Muistan vielä elävästi, kuinka 1990-luvun alussa historian perusopiskelijana jouduin yliopiston sähköpostiosoitteen saamiseksi erikseen perustelemaan mihin ihmeeseen minä, humanisti, oikein käyttäjätunnusta tarvitsin. Turun yliopistomäellä, Juslenian kellarikerroksessa sijaitsi tuolloin ahdas ja tunkkainen yleistila, jossa me opiskelijat saimme asioida tylyn operaattorin kanssa pikkuruisen luukun välityksellä. Sähköpostia luettiin Unix-pohjaisella Pine-ohjelmalla, jossa tarvittavat komennot annettiin näppäimistöltä. Väärin ajoitetun sisään kirjautumisen aikana verkon käyttö oli usein hidasta ja turhauttavaa. Vastaavia tarinoita ja kokemuksia on epäilemättä kaikilla oman sukupolveni Juslenian sohvaryhmän kuluttajilla.

Edelliset muistot palasivat taas mieleeni, kun luin Paavo Ahosen kirjoittaman yleisteoksen Funet – Suomen tie Internetiin. Teos on historiikki Opetusministeriön hallinnoiman ja FUNET-verkkoa operoivan Tieteen tietotekniikan keskus CSC:n toiminnan tärkeimmistä vaiheista. Teos perustuu pitkälti CSC:ssä toimineiden (mies)asiantuntijoiden haastatteluihin. Yleisteosta FUNET:n ja CSC:n toiminnasta on kaivattu, koska aikaisemmin aiheesta on julkaistu vain yksi hyvin suppea perusselvitys. Vajaan kahdensadan sivun paketti kattaa lähes neljänkymmenen vuoden ajanjakson, pääpainon ollessa 1980-luvun puolivälin jälkeisissä tapahtumissa.

FUNET-verkon menestystarina

Paavo Ahonen, joka työskentelee itsekin CSC:llä, on aikaisemmin tullut tunnetuksi muun muassa varhaisten, 1990-luvun puolivälissä julkaistujen Internet-oppaiden kirjoittajana. Hän lähtee liikkeelle teoksessaan noin vuodesta 1970, jolloin yliopistojen keskuskoneiden päätekäytön ympärille lähdettiin rakentamaan varhaisia tietoverkkokokeiluja. Samassa yhteydessä Suomeen hankittiin vuonna 1971 Sitran rahoituksella Univac 1108 suurtietokone, joka sijoitettiin Valtion tietokonekeskukseen. Myöhemmin tästä keskuksesta kasvoi nykyinen CSC. Alkusysäyksestä huolimatta Suomen korkeakoululaitoksen tietoverkottuminen oli varsin vähäistä koko 1970-luvun ajan. Teos esittelee, kuinka FUNET -projektin aloitus oli ensimmäinen hyvin merkittävä pyrkimys yliopistojen keskinäisten tietoverkottumisen ja ulkomaan yhteyksien kehittämisessä. Paljon kehitystyötä oli toki tapahtunut ennen tätä. Ahonen esittelee hyvin mutkattomasti kuinka pohjoismaisen ja eurooppalaisen yhteistyön avulla Suomen korkeakoulumaailma avasi 1980-luvulla porttejaan maailman kansainvälisiin tietoverkkoihin. Internetiin (tai sen edeltäjään ARPANETiin) Suomi liittyi pohjoismaisen NORDUnet-hankkeen myötä vuodenvaihteessa 1988-1989. Internet syrjäytti vähitellen muut verkot käyttäjämäärissä 1990-luvulle siirryttäessä.

Varsinaiset käsittelyluvut kertovat tyylilleen uskollisesti FUNET -projektin menestystarinaa. Suomen korkeakoulujen tietoverkkohankkeiden vastuuhenkilöt joutuivat toiminnan kehittämiseksi jatkuvasti ratkaisemaan hyvin hankalia käytännön ongelmia, joista vain osa oli teknisiä. Kilpailevat tietoverkkoratkaisut yhdessä valtion jäykän byrokratian ja kansallisen Posti- ja telelaitoksen monopoliaseman kanssa hankaloittivat monella tapaa korkeakoulujen tietoverkottumista. Yksi kaikkein merkittävimpiä haasteita lienee ollut myös yliopistokoulutuksen saaneiden tietoverkkoasiantuntijoiden jatkuva virta yksityissektorille. Pääsyynä on meille tiedemaailman ammattilaisille perin tuttu: huonot palkat ja työsuhteiden määräaikaisuus.

Historioitsijan kannalta teos on heikosti dokumentoitu, joten lähteiden ja käsittelytekstin välinen yhteys jää hyvin hämäräksi. Monessa kohtaa esitettyjä väitteitä ja tietoja olisi vähällä vaivalla voinut avata myös leipätekstissä. Asiantuntijoiden kokemukset, laitteistoarkkitehtuurien muutokset, ohjelmistojen päivitykset, palvelujen ja toimintojen ylläpito, tietokonekeskusten määrärahojen juoksutukset kulkevat yhtenä sekavana vyörynä halki sivujen. Vaihtoehtoisia tulkintoja ja laajempia taustatekijöitä on tässä yhteydessä turha etsiä. Ahonen viittaa tietoverkottumisen esteenä olleisiin tiedepoliittisiin ristiriitoihin, mutta ei löydä niiden välille mitään järkeviä yhteyksiä. Lisäksi FUNET:n syntymisen taustatekijöinä olleista sosiaalisista verkoista olisi mielellään kuullut lisää, mutta käytössä olleesta lähdemateriaalista on poimittu ainoastaan valikoiden yksityiskohtia.

Tapahtumat ovat kirjassa myös usein puutteellisesti ajoitettuja. Ei ole harvinaista, että samalla sivulla saatetaan hyppiä vuosikymmenestä toiseen, ilman että ajallista siirtymää osoitetaan ainoallakaan vuosiluvulla. Tekstissä vilistää välillä sinällään käsittämättömiä lauseita, jotka on irrotettu omasta kontekstistaan, kuten ”Internetin kehitystä koordinoinut Internet Engineering Task Force valitsi bottom up -lähestymistavan”. Mikä Task Force? Miksi bottom up? Jopa aiheesta tietävä lukija kohottelee kulmakarvojaan ja jää ihmettelemään, mihin nämä toteamukset nyt liittyivätkään ja miksi ne mainittu juuri tässä yhteydessä?

Kiinnostavia yksityiskohtia, käyttäjät taustalla

Teoksen puutteet ovat sikäli harmillisia, että kirjoittajalla on ollut käytössään kohtuullinen määrä lähdeaineistoa. Osasyynä on tietenkin tekijän verrattain vähäinen kokemus historian kirjoittamisesta. Ahonen nostaa aika ajoin FUNET -projektin eri vaiheista esiin varsin kiinnostavia yksittäisiä tapahtumia, joista lukija olisi varmasti halunnut kuulla enemmän. Näitä ovat esimerkiksi maininnat helppokäyttöisestä ja suositusta FUNIC -tiedostopalvelimesta, jonka ansiosta Suomella oli 1990-luvun alussa Yhdysvaltoihin nähden ainutlaatuinen ”negatiivinen bittitase” eli Internetissä Yhdysvaltoihin siirrettiin Suomesta enemmän dataa kuin Yhdysvalloista Suomeen.

Loppukäyttäjien kokemukset jäävät teoksessa muutamien yksittäisten esimerkkien varaan. Näitäkin tarkastellaan usein portinvartijan näkökulmasta mainitsemalla esimerkkejä ”häiriköistä”, jotka toiminnallaan aiheuttivat harmaita hiuksia järjestelmän ylläpitäjille. Kiinnostavaa on esimerkiksi ohimennen heitetty juttu Helsingin yliopistossa 1980-luvulla hankaluuksiin joutuneesta kesäharjoittelijasta, joka oli vastuuttomasti käyttänyt tietokoneaikaa tietokonepelien pelaamiseen ja verkossa seikkailemiseen. Moisen edesvastuuttoman toiminnan seurauksena atk-keskus päätti olla palkkaamatta seuraavana vuonna lainkaan harjoittelijaa, vaikka pyrkimässä oli lukiolainen nimeltä Linus Torvalds. Sinällään humoristinen on myös kertomus 1990-luvun alussa Suomessa toiminnassa olleesta, pääosin aikuisviihdettä sisältäneestä ftp-palvelimesta, joka oli aikoinaan maailmalla niin suosittu, että kiihtynyt linjaliikenne uhkasi tukkia NORDUnetin ulkomaan yhteyden Yhdysvaltoihin. Jää kuitenkin täysin avoimiksi mitkä näistä tarinoista pitävät paikkansa ja mitkä ovat joko kokonaan tai osittain värittyneitä.

Kiinnostavia ovat myös maininnat linjaliikennöintiin käytetyistä laskutusperusteista, joissa humanistit oli laitettu jonon hännille sillä olettamuksella, että he tulisivat käyttämään Internetiä korkeintaan sähköpostin lukemiseen. Omat kokemukseni 1990-luvun alkupuoliskolla näyttävät käyvän hyvin yhteen tämän maininnan kanssa, vaikka sen laajemmin ei sähköpostin loppukäyttöä kirjassa käsitelläkään. Teoksen loppupuolella on tosin mainintoja erilaisista verkko-opetusympäristöistä ja virtuaaliyliopistohankkeesta, jotka aika ennenaikaisesti luokitellaan ”menestystarinoiksi”.

Lisää kunnon perustutkimusta aiheesta, kiitos!

Funet – Suomen tie internetiin osoittaa jälleen, että historioitsijoiden on välillä syytä huomautella painokkaasti, miten tietotekniikan historiaa olisi hyvä kirjoittaa. Laitteisto-, ohjelmisto- ja asiantuntijaorientoituneille perusselvityksille on toki olemassa oma oikeutettu paikkansa, samoin tämän teoksen kaltaisille historiikeille, mutta niiden rinnalla vaadittaisiin ehdottomasti enemmän laajaa perustutkimusta aiheesta. Tämänkin teoksen vuoksi joku ulkopuolinen voisi silmää räpäyttämättä väittää, että FUNET:n historiaa ei tarvitse enää tutkia, sillä ”sehän on jo tehty”. Ammattilaisina historioitsijoilla on kuitenkin valmiudet ja kokemusta yhdistää tiedon sirpaleet paremmin toisiinsa ja luoda lähdekriittisesti mielenkiintoisempi ja laajempi kuvan tutkittavaan aiheeseen. Lähdekriittisen työn etuna on myös siipien katkaisu niiltä perättömiltä tai värittyneiltä tarinoilta, joita aihepiiriin liittyy.

Informaatioteknologian ammattilaisten olisi välillä hyvä toimia yhteistyössä alan historioitsijoiden kanssa. Bittimäärien kasvusta kertovien menestystarinoiden sijaan kiinnostavaa olisi kuulla laajemman ajallisen perspektiivin kautta niitä tarinoita, kokemuksia ja tunteita, joita verkko on yleistyessään synnyttänyt. Miten esimerkiksi sähköpostin käyttö otettiin vastaan yliopistoilla? Millaisia ahaa-elämyksiä varhaisten Web-selainten käyttö herätti? Onkin hämmentävää, että toistaiseksi Suomessa ei ole julkaistu käytännössä yhtään ajallisesti kattavaa historiallista perusselvitystä Internetin käytön ja vakiintumisen kansallisesta historiasta.

Funet – Suomen tie internetiin on tyypillinen, ilmeisen kiireisellä aikataululla tuotettu, instituutiopohjainen historiikki, joka palvelee lähinnä oman kohderyhmänsä tarpeita. Puutteellisen dokumentaation vuoksi sen tutkimuksellinen anti historiantutkimuksen näkökulmasta on kuitenkin varsin vähäinen, vaikka se tarjoaakin kiinnostavan ”sisäpiiriläisen” näkökulman tarkastelemaansa aiheeseen. Teos on myös melko huonosti toimitettu, vaikka tekijä väittää saaneensa tekstin muokkaamisessa arvokasta palautetta haastateltavilta. Varsinkin teoksen loppupuolella tiettyjä perusasioita toistellaan eri yhteyksissä kerta toisensa jälkeen. Näiden asioiden uudelleenjäsentäminen ja karsiminen olisi tehnyt julkaisusta huomattavasti jämäkämmän ja selkeämmän.