Aleksanteri-instituutin johtajan, professori Markku Kangaspuron 60-vuotisjuhlakirja koostuu 19 eri artikkelista. Kaikki koskevat luonnollisesti Venäjää, joka on instituutin pääasiallinen tutkimuskohde.

Teoksen arviointi ei ole yhtä yksinkertaista kuin normaalin, yhden kirjoittajan laatiman monografian. Kattavan näkemyksen esittäminen vaatisi runsaasti tietoja kulttuurihistoriasta tiedotusoppiin ja sosiologiasta kybertutkimukseen. Yritän myös välttää henkilökohtaisia asenteita, koska Kangaspuro toimi vastaväittäjänäni vuonna 2009 eikä päästänyt minua lainkaan helpolla. Otsikossa mainittu Trifon Petsamolainen on kolttasaamelaisten 1500-luvulla elänyt pyhittäjämunkki, joka kuuluu Elina Kahlan erikoisalaan. Itse tunnen paremmin poliittista historiaa, jota koskevia artikkeleita on toki kosolti.

”Ulkomaiset agentit” Venäjällä

Instituutin edellinen johtaja Markku Kivinen kuvaa Venäjän-tutkimuksen uutta paradigmaa, joka ei ole suinkaan pitkälle muotoutunut. Venäjälle tyypillisiä piirteitä ovat energian vientiin perustuva talouspolitiikka, uusliberalismin ja autoritaarisen hallinnon törmäys, oikeusvaltion puuttuminen ja korruptio, yhä jatkuva eliitin ristiriita kasvaneen keskiluokan ja työväenluokan kanssa, etupiiriajattelu, joka ilmenee selvimmin Krimin miehityksessä ja Itä-Ukrainan sodassa sekä konservatiivinen projekti. Viimeksi mainittu vaatii mahdollisimman monia tahoja ilmoittautumaan ”ulkomaisiksi agenteiksi”, joiden elämää taas johto pyrkii eri tavoin vaikeuttamaan. Suomalaiselle yleisölle tämä tavoite käy ymmärrettäväksi siinä, että Stalinin terrori halutaan pyyhkiä kokonaan pois julkisuudesta ja hänet esitellään pelkästään toisen maailmansodan voittajana.

Richard Sakwa muistuttaa, että huippuaikanaan 1970-luvun alussa Neuvostoliiton bruttokansantuote saavutti 58 prosenttia Yhdysvaltain tasosta, nykyisin korkeintaan kymmenen. Asenteellisesti Venäjä osittain lähenee 1800-luvulta periytyvää ”Euroopan santarmin” rooliaan, esimerkiksi torjumalla seksuaalivähemmistöt ja korostamalla konservatiivisia malleja.

Sakwa ei mainitse, että Venäjällä vaimon hakkaaminen on jälleen pikkurikkomus, mikä mielestäni on ankara loikka menneisyyteen. Sen sijaan esiin tulee se, että Venäjä rahoittaa avoimesti läntisiä oikeistopopulistisia puolueita kuten Ranskan Marine le Penin Rassemble Nationalia yhdeksällä miljoonalla eurolla.

Venäjän sisältä Olga Malinova mainitsee myös Aleksei Navalnyin termin Yhtenäisestä Venäjästä: PŽIV, Partija žulikov i vorov, Huijareiden ja varkaiden puolue. Kirjoittamisajankohdan jälkeen, vuoden 2021 puolella Navalnyj vangittiin tekaistuin syin palattuaan Venäjälle ja mielenosoittajien painostaminen on pelkästään lisääntynyt.

Professori Vladimir Gel’man analysoi huolellisesti perestroikasta alkanutta kehitystä. ”Liberaalit” (oikeistovoimat) ja ”demokraatit” (Jabloko) olivat aatteineen tarpeellisia yhteiskunnalliselle keskustelulle aina 2000-luvulle asti. Sen jälkeen niiden ”kysyntä” laimeni, koska ne eivät enemmistön mielestä kyenneet antamaan tarpeellisia vastauksia esille tuleviin kysymyksiin. Gel’man pitää kuitenkin reformisteja tarpeellisena voimana Venäjän modernisoimiseksi tulevaisuudessa. – Kirjoittaja ei tässä palaa Venäjän ikiaikaiseen mustavalkoiseen manikealaisuuteen: Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Harmaan sävyjä on ainakin julkisesti maassa vaikea nähdä. – Jouko Nikulan mukaan meritokraattinen eli ansioillaan menestymisen mahdollisuus on myös viime vuosina heikentynyt, koska yhteiskunta on käpertynyt sisäänpäin ja johto levittää länsivastaista propagandaa.

Hieman hämmästelin Larisa Kangaspuron artikkelin ottamista mukaan kirjaan, koska hän on juhlakalun puoliso. Venäjän imperiumin rangaistuksia koskevassa tekstissä ei sinänsä mitään vikaa, mutta ei tällainen kuulu akateemiseen kutyymiin, vaan sen paikka on jossain muussa artikkelikokoelmassa. Hallinnon historiaa käsittelevä Anna-Liisa Heusalan kirjoitus on puolestaan oikeassa paikassa.

Sotilaskunnian näyttelyhallit

Toisen maailmansodan muistoa venäläisessä provinssimediassa käsittelee Tatiana Zhurzhenko. Hänen toisena esimerkkinään on Novgorod, johon minullakin oli tilaisuus tutustua vuonna 2015. Vuoteen 2007 saakka Novgorod toimi vilkkaana ja demokraattisena, länteen avautuvana kauppakaupunkina. Vallan vertikaalin vahvistuttua tämä asema tuhottiin lähes kokonaan. Kaupungin historiallisessa museossa ei ollut siihen asti juuri sotaa koskevaa esineistöä, mutta tämän jälkeen siitä muodostettiin sotilaallisen kunnian näyttelyhalli.

Toimin vierailumme aikana tulkkina, ja onneksi paikallinen opas painotti kuitenkin viikinkien historiaa ja Hansa-aikaa enemmän kuin myöhempiä tapahtumia. Seurasimme kyllä Novgorodin Kremlin alueella sotilaspukuisten nuorten seremoniaa ja kukkien laskemista sankarihaudalle. Mediasta päätellen tällaiset menot ovat vielä lisääntyneet.

On hyödyllistä tarkastella Suomea ulkoapäin, kuten aiheesta väitellyt Aappo Kähönen tekee artikkelissaan ”Suomi Neuvostoliiton ulkopolitiikassa 1920-luvulla”. Lokakuussa 1920 solmittu Tarton rauha ja aselepo Puolan kanssa vapauttivat Neuvosto-Venäjän selvittämään välinsä valkoisten venäläisten kanssa.

Suomalaisten ylläpitämä Itä-Karjalan kysymys jäi ratkaisematta, koska Neuvostoliitolle oli huomattavasti tärkeämpää solmia suhteet Saksaan. Tämä johti pitkäaikaiseen yhteistyöhön ja siihen, että Saksa sai kehitellä sille tärkeää aseistusta Neuvostoliiton alueella. Länsivallat olivat kieltäneet tämän Versaillesin rauhansopimuksessa. Hyökkäämättömyyssopimusneuvottelut Suomen kanssa katkesivat syksyllä 1926 ja sopimus solmittiin vasta 1932, kun pakkokollektivisointi ja Lapuan liike oli ohitettu.

Sovjetologian taakka

Kylmän sodan tulkintojen kehittämistä paremmin todellisuutta vastaaviksi vaatii Sari Autio-Sarasmo. Hänen mukaansa tällä vuosituhannella tutkimus on osoittanut entisten pienten sosialististen maiden olleen monipuolisempia ja aktiivisempia toimijoita kuin aikaisemmin oletettiin. Samoin Suomi on ollut taitava idän ja lännen välissä operoinut kylmän sodan pelaaja.

Autio-Sarasmo ja Katalin Miklóssy toteavat molemmat niin Neuvostoliiton kuin sosialistisen leirin muidenkin maiden oppineen selviytymään suunnitelmatalouden ongelmista ottamalla oppia lännestä. Rautaesirippu ei siis ollut niin läpipääsemätön kuin monesti on annettu ymmärtää. Miklóssy kirjoittaa myös ”sovjetologian taakasta”, joka perustui Kremlin näkemysten sokealle hyväksymiselle.

Tärkeää on, että Tomi Huttunen ja Mika Pylsy tuovat esille runoilija Timur Kibirovin, joka kirjoittaa (1998) avoimeksi epäluottamuksensa tunnettuun Fjodor Tjuttševin vuonna 1866 julkaistuun runoon:

Venäjää ei voi järjellä ymmärtää
eikä mitata tavallisella arsinalla.
Sillä on erityinen olemus:
Venäjään voi vain uskoa

Kibirovin mielestä uskoa voi vain Jumalaan.

Venäjää ei voi järjellä ymmärtää,
Kuten ei Ranskaa, Espanjaa,
Nigeriaa, Kamputseaa, Tanskaa,
Karthagoa, Britanniaa,
Roomaa, Itävalta-Unkaria, Albaniaakaan.
Niillä kaikilla on oma erityinen olemuksensa.
Venäjäänkö voi vain uskoa?
Ei, uskoa voi vain Jumalaan –
Kaikki muu on toivotonta.
Millä mitalla mitataankin,
Jää meille silti paljon:

Venäjällä voi vain elää,
Palvella tsaaria ja isänmaata.

(Runosuomennokset Avain, Café Voltaire)

Viime aikojen tapahtumat tosin luovat oletuksen jonkinlaisesta muutoksesta tähän olotilaan.

Kokonaisuutena juhlakirja on tärkeä katsaus Venäjän-tutkimuksen nykytilaan. Sitä voi suositella perusteokseksi ja vastapainoksi etenkin sosiaalisen median hätäisille iskulauseille ja johtopäätöksille.