Roomalaiset nimesivät Välimeren ”Mare nostrumiksi”, meidän mereksemme. Heidän näkökulmastaan se oli valtakunnan sisämeri, ja sen myötä heidän omansa. Jaakko Hämeen-Anttila ottaa kirjassaan Mare Nostrum: länsimaisen kulttuurin juurilla lähtökohdaksi ajatuksen Välimerestä yhteisenä, jaettuna merenä; kaikkien niiden ihmisten ja kansojen merenä, jotka ovat sen rannoilla eläneet.

Kun ajatellaan nykyistä maailmanjärjestystä, se näyttäytyy länsimaisen kulttuurin voittokulkuna. Niin tekniset, tieteelliset, kulttuuriset kuin kaupallisetkin vaikutteet kulkevat vuosisatoja vallinneiden siirtomaavaikutteiden lailla suurelta osin ”lännen” keskuksista ”idän” periferiaan, rikkaasta pohjoisesta köyhään etelään. Kirjassaan Hämeen-Anttila purkaa tämän kulttuurin länsimaisuuden länsimaisuutta. Hän toteaa: ”Länsimaisuus on kuitenkin tässä kulttuurissa ohimenevä piirre. Tuhat vuotta sitten arabialais-islamilainen maailma oli saman kulttuurin päähaara, ja siitä tuhat vuotta aikaisemmin tuo kulttuuri oli ollut kreikkalainen. Ja kun jatkamme porautumista vielä vuosituhannen taaksepäin, palaamme Lähi-itään ja Egyptiin” (s. 238). Historian pitkässä juoksussa ikuiselta näyttävä ”oma” kulttuuri asettuu vaikutteiden viitekehykseen ja sen erityislaatu hämärtyy. Suojaisasta lintukodosta tulee muuttolintujen pesäpaikka, ja erilliset kulttuurit osoittautuvat Benedict Andersonia (2007) mukaillen ”kuvitelluiksi yhteisöiksi”.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Hämeen-Anttila on aiheen parissa. Jo toimittamassaan kirjassa Uskontojen risteyksissä: Välimeren alueen uskontojen juurilla (2001) Välimeren alueen jatkuva ja monensuuntainen kulttuurinvaihto on esillä nimenomaan uskontojen vaikutteiden muodossa. Niin nykyiset islam, kristinusko ja juutalaisuus kuin muutkin Välimeren kulttuuripiirin uskonnoista ovat saaneet vaikutteita sekä toisiltaan että muilta alueen muinaisuskonnoilta. Samalla tavoin eri kulttuurit ovat yleisemmällä ja hyvin syvällisellä tavalla olleet toistensa vaikutteille alttiita. Hämeen-Anttila toteaakin, että ”kulttuuriaines kiertää Välimeren eri puolilla, eikä yhdelläkään kansalla ole siihen yksinoikeutta” (s. 149).

Mare nostrum sisältää kaksi pääosaa, ja sen aikajana ulottuu 5000 vuoden takaa Mesopotamiasta Euroopan keskiajalle. Ensimmäisessä osassa tarkasteltavana on Vanha Aika, antiikin Kreikan kulttuuri ja sen yhteydet Lähi-itään ja Egyptiin. Koska egyptiläistä kulttuuria on Suomessa esitelty jo pitkään, keskittyy Hämeen-Anttila kirjassaan vähemmän tunnettuun Mesopotamian kulttuuriin, joka on eri aikoina ollut niin sumerien, akkadilaisten, babylonialaisten kuin assyrialaisten hallitsemaa. Toisessa osassa käsitellään arabialaisen kulttuurin välittymistä Eurooppaan. Näiden väliin jää vielä lyhyt jakso, jossa käsitellään hellenismin ja islamilaisen vaikutuksen murtumakohtaa myöhäisantiikissa. Kirja on erittäin käyttökelpoinen kulttuurivaikutusten historian yleisesitys. Siinä on mukana valikoitu kirjallisuusluettelo sekä hyvä hakemisto, joiden avulla kirjaa voi käyttää myös alustavana lähdeteoksena. Suppea, mutta informatiivinen kuvitus antaa näytteitä siitä, miten vaikutukset eri aloilla ovat nähtävissä.

Kun Euroopan eurooppalaisuuden on yleensä ajateltu juontuneen kreikkalaisesta kulttuurista, Hämeen-Anttila lähtee hakemaan kreikkalaisen kulttuurin itsensä juuria. Historiallisen ajan sisällä nämä juuret löytyvät hänen mukaansa nimenomaan Mesopotamiasta ja Egyptistä. Vaikutteet eivät kuitenkaan alkaneet silloin, vaan esimerkiksi monet viljelykasvit, muun muassa oliivi ja viini, on lainattu Eurooppaan Lähi-idästä jo esihistoriallisella ajalla (s. 20). Nuorella kulttuurilla oli paljon opittavaa vanhemmilta kulttuureilta.

Lähi-idästä katsoen ”Eurooppa oli laskevan auringon maa”, ja mantereen nimi mahdollisesti juontuukin tätä tarkoittavasta seemiläisten kielten sanasta (s. 15). Kun globalisoituminen vuonna 3000 eKr. alkoi (s. 20), niin kulttuuriset kuin kaupallisetkin tuotteet kulkivat koko Euroopan alueen ja Lähi-idän välillä, aina Keski- ja Etelä-Aasiaa myöten. Kielellisesti ”sivistyneen maailman” lingua franca oli akkadi, jonka välityksellä vaikutteet levisivät nopeasti ja laajasti, ei tosin suoraan Kreikkaan asti (s. 29). Persialaisten myötä valtakielen aseman sai 500-luvulta eKr. alkaen aramea. Kreikassa Persian vallan nousu nostatti oman identiteetin, jota pönkitti ”toiseuden” diskurssin synty. Esimerkiksi Aiskhyloksen Persialaiset (472 eKr.) kuvaa (s. 38) sitä, miten ”täydelleen sortui barbaarien armeija” (Persialaiset, s. 27, r. 255). Tällä näytelmällä on, kuten Hämeen-Anttila toteaa, ”pitkät ja synkeät jäljet”, jotka jatkuvat edelleen vaikkapa Yhdysvaltain julistaman ”terrorisminvastaisen sodan” islam-kauhukuvissa (s. 117). Muutaman sadan vuoden ikäinen kreikkalainen kulttuuri sai pian hallitsevan aseman Välimeren alueella, ja kreikasta tuli alueen kirjakieli 300-luvun tienoilla eKr.

Kielen merkitys Välimeren varhaishistoriaa tutkittaessa korostuu. Se on kansallisen identiteetin perustekijöitä, mutta myös kulttuurin välittymisen arkisto. Sen vaikutus ulottuu kirjoitusjärjestelmistä lainasanoihin ja edelleen kirjallisuuteen, uskontoon ja tieteeseen. Kaikilta näiltä alueilta löytyy todisteita kulttuurivaikutteista Lähi-idän ja Euroopan välillä: kreikkalaiset omaksuivat kirjainten nimet foinikialaisilta (s. 63), englannin cotton, ’puuvilla’, on sukua sumerin sanalle gada (s. 51), mesopotamialainen Gilgamesh-eepos on taustana esimerkiksi Raamatun vedenpaisumuskertomukselle (s. 75), Euroopan unionin lipun tähtitunnus on perua sumerilaisten tavasta kuvata jumalia ympäröiviä jumalvoimia, vaikka tunnus onkin näennäisesti lainattu kristillisestä perinteestä (s. 91), ja tähtitieteen tapa nimetä planeetat jumalten nimillä on lainattu babylonialaisilta, joskin nimet on korvattu roomalaisilla jumalilla (s. 103). Myös taikauskoinen perinne on monesti muinaista lähi-itäistä perua: esimerkiksi ajatus perjantaista epäonnen päivänä on alkujaan mesopotamialainen (s. 111).

Islamilainen vaikutus Euroopassa alkoi jo 700-luvulla jKr. Espanjasta, ja sitä kesti vuoteen 1492. Arabiasta tuli pian tärkeä kaupan, kulttuurin ja tieteen kieli. Sitä myötä välittyivät Länsi-Eurooppaan myös antiikin Kreikan kirjallisuus, joka oli pakanallisena jäänyt kristillisessä maailmassa unohduksiin. Aivovuoto suuntautui islamilaiseen maailmaan, ja erityisesti Córdoban hoviin (s. 178). Vaikka arabialainen vaikutus ei enää tunnukaan selvästi, niin ”jokaisen klassisen tieteenalan perustana on 1100-1300-luvuilla omaksuttu arabialainen vaikutus, joka antoi alkusysäyksen modernin länsimaisen kulttuurin kehittymiselle” (s. 194).

Jälkisanojensa päätteeksi Hämeen-Anttila tuo esiin ajatuksen, joka antaa perusteen kulttuureihin tutustumiselle ja on samalla vastalääke erilaisia, esimerkiksi Samuel Huntingtonin esittämiä, sivilisaatioiden välisten vastakkainasettelujen aatteita vastaan: ”Kulttuurien ja sivilisaatioiden samankaltaisuus pistää vahvimmin silmään, jos vaivautuu perehtymään eri kulttuureihin ja kulttuuripiireihin” (s. 241).

Lähteitä:

Aiskhylos, Persialaiset. Teoksessa Neljä tragediaa. Suom. Maarit Kaimio. Helsinki: Gaudeamus, 1975. 13-70.

Anderson, Benedict. Kuvitellut yhteisöt: nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Suom. Joel Kuortti. Tampere: Vastapaino, 2007.

Huntington, Samuel. Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. Suom. Kimmo Pietiläinen, Helsinki: Terra Cognita, 2003 (The Clash of Civilizations, 1996).

Uskontojen risteyksissä: Välimeren alueen uskontojen juurilla. Toim. Jaakko Hämeen-Anttila. 2001.