Varovaista strategiaa ja tappioiden minimointia

Ennen Suomeen paluutaan Mannerheim ehti toimia Puolassa neljän vuoden ajan. Vaikka kirja ei glorifioi kohdettaan, lukijalle käy selväksi, että rykmentinkomentajana Mannerheim oli huomattavan aloitteellinen, aktiivinen ja vaativa. Yhtenä onnistumisen osatekijänä oli myös totutusta poikkeava toimintakulttuuri: alayksiköt saivat päätösvaltaa eikä niiden tarvinnut joka asiassa odottaa käskyä ylhäältä. Venäläisistä upseeritovereistaan Mannerheim poikkesi siinäkin, ettei hän ottanut määrärahoista osaa itselleen.

Uran suvantovaiheet jäävät kuitenkin kirjassa vähemmälle huomiolle ja hyvä niin: esimerkiksi erilaisissa henkivartiokaarteissa toimiminen tuskin kartutti sen enempää strategista kuin taktista osaamista. Etenkään kun keisarikunnassa sattui juuri tuolloin vallitsemaan rauha.

Ensimmäiseen maailmansotaan Mannerheim lähti ratsuväkiprikaatin komentajana. Hänen joukkonsa toteuttivat sekä onnistuneita että epäonnistuneita operaatioita, mutta komentajan toiminnassa näkyi jo tuolloin kaksi myöhemminkin hyvin tyypillistä piirrettä: alaisista huolehtiminen ja miehistötappioiden minimoiminen.

Suomen sisällissodan (jota kirjassa nimitetään vapaussodaksi) valkoisen kaartin ylipäällikkönä Mannerheim, joka yleensä näyttää olleen varsin varovainen ja harkitseva, teki ainakin yhden varsin yltiöpäisen päätöksen. Hän ryhtyi riisuttamaan Suomessa olleita venäläisiä varuskuntia aseista, vaikka valkoiset joukot eivät olleet täysin valmiita. Mutta se, että operaatioita toteutettiin yksi rintamasuunta kerrallaan, oli ilmeisen viisasta: valkoisella armeijalla ei ehkä olisi ollut voimia useisiin yhtäaikaisiin operaatioihin. Miesvahvuudethan olivat miltei samat, valkoisten tukena vain oli vähän enemmän saksalaisia kuin punaisilla venäläisiä.

Talven ja kevään 1918 aikana ilmeisesti kiteytyivät myös Mannerheimin myöhemminkin käyttämät johtamisperiaatteet: ei kollegiaalisia ratkaisuja vaan yksilön päätös, ei johtoryhmän yhteisiä kokouksia vaan yksi alainen kerrallaan kuultavaksi. Omista alaisista huolehtiminen ja miehistötappioiden minimoiminen olivat näkyneet jo silloin, kun kenraali vielä palveli Venäjän keisaria.

Seuraavalla vuosikymmenellä Suomen puolustusvoimia kehittivät ensin entiset tsaarinupseerit, sitten Saksassa koulutetut jääkärit ja vuosikymmenen lopulla jo oman, vuonna 1924 perustetun Sotakorkeakoulun kasvatit. Mannerheim pysyi syrjässä päätöksenteosta, kunnes hänestä tuli 1931 puolustusneuvoston puheenjohtaja. Tuolloin hän lähti heti Kannakselle sotaharjoituksia seuraamaan, ja vuosikymmenen mittaan hän vieraili useamman kerran Saksassa ja Englannissa tutustumassa maiden puolustuslaitoksiin ja puolustussuunnitelmiin.

Talvisotaa Mikko Karjalainen luonnehtii Mannerheimin kohtalonhetkeksi. Sodan alkaessa ylipäällikkö keskitti vallan itselleen ja samalla kiinnitti yleisön huomion itseensä. Jatkosotaan puolestaan sisältyi erilaisia vaiheita, jotka vaativat erilaista osaamista. Miehistötappioiden minimointi, alaisten kiittäminen ja palkitseminen näkyvät näissäkin, ja omanlaistaan sotataitoa vaati myös kanssasotija Saksan pysyttäminen tyytyväisenä samalla kun Mannerheim ylipäällikön ja valtionpäämiehen kaksoisroolissa johti Suomea kohti rauhaa.

Koska Mannerheimin toiminta asetetaan kirjassa jatkuvasti laajempaan kontekstiin, lukija saa samalla hyvän kuvan siitä, miten sodankäynti on 1900-luvun mittaan muuttunut ja mikä siinä on mahdollisesti säilynyt ennallaan. Sotataidon oppikirjojahan tunnetaan aina antiikin ajoilta asti, joskin vaikuttaa siltä, että Mannerheim ei ollut niinkään kiinnostunut sodankäynnin filosofisista ulottuvuuksista, vaan enemmänkin käytännön kokemuksista. Niitä hänelle karttui viidestä sodasta ja kirjantekijöiden mukaan hän ammensi jokaisesta oppia seuraavaan.

Mannerheimin sotataito on kiinnostava – ja monella tapaa antoisa – lisä laajaan Mannerheim-kirjallisuuteen. Kirjan kuvitus kattaa koko uran kaaren, ja mukana on myös muutama kartta sekä Venäjän keisarillisen armeijan kokoonpanoa ja käskyvaltasuhteita selventävä organisaatiokaavio.