Selasin erään työprojektin yhteydessä naisten asepalveluksesta kertovia lehtileikkeitä vuosilta 1994–1996. Sanomalehtien otsikoissa kuvastui aluksi epäily: erityisesti eduskunnassa taitettiin peistä puolesta ja vastaan. Mielipidetiedustelujen mukaan noin kaksi kolmasosaa naisista hyväksyi naisten asepalveluksen, vajaa kolmasosa vastusti. Viisi sadasta vastaajasta ei ottanut kantaa asiaan.

Lopulta lehtijutut olisivat yhtä hyvin voineet kertoa vaikka jääkiekkokullasta, niin täynnä hehkutusta ja ihailua ne olivat. Jokseenkin jokainen haastateltu, alokkaasta varuskunnan komentajaan ja kotiutettavaan reservinupseeriin, kertoivat että idea on ihan mahtava, tytöt pärjäävät yhtä hyvin ellei joissakin tehtävissä jopa paremmin kuin pojat ja aika armeijassa on ollut auvoisaa.

Kasvatustieteiden tohtori ja reservin luutnantti Kaisa-Maria Töllin kirja antaa asiasta toisenlaisen kuvan. Teos perustuu yli 50 haastattelun lisäksi eri lähteistä haettuun tutkimustietoon. Lähteistöä voisi kuvailla monipuoliseksi: se yltää tutkimuksista (myös ulkomaisia) iltapäivälehtien ja netin klikkiotsikoihin. Kirja on täysin kuvaton.

Vapaaehtoisena väkeen – miksi?

Naisten kouluttaminen rauhanturvatehtäviin aloitettiin Suomessa 1991 ja laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta hyväksyttiin 1995. Molemmat tapahtumat laukaisivat ryntäyksen miehisenä pidetylle kentälle. Ensimmäiset naispuoliset rauhanturvaajat, joita oli 24, valittiin yli 3500 hakijan joukosta, ja myös vapaaehtoiseen asepalvelukseen pyrkijöitä oli alkuvuosina ruuhkaksi asti.

Aikaisempina vuosikymmeninä naisten aseelliseen palvelukseen oli Suomessa suhtauduttu kutakuinkin kielteisesti. Puolustusvoimien piirissä asiaa oli pohdittu ja selvitelty ja ulkomaisia esikuviakin oli, sillä esimerkiksi toisessa maailmansodassa Britannian, USA:n ja Neuvostoliiton joukoissa taisteli naisia. Myös Suomen sisällissodan punaisella puolella nähtiin naisia, jopa kokonaisia naiskomppanioita, mutta talvi- ja jatkosodan aikana Suomen nainen oli lotta. Aseistamaton, muonituksesta, lääkintähuollosta, viestiyhteyksistä tai ilmavalvonnasta vastaava (tosin yksi ilmavalvontaryhmä koulutettiin aseiden käyttöön, mutta eivät he niitä koskaan tarvinneet.)

Reserviläisliiton keväällä 2018 teettämän kyselyn mukaan nykyisenkaltaista asevelvollisuutta kannattavat eniten vanhimmat ikäryhmät. Sekä miehiin että naisiin kohdistuva kansalaispalvelus on nuorempien suosiossa. Naisvarusmiehet puolestaan ovat muutamaa vuotta miespuolisia vertaisiaan vanhempia. Tölli kertoo, miten lähes järkyttyi havaitessaan että komppanian päällikkö oli vain muutaman vuoden vanhempi ja osa kouluttajista hänen itsensä ikäisiä tai nuorempia. Hänen saapumiserässään ja joukko-osastossaan, Porin Prikaatissa heinäkuussa 2001, aloitti 2000 varusmiestä, joista naisia 21.

Naisten motiivit asepalvelukseen hakeutumisessa vaihtelevat maanpuolustustahdosta ja lapsuuden haaveesta tasavertaisuuden tavoitteluun, itsensä haastamisesta seikkailunhaluun. Parantuneet uramahdollisuudet houkuttavat; turvallisuusalalla kuten poliisissa on paljon naisille sopivia tehtäviä, ja niihin pyrkiessä asepalvelus on plussaa. Kirjasta tosin käy ilmi myös se, että osa muiden alojen rekrytoijista – niin miehistä kuin naisistakin – saattaa vieroksua intin käynyttä naista.

Kaksi kolmesta varusnaisesta upseereiksi

Yhdeksänkymmentä prosenttia kirjassa haastatelluista henkilöistä on naisia. Tölli jututti omia palveluskavereitaan Porin Prikaatista ja Haminan reserviupseerikoulusta. Myös erilaisiin someryhmiin kuuluvat, vapaaehtoisina palvelleet naiset kertoivat auliisti kokemuksistaan, joista päällimmäiseksi nousee kaikenlainen syrjintä.

Enemmän kuin puolet kirjan naisista kokee tulleensa syrjityksi tavalla tai toisella, ja epätasa-arvoisen kohtelun tavat ovat moninaiset. On ilkeitä verbaalisia kommentteja, menestymisen vähättelyä, suoranaista seksuaalista häirintää ja porukasta ulos sulkemista. Joukkueen WhatsApp-ryhmään ei välttämättä oteta porukan ainoata naista, ja maastoon lähtiessä miesten perusolettamus on, että nainen ei jaksa kantaa omia kamojaan.

Harvan palveluskaverin mieleen tulee tarjoutua kantoavuksi, vaikka taakka on saman painoinen 75-kiloiselle miehelle ja 55-kiloiselle, kymmenen senttiä lyhemmälle naiselle. Jos nainen sitten saa rasitusvamman ja hakeutuu lääkäriin tai peräti varuskuntasairaalaan, hänen väitetään olevan vemppa joka vain yrittää lintsata ja jollain ihmeen konstilla onnistuukin siinä.

Suomessa, jossa naisia on vain muutama prosentti asevelvollisista, kiusaaminen lienee yleisempää kuin esimerkiksi Norjassa, jossa asevelvollisuus koskee sekä miehiä että naisia ja varusmiehistä 15–20 % on naisia. Puolustusvoimat on jo pitkän pyrkinyt tarmokkaasti kitkemään kiusaamista ja syrjintää (molemmat ilmiöt kohdistuvat molempiin sukupuoliin). Kirjan perusteella näyttää siltä, että ainakin kantahenkilökunta on kohtuullisen hyvätapaista, vaikka poikkeuksia toki on.

Yllättävää kyllä, myös asepalvelusta suorittavat naiset vähättelevät toisiaan. Lannistamiskulttuurista huolimatta tyttöjen tahto on rautainen. Kirjan mukaan jopa kaksi kolmesta sotaväkeen menneestä naisesta haluaa ja saa johtajakoulutuksen. Se on heille niin tärkeää, että moni hakeutuu ns. jälki-RUK:iin, jollei onnistu pääsemään sinne ensi yrittämällä tai joutuu jättämään koulun kesken sairastumisen takia.

Ennakkoluuloja ja epäilyksiä herää myös omaisten, sukulaisten ja tuttavien piirissä. Puhumattakaan poikaystävistä, joille tekee tiukkaa hyväksyä paitsi naisen lähtö armeijaan, myös se, että tämä nouseekin korkeampaan sotilasarvoon kuin mies itse.

Ikimuistoinen kokemus

Koska naiset ovat hakeutuneet asepalvelukseen vapaaehtoisina, heillä on myös miehiä parempi mahdollisuus todeta että ei tää ollutkaan mun juttu ja siirtyä takaisin siviiliin. Naiset voivat keskeyttää palveluksen ensimmäisen 45 päivän aikana mistä syystä tahansa. Miehiltä vaaditaan lääkärinlausunto, joka todentaa joko fyysisen tai psyykkisen syyn. Naisten keskeyttämisprosentti (noin 20–25 %) on jonkin verran suurempi kuin miesten (noin 16 %).

Moni Töllin haastattelema nainen sanoo, että asepalveluksen hyödyt huomaa sitten, kun se on ohi. Vuosi kurkkusalaateissa (= maastopuku) on ollut opettavainen ja unohtumaton. Fyysinen kunto on noussut, itsetunto ja itsetuntemus samoin. Näiltä osin Töllin kirjassa kuvatut naisten kokemukset ovat yhteneviä puolustusvoimien omien tutkimusten kanssa – niitä on tehty jo ainakin 1960-luvulta saakka.

Töllin teksti ei rajoitu pelkkään olemassa olevien olojen kuvailuun, vaan hän esittää myös useita parannusehdotuksia. Syrjintään puuttumisen ja naisten erityisaseman poistamisen (45 päivän koeaika, korotettu päiväraha, erillistuvat) lisäksi hän ehdottaa muun muassa Norjan mallin mukaista kansalaispalvelukseen siirtymistä, sillä vapaaehtoiset ovat velvollisten rinnalla ylimääräisiä. Naiset voitaisiin myös keskittää joihinkin yksiköihin, jolloin heidän ainokaisasemansa ei korostuisi.

Tiedon lisääminen – erityisesti siitä, miten fyysisesti vaativaa ja kuormittavaa asepalvelus on – saattaisi myös parantaa naisten oloja. Puolustusvoimat ei näet ole tällä vuosituhannella naisten asepalvelusta paljoakaan mainostanut. Reserviläisjärjestöt ja maanpuolustuskoulutusyhdistykset järjestävät naisille Intti tutuksi -tyyppisiä kursseja, mutta aika harva osaa hakeutua niille.

Vaikka ainakin kirjan alkupuolella saattaa tuntua siltä, että armeijassa on aika kamalaa ja vaikka teoksen ilmestyminen nostatti media- ja somekohun, se on silti kiinnostava. Suomen rauhanajan armeijasta on sen satavuotisen olemassaolon aikana kirjoittanut moni mies Pentti Haanpäästä, Mika Waltarista ja Timo K. Mukasta alkaen, mutta tässä teoksessa välittyy ensimmäinen naisnäkökulma.