Antropologi Peter Metcalfin alun perin vuonna 2005 julkaisema teos Anthropology: The Basics julkaistiin hiljattain suomeksi nimellä Antropologia: Johdatus perusteisiin. Metcalf on pitkän uran tehnyt Virginian yliopiston emeritusprofessori, joka on kunnostautunut erityisesti kuolemaan liittyvien rituaalien ja perinteiden tutkijana. Etnografista tutkimusta hän on tehnyt erityisesti Borneon sademetsien alkuperäiskansojen parissa.

Metcalf ei kirjassaan tuo liiaksi esille omaa työtään ja omia tutkimusintressejään, vaan maalaa oppialan ääriviivoja laajemmalla pensselillä. Kirjassa pureudutaan antropologian kysymyksenasetteluihin vahvasti oppihistoriaa hyödyntäen. Näin teos muodostaa samalla eräänlaisen kertomuksen antropologian kehittymisestä tieteenalana ja tutkimuksen painopistealueiden muutoksesta. Teoksen alkupuolella kuvataan, kuinka antropologia tieteenalana syntyi 1800-luvun mittaan yrityksestä kuvata maailmanjärjestelmän periferiassa olevien kansojen elintapoja ja kulttuuria.  Alkujaan antropologit hyödynsivät paljon toisen käden lähteitä, kuten lähetyssaarnaajien ja tutkimusmatkailijoiden antamia selontekoja ja matkapäiväkirjoja. Lopulta alan tutkijoiden parissa syntyi tarve luopua tällaisesta niin kutsutusta nojatuoliantropologiasta ja ryhtyä keräämään empiiristä tutkimusainestoa itse.

Osallistuva havainnointi ja antropologinen kenttätyö

Nykyisin sosiaali- ja kulttuuriantropologian tärkein metodi on osallistuvaan havainnointiin perustuva antropologinen kenttätyö, joka tarkoittaa osallistumista tietyn yhteisön elämänmuotoon riittävän pitkäksi ajaksi. Nykyaikaisten antropologisten kenttätyömenetelmien vakiintuminen liitetään usein 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttaneeseen puolalaissyntyiseen Bronislaw Malinowskiin, joka vietti vuosia Trobriandsaarten alkuperäisasukkaiden parissa. Malinowskin Trobriandsaaria koskevat etnografiset teokset kuuluvat edelleen antropologian klassikkoteoksiin.

Historiallisesti kenttätyömenetelmien vakiintuminen oli kuitenkin hitaampi prosessi. Onneksi myös Metcalf pyrkii jossain määrin dekonstruoimaan Bronislaw Malinowskiin liitettyä myyttiä kenttätyömetodien kehittäjänä. Jo 1800-luvun aikana monet antropologit pyrkivät keräämään itse empiiristä aineistoa sekä viettämään aikaa tutkimiensa kansojen parissa. Kaikki varhaiset yritelmät empiirisen tutkimuksen tekoon eivät aina onnistuneet erityisen hyvin. Metcalf kertoo esimerkiksi, kuinka Torresinsalmen alkuperäisasukkaille psykologisia testejä tehneet antropologit W. H. R. Rivers (1864-1922) ja Alfred Cort Haddon (1855-1940) vakuuttuivat itsekin omaansa paremman tutkimusmetodologian tarpeellisuudesta.

Nyttemmin antropologian piirissä on pidetty tärkeänä oppia tutkimuksen kohteena olevien ihmisten kieli vähintään auttavasti. Kielen koetaan olevan ikään kuin kulttuurin avain. Metcalf kiteyttää tämän toteamalla, että onnistunutta kenttätyötä ei voi tehdä tulkin välityksellä. Itse en välttämättä olisi näin ehdoton – asia riippuu pitkälti siitä, mitä aihepiiriä antropologi on tutkimassa. Antropologian oppihistoria nimittäin osoittaa, ettei puutteellinen kielitaito aina ole ollut kenttätyön este. Esimerkiksi antropologian suuriin nimiin kuulunut Claude Lévi-Strauss (1908-2009) kykeni tunnetusti tekemään oivaltavia huomioita tutkimistaan Etelä-Amerikan alkuperäiskansoista varsin puutteellisesta kielitaidosta huolimatta ja varsin lyhyiden kenttätyöjaksojen perusteella. Jostain syystä Metcalf kiteyttää Lévi-Straussin tutkijanprofiilin niin, että tämä oli onnellisempi kirjastossa kuin kentällä.

Joka tapauksessa kielitaito on useimmiten tarpeen antropologisessa kenttätyössä, sillä kuten Metcalf toteaa, riittävä kielitaito avaa mahdollisuuden epäformaaleille keskusteluille. Strukturoidun haastattelujen lisäksi antropologiseen kenttätyöhön olisi suotavaa kuulua myös havainnointia ja osallistumista. Jos tutkimuksen rajaa pelkkiin tulkin avustamiin haastattelutilanteisiin, merkittävä osa potentiaalisesta aineistosta jää saamatta. Metcalf painottaa sitä, miten Malinowski ei vain haastatellut trobriandilaisia, vaan osallistui näiden elämään kokonaisvaltaisemmin ja otti osaa esimerkiksi trobriandilaisten kalastusretkiin. Kenties Malinowski olisi saanut trobriandilaisten kalastustekniikoista tai ainakin kalaonnesta toisenlaisen kuvan, mikäli hän olisi kalastusretkille osallistumisen sijasta tyytynyt kuuntelemaan aihetta koskevia tarinoita leirinuotiolla.

Näin päädytään erään etnografisen tiedonhankinnan kannalta keskeisen tutkimusmetodologisen ongelman äärelle: Ihmisten puheiden ja toiminnan välillä saattaa olla ristiriita. Toisinaan tutkittavat saattavat jopa pilailla tutkijan kustannuksella. Juuri tämä problematiikka löytyy myös esimerkiksi antropologi Margaret Meadin (1901-1978) tutkimusten ympärillä vuosikymmeniä jatkuneen polemiikin taustalta: Kuten Derek Freeman (1916-2001) on argumentoinut, Mead kuunteli informanttejaan liian sinisilmäisesti. Antropologin tulisi osata myös kyseenalaistaa kuulemaansa.

Onko antropologeilta katoamassa tutkimuskohde?

Ihmiskunnan kulttuurisen vaihtelun kartoittamiseen ja yhteiskunnallisten erojen dokumentointiin tähtäävä antropologinen tutkimus voi maallikosta tuntua helposti marginaaliselta tai jopa tarpeettomalta. Antropologit ovat perinteisesti tutkineet maailmanjärjestelmän marginaalissa olevia ihmisryhmiä kuten alkuperäiskansoja, joita nykymaailmassa on yhä vähemmän. Kun antropologien aiemmin tutkimat alkuperäiskansat ovat joutuneet entistä ahtaammalle, voi antropologian olemassaolo tieteenalana tuntua kyseenalaiselta. Onko antropologeilta katoamassa tutkimuskohde?  Huoli tutkimuskohteen katoamisesta on varjostanut oppialaa jo Malinowskin ajoista lähtien.

Metcalf on kuitenkin optimistinen antropologian relevanssin ja merkityksen suhteen. Myös nykymaailmassa tarvitaan antropologista tutkimusta. Silti maailman muuttuessa myös tieteenala tutkimuskohteineen muuttuu. Metcalfin esittämän kärjistyksen mukaan heimoja ei enää ole, mutta toisaalta antropologisen tutkimustyön ja teoreettisen keskustelun kannalta kiinnostavaa kulttuurista vaihtelua löytyy helposti jo bussimatkan päästä. Antropologisten kenttätyömenetelmien avulla voidaan saada perusteltua ja pätevää tietoa kulttuurisesta vaihtelusta myös länsimaisen ja modernin yhteiskunnan piirissä. Samalla antropologia tarjoaa tärkeän näkökulman, josta käsin myös omaa kulttuuria voidaan tarkastella uudenlaisessa valossa.

Metcalfin mukaan antropologia on tärkeä oppiala myös siksi, että monien muiden yhteiskunta- ja ihmistieteiden piirissä muodostettuja teorioita voidaan kumota tai vahvistaa juuri antropologien keräämän etnografisen aineiston pohjalta. Toisaalta olemassa oleva etnografinen aineisto voi monipuolisuutensa vuoksi vaikeuttaa teoreettisten yleistysten tekoa huomattavasti. Dokumentoitu kulttuurinen vaihtelu ihmiskunnan parissa on niin suurta, että varsinaisten universaalien antropologisten vakioiden löytäminen on varsin vaikeaa. Toisaalta filosofeja, taloustieteilijöitä tai edes sosiologeja tällaiset empiiriset sivuseikat eivät tunnu teorianmuodostuksen tiellä aina edes hidastavan. Metcalf vertaakin (s. 240) taloustieteilijöitä bemba-kuninkaiden ennustajiin, joiden selkeitä malleja todellisuus kerta toisensa jälkeen saapuu uhmaamaan.

Uskottavan teorianmuodostuksen kannalta ihmiskunnan kulttuurisen vaihtelun kartoittaminen ja tunteminen on ensiarvoisen tärkeää.  Etnografisen aineiston tunteminen auttaa muidenkin alojen tutkijaa välttämään tekemästä etnosentrisiä ja perusteettomia yleistyksiä siitä, mikä ihmiselle on luonnollista tai miten olisi sopivaa järjestää sosiaalinen elämä ja yhteiskunnalliset suhteet.

Antropologia, imperialismi ja rasismi

Antropologian ja imperialismin välinen suhde on jo pitkään nähty monimutkaisena ja ongelmallisenakin. Aihepiiri tuntuu olevan tärkeä myös Metcalfille, joka käsittelee aihetta varsin paljon. Historiallisesti antropologian kehittyminen tieteenalana on tapahtunut samanaikaisesti 1800-luvun imperialismin kanssa. Samalla antropologit ovat usein tahtomattaankin auttaneet siirtomaahallintoa keräämällä tietoa siirtomaahallinnon alaisista alkuperäiskansoista.

Näin myös antropologian alalla pätee se vanha viisaus, jonka mukaan tieto on valtaa ja valta luo uusia tiedon muotoja. Toisaalta antropologien ja siirtomaahallinnon välinen suhde oli lähtökohtaisesti jännitteinen, eivätkä antropologit ole aina kritiikittömästi alistuneet siirtomaahallinnon välikappaleiksi.  Metcalfin kertoman anekdootin mukaan nuer-kansan keskuudessa tutkimusta tehnyt E.E. Evans-Pritchard (1902-1973) jätti erään kerran kenttätyönsä kesken vastalauseena brittihallinnon tekemälle sotilasinterventiolle.

Metcalf asettuu vastustamaan antropologian piirissä aiemmin vaikutusvaltaisia evolutionistisia suuntauksia. Evolutionismi oli erityisesti 1800-luvulla antropologian piirissä erittäin vaikutusvaltainen paradigma, jonka mukaan ihmisyhteiskunnat kehittyvät asteittain kohti korkeampaa tasoa. Näissä teorioissa länsimainen markkinatalouteen pohjaava moderni yhteiskunta nähtiin ihmiskunnan kehityksen päätepisteenä.

Nykyään evolutionismista on antropologian piirissä pitkälti luovuttu. Arkiajattelussa oletukset kulttuurien ja yhteiskuntien välisestä arvohierarkiasta lienevät silti edelleen vaikutusvaltaisia. Toisaalta myös antropologian piirissä uusevolutionistiset ajattelutavat nousevat aika ajoin esiin.

Eräs yhteiskunnallisesti tärkeä ja ajankohtainen aihe, jolle Metcalf uhraa varsin paljon mustetta, on kritiikki rasistisia ajatusrakennelmia ja teorioita kohtaan. Metcalf korostaa rasismin luonnetta kulttuurisena luokittelujärjestelmänä. Rasismilla ei ole biologista pohjaa vaan kyse on kulttuurisesti määräytyneestä ilmiöstä. Metcalf argumentoi perusteellisesti fyysisen antropologian tarjoamaan todistusaineistoon vedoten, miten kaikki ihmiset kuuluvat samaan lajiin, eikä erillisiä ihmisrotuja ole olemassa biologisina entiteetteinä.

Informatiivinen ja toimiva kokonaisuus

Antropologia: Johdatus perusteisiin on informatiivinen ja selkeä lukupaketti. Toisinaan lukiessa tuli kuitenkin tunne siitä, että teos on selvästikin tehty ensisijaisesti yhdysvaltalaisille lukijoille. Osa kirjan sivuamista keskusteluista lienee relevantimpia amerikkalaisen kuin suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa.  Silti kirjan julkaisemista suomeksi voisi pitää kulttuuritekona, sillä antropologista kirjallisuutta ilmestyy suomeksi valitettavan vähän. Teoksen suomentajat Matti Eräsaari, Timo Kallinen ja Katja Uusihakala ovat Helsingin yliopistossa vaikuttavia antropologeja. Suomentajien asiantuntemus ja luja substanssiosaaminen näkyvät, sillä käännös on kautta linjan varsin sujuvaa tekstiä. Vain parissa kohdassa tunsin ohimenevää halua kääntyä alkuperäistekstin puoleen eräiden hankalien tai epäselvien muotoilujen johdosta. Varsinaisia virheitä en kuitenkaan löytänyt.

Kirjan luvut muodostavat toimivan kokonaisuuden, jossa eri aihepiirit seuraavat toisiaan loogisella ja hyvin perustellulla tavalla. Aiheiden käsittelyssä ei useinkaan mennä aivan yksityiskohtiin saakka, mutta tämä ei johdantoteoksessa ole mikään varsinainen puute. Lisäinformaation hankkiminen kirjan aihepiireistä on tehty lukijalle varsin helpoksi, sillä jokaisen luvun jälkeen on listattu aiheen kannalta hyödyllistä lisälukemista.

Erityistä kiitosta voisi antaa esikoloniaalisen Afrikan poliittisia järjestelmiä koskevalle luvulle. Zulujen, bembojen ja nuerien poliittisten organisaatioiden ominaispiirteiden ja niiden välisten erojen kautta lukija saa hyvän käsityksen siitä, kuinka paljon ihmisyhteiskuntien poliittiset järjestelmät todella voivat erota toisistaan. Poliittisiin järjestelmiin liittyy suurta vaihtelua eikä ihmisluonnossa ole mitään, mikä determinoisi ihmiset elämään juuri tietyn poliittisen organisaation mukaisesti. Metcalfin käsittelemät esimerkit osoittavat, että ihminen voi sopeutua hyvin hajautettuun poliittiseen järjestelmään siinä missä hyvin keskitettyynkin. Valtaa voidaan myös legitimoida hyvin eri tavoin.

Eräs antropologialle keskeinen aihealue, jota Metcalf ei teoksessaan juurikaan käsittele, on talousantropologia. Marcel Maussin (1872-1950) työhön ja lahjateoriaan Metcalf sentään lyhyesti viittaa Lévi-Straussin teoreettista työtä käsitellessään, mutta muuten talousantropologia loistaa pitkälti poissaolollaan. Talousantropologisten keskustelujen jättäminen verrattain vähälle huomiolle tuntuu jossain määrin erikoiselta, sillä tutkimusalan piirissä on vuosikymmenten mittaan käyty paljon mielenkiintoista keskustelua, joka on usein myös yhteiskunnallisesti relevanttia.

Toisaalta kun kirja ei edes yritä olla kattava esitys kaikesta antropologian piirissä tehdystä tutkimuksesta, ei talousantropologisten teemojen jättäminen vähemmälle huomiolle välttämättä ole kovinkaan suuri puute. Metcalf on kiinnostuneempi poliittisista järjestelmistä, kielestä, sukupuolesta ja sukulaisuudesta sekä antropologian ja kolonialismin suhteesta. Myös niistä riittää paljon mielenkiintoista sanottavaa – ainakin yhden johdantoteoksen verran.

Metcalfin kirjaa voi varauksetta suositella kaikille, jotka haluavat tiiviin ja hyvin perustellun yleisesityksen siitä, mitä antropologia on tieteenalana. Kirja voisi soveltua hyvin esimerkiksi pääsykoekirjaksi tai vaikkapa johdantoseminaarin tai -kurssin oheislukemistoksi. Se ei kuitenkaan tietyn hajanaisuutensa ja eklektisyytensä vuoksi voi täysin korvata systemaattisempia ja kattavampia oppikirjoja. Esimerkiksi siinä missä Thomas Hylland Eriksenin (1962-) teoksen Toista maata? Johdatus antropologiaan pariin tuli opintojen aikana palattua moneen kertaan, voi Metcalfin kirja jäädä pikemminkin yhden illan tuttavuudeksi.