Yönaisten matkassa

Mia Kankimäen toinen tietokirja on kirja matkustamisesta, rajojen ylittämisestä ja kirjoittamisesta. Historiallisten naistaiteilijoiden, matkaajien, tutkimusmatkailijoiden, kirjailijoiden jalanjäljissä Kankimäki kulkee Afrikasta Firenzeen ja Japaniin ja kertoo kymmenen naisen elämäntarinan. Kirjoittajalleen he ovat "yönaisia", jotka rohkaisevat ja kannustavat elämään, tekemään valintoja, lähtemään vaikka pelottaa. Kankimäen kirja on naishistoriaa, naisten matkustamisen historiaa ja naisten toimijuuden historiaa sekä tuoretta kotimaista matkakirjallisuutta, joka omalta osaltaan uudistaa lajityyppiä.

Kankimäki, Mia: Naiset joita ajattelen öisin. Otava, 2018. 447 sivua. ISBN 978-951-1-30339-8.

Yönaiset ovat inspiroivia historiallisia, rohkeita naisia, joita tietokirjailija Mia Kankimäki ajattelee öisin kaivatessaan rohkeutta elämäänsä. Vähitellen näiden yönaisten elämien ja tekstien pohtiminen muodostuu niin kiehtovaksi, että he aiheuttavat omalta osaltaan myös unettomia öitä.

Jo etabloituneen aseman edellisellä tietokirjallaan (Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Otava 2013) saavuttanut Mia Kankimäki on omistanut toisen teoksensa näille yönaisiksi kutsumilleen rohkeille kirjailijoille, taiteilijoille, matkaajille, tutkijanaisille, joita hän etsii matkojensa ja kirjojensa kätköistä.

Naiset joita ajattelen öisin osuu monin tavoin tämän hetken hybridisen kirjallisuuskentän keskiöön. Teos on sekoitus omaelämäkerrallista kerrontaa, matkakirjallisuutta, matkapäiväkirjaa, tietokirjaa. Autofiktioksi sitä ei voi nimittää, sillä siinä ei oikeastaan ole fiktion tasoja kuin korkeintaan kirjeissä, joita Kankimäki kirjoittaa ”yönaisilleen”, ihailemilleen esikuvallisille naisille.

Teoksen voisi halutessaan luokitella autobiografiseksi tietokirjaksi, genreksi, joka viime vuosina on näkynyt kirjallisuuden kentillä eri tavoin, kuten esimerkiksi Bea Uusmannin palkitussa ja suositussa teoksessa Naparetki – minun rakkaustarinani (Like, 2013). Toki Kankimäki kulkee myös ihailemiensa matkaajanaisten kirjallisen tradition jalanjälkiä kirjoittaessaan 2010-luvulla omalta osaltaan uusiksi suomalaista matkakirjallisuuden perinnettä. Häntä voi tarkastella myös suhteessa aiempiin suomalaisiin naismatkakirjoittajiin: varhaisempiin Adelaïde Ehrnroothiin, Tyyni Tuulioon, Seere Salmiseen tai Aino Kallakseen tai myöhempiin kuten Kyllikki Villa tai Vivi-Ann Sjögren.  Suomalaisista naismatkaajista Kankimäki ei kuitenkaan kerro, vaan keskittyy eurooppalaisiin ja japanilaisiin naisiin.

Ida Pfeiffer, kuva Franz Hanfstaengl 1856.

Keitä yönaiset ovat?

Keitä nämä Kankimäen yönaiset sitten ovat? Heitä kertyy 1500-luvulta lähtien varsinainen liuta, jonka kirjailija jaottelee neljään osaan. Liikkeelle lähdetään tunnetuimmasta eli Karen Blixenistä ja Afrikasta, jonne Kankimäki matkustaa ihailemansa matkaajakirjailijan jäljille; 1800-luvun tutkimusmatkailijat Isabella Bird, Ida Pfeiffer, Mary Kingsley, Alexandra David-Neel, Nellie Bly matkustivat hekin Afrikassa, mutta myös joka puolella muualla Amerikoista Aasiaan; 1500-1600-lukujen Firenzen taiteilijanaiset Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana, Artemisia Gentileschi kätkeytyvät ja löytyvät Firenzen sokkeloissa. Lopuksi kohtaamme hämmästyttävän japanilaisen taiteilijan, nyt myös omaelämäkerrallisen elokuvan ansiosta ajankohtaisen Yayou Kusaman.

Sofonisba Anguissola, omakuva n.1556, Museum of Fine Arts, Boston. Wikimedia Commons.

Kattaus on runsas, moninainen ja yllättäväkin, mukana on monta itselleni aiemmin tuntematonta naista, joiden elämään paneudutaan monipuolisesti ja syvällisesti. Silti parhaimmillaan Kankimäen kirja on mielestäni alussa, kuvatessaan Afrikkaa ja Karen Blixeniä. Ehkä se johtuu tuttuudestakin, lukijan näkökulmasta, mutta kenties myös kirjoittajan saa parhaimmilleen hänen pitkään ihailemansa kirjailija, jonka aineiston hän tuntee. Kankimäki matkustaa kirjan alkupuolella Afrikkaan nimenomaan Blixenin jalanjäljissä ja kuvauksesta tulee herkullinen, kun hän kuvaa itseään jokseenkin arkana, mutta kuitenkin uhkarohkeana matkaajana ja samaan aikaan kuvaa ja reflektoi Blixenin elämää ja kohtaloa.

Kirjailija kuvaa omaa Afrikka-kokemustaan ja vaihtelee näkökulmaa sen ja Blixenin äänen välillä. Kankimäki rakentaa itsestään vähän syrjäänvetäytyvän ja irrallisen, vetäytyvänkin matkailijan, joka on mieluusti hiljaa, vaikka afrikkalainen mentaliteetti sitä oudoksuen katsookin ja esimerkiksi hänen safarikuskinsa Fazal on varma, että migreeni johtuu siitä, että hän ei puhu mitään vaan pitää kaiken sisällään. Afrikka on ihmeellinen, outo, pelottava, sellainen, joka priorisoi elämän ydinasiat: varjon ja veden – samalla se on käsittämätön kauneudessaan ja monimuotoisuudessaan:

Tällaisessa paikassa, hautavajoaman reunalla, tulee ajatelleeksi maapalloa, kaiken mittakaavaa, suuruutta ja pienuutta. Merkitystä, merkityksettömyyttä, luonnon valtavaa monimuotoisuutta, luomiskertomusta – sitä miten tämä ihmeellinen pallo kiitää halki avaruuden, ja me sen pinnalla. Tämä näkymä on yksinkertaisesti käsittämätön. Käsitänkö muka näitä kirahveja, norsuja, seeproja, kaikkia näitä villejä eläimiä, jotka elävät täällä omaa elämäänsä meistä mitään välittämättä? Flamingojen tanssia en ainakaan. (77)

Carl Van Vechten: Karen Blixen 1959. Prints and Photographs Division, Van Vechten Collection,
Library of Congress. Wikimedia Commons.

Tässä kohtaa kirjassa on myös eniten säröjä ja ristiriitoja, sillä Afrikan kohtaaminen saa Kankimäen heittämään romantisoidun kuvan Blixenistä romukoppaan. Miten Blixen saattoi nauttia metsästämisestä niin paljon kuin teki? Miten hän saattoi tehdä ratkaisuja, joita teki?

Ajattelen, Karen, ettet ehkä ollutkaan ihan sellainen kuin kuvittelin. Et ehkä ollutkaan se äärettömän rohkea, vahva, itsenäinen,viisas ja hyvä ihmenainen, jollaiseksi olin sinut mielessäni kuvitellut. Olit inhimillisempi, heikompi, sairaampi, masentuneempi, tunteillesi alttiimpi, itsekkäämpi, epätoivoisempi, omistushaluisempi, metsästyshimoisempi, turhamaisempi. (147)

Lähteinä kirjeitä, elämäkertoja ja matkakirjoja

Millaisia lähteitä Kankimäki sitten käyttää? Naisten itsensä tuottamia matkakirjoja, mutta myös henkilökohtaisia dokumentteja kuten Blixenin ja Kingsleyn kirjeitä. Vaikka kaikki naisista eivät ole suomalaiselle valistuneellekaan lukijalle välttämättä tunnettuja, on heistä kirjoitettuja elämäkertoja ja tutkimuksia. Näihin Kankimäki nojaa pitkälti. Hän kirjoittaa suoraan ja elävästi eikä tuo tutkijoita osaksi dialogia juurikaan, vaan kirjoittaa suoraan naistensa elämästä, ilman viitteitä. Kirjassa on myös kuviteltuja hetkiä sekä kirjailijan kirjeitä yönaisilleen.

Toisinaan tarkkaamaton lukija voi jäädä vähän epätietoiseksi siitä, onko kyseessä Kankimäen puhe, kohdehenkilöiden dokumentoitu tai kuviteltu puhe, vai jonkun toisen tutkijan ääni. Lopussa on kuitenkin kunnollinen lähdeluettelo ja kiitokset – kiinnostunut lukija voi lähteä uusien lähteiden matkaan niin halutessaan. Toisaalta, historiantutkijana jää vähän kaipaamaan myös näihin naisiin kohdistuvan tutkimuksellisen tradition esiintuomista – millaisia ovat näistä naisista aiemmin kirjoittaneet naiset? Sekin on kiinnostavaa. Mutta ei välttämättä tämän kirjan genren kannalta.

Yönaisten elämää määrittää usein tahto ja halu tehdä asioita, jotka eivät ole ympäröivän yhteisön näkökulmasta sopivia tai järkeviä naiselle. He ovat sukua Natalie Zemon Davisin klassikkotutkimuksen naisille Glikl bas Judah Leibille, Marie de l’Incarnationille ja Maria Sibylla Merianille. Kaikki he löytävät mitä ihmeellisimpiä väyliä tavoittaa intohimojaan, matkustamista tai vaikkapa hyönteisten tutkimista ja keräilyä, kuten hämmästyttävä Mary Kingsley, joka kuvaa elämänsä ristiriitoja ystävälleen näin vuonna 1899:

Olen enemmän tuulenpuuska kuin inhimillinen olento. Minulla ei koskaan ole ollut henkilökohtaista elämää. Minulla oli aina vain kaikenlaisia tehtäviä, ja olen elänyt muiden ihmisten iloissa, huolissa ja suruissa. Vielä nytkään en pysty käsittämään, että minulla voisi olla oikeus tehdä muuta kuin silloin tällöin lämmitellä ihmisolentojen kamiinojen äärellä. – Minä en kuulu ihmisten maailmaan. Minun kansaani ovat mangrove-metsät, suot ja joet, meri – me nimittäin ymmärrämme toisiamme. Niiden käytös ei saa minua sillä tavoin sekaisin kuin ihmiset kaikkine toimineen. (246)

Mary Kingsley 1862-1900)

Kuten naishistoria on jo pitkään osoittanut, nämäkin naiset löytävät keinoja, etsivät väyliä, hakevat mahdollisuuksia ja puskevat sinnikkäästi eteenpäin. He eivät asetu niihin rooleihin, jotka heidän ajassaan näyttävät naisille ilmeisimmiltä ja he osoittavat, miten monin tavoin naiset ovat voineet toteuttaa tahtoaan, intohimojaan, pyrkimyksiään. Totta kai he ovat poikkeusnaisia. Toisaalta heidän elämästään löytyy myös läheisiä, jotka tukevat heitä – kuten Firenzen taiteilijanaisten isät, jotka hämmästyttävässä määrin tukivat tytärtensä taiteellisia urapyrkimyksiä, vaikka emme voikaan olla varmoja heidän motiiveistaan.

Isien merkitys

Tämä ei ole vierasta myöhempienkään naistaiteilijoiden kohdalla, esimerkiksi monen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naistaiteilijan isällä on ollut merkittävä rooli tytärtensä ammatillisissa pyrinnöissä ja isät näyttäytyvät ylipäätään poikkeuksellisina ajassaan. Suomessa esimerkiksi taiteilija Ellen Thesleffin ja Helena Westermarckin tai oopperalaulaja Elli Forssellin (myöh. Rozentals) isät olivat tytärtensä ehdottomia tukijoita. Elämäkerrallisissa kuvauksissa isistä myös luodaan merkittäviä esikuvia – taustalla, hiljaisuudessa ovat naiset, äidit, kuten Kankimäki heitä kuvaa: ”sovinnaiset, keittiössä ahertavat, sängyssä makaavat, sairaat, kuolleet.” Näin ehkä näyttäytyy hämmentävän usein, mutta olisi myös katsottava ilmeisen kuvan taakse ja etsittävä näiden äitien historiaa ponnekkaammin.

Keskeiseksi teemaksi kirjassa nousee luovan työn ja erityisesti kirjoittamisen kuvaus. Kankimäki kuvaa jatkuvasti omaa kirjoittamisen prosessiaan ja sen vaikeutta, kirjoittamisen vaativaa erakkoutta, salassa oloa: ”On valvottava, työskenneltävä, syötävä ja nukuttava niistä epämääräisistä ajatuksenpätkistä kiinni pidellen, vain itsensä kanssa seurustellen.” Toisaalta itse ajattelen, että myös muunlainen kirjoittaminen on mahdollista – tai sen on oltava mahdollista, koska monen kohdalla täydellinen eristäytyminen, ainakaan viikkoa pidemmäksi ei onnistu tai ole mahdollista.

Ida Pfeiffer ”Pyhällä maalla” 1842.

Pikemmin on opittava tuottamaan tekstiä pätkissä, tuottamaan huonoa ja kaoottista tekstiä ja luotettava siihen, että siitä hiomalla tulee jotain enemmän, ja että se muotoutuu kyllä. Pitääkö Kankimäki yllä jonkinlaista romanttista kirjoittamisen myyttiä? Hänelle sen mahdollistavat paitsi matkat, myös majailu vanhempien hoteissa, vintillä, vailla liian suurta huolta elämisen realiteettien, toisten ihmisten ja arjen ylläpidosta. Toki hän etuoikeutetun asemansa myös itse havaitsee. Kirjoittamisen merkitys nousee kaiken, myös matkustamisen yli:

Tuntuu että koko matkustamisen merkitys on juuri tässä: näkemisessä, ja näkemänsä muistiin merkitsemisessä. Sillä jotenkin kummallisesti maailma muuttuu ihmeellisemmäksi ja merkityksellisemmäksi, kun siitä kirjoittaa. Vasta kirjoittaessa alkaa ymmärtää. Yönaisten neuvoja: Kirjoita joka ilta. Tiedän, tiedän. Pakota itsesi.

Tämän allekirjoitan.

Kankimäki kirjoittaa elävästi ja mukaansatempaavasti. Huolimatta kertojaäänen sympaattisuudesta ja historiallisten naisten huimista kohtaloista ja näiden peilaamisesta nykyaikaan, kirjassa on myös kohtia, jotka jättävät lukijaan tunteen, että jotain olisi voinut tehdä toisinkin. Kirja toimii erinomaisesti menneiden naisten elämän ja toiminnan avaajana, mutta kertojan ja minän positio horjuu pitkin teosta – se toimii mielestäni loistavasti alun Afrikka-kuvauksessa ja Karen Blixenin kuvauksessa, mutta sitten tämä positio muuntuu ja paikoin minun oli vaikea tavoittaa sen perusteita.

Loppuosa hajoaa enemmän erilaisten kirjoittajaresidenssien kuvaukseksi, ja esiin nousee kuva eri residensseissa oleilevista taiteiljoista ja kirjoittajista. Ratkaisu olisi voinut olla vahvemmin oman elämän kuvaamisen häivyttäminen ja keskittyminen selkeämmin naisesikuviin. Jotenkin omaa itseä etsivä kirjoittajaminä ei vakuuta, koska kirjailija ei mene siinä tarpeeksi syvälle – pohdinnat kirjoittamisen haasteista ja vaikeuksista jäävät siksi välillä perustelemattomaksi. Kirjoittajaminä on kuitenkin lopultakin etäällä, tarkkailijana ja analysoijana. Ja se riittää hyvin ja toimii. Ehkä lopun residenssikuvaukset olisi siksi voinut jättää pois – tai vaihtoehtoisesti syventää niiden merkitystä, perustella lukijalle paremmin niiden paikka teoksessa.

Matkakirjallisuuden lukeminen herättää tämän hetken lukijassa myös eettisiä kysymyksiä. Nyt kun lentämiseen on alettava suhtautua kriittisemmin, tuleeko se näkymään matkakirjallisuudessa? Saammeko ehkä lukea enemmän junamatkailusta? Entä tuleeko matkakirjailijoista niitä, jotka näyttävät meille maailman ihmeellisyyksiä, kun itse emme ehkä enää niin paljon matkusta, vai tuleeko uuteen muotiin matkakirjallisuus, jota ei tehdä lentämällä vaan vaivalloisemmalla matkustamisella? Vielä tätä teosta kirjoittaessaan sen kirjoittaja ei ole ainakaan pysähtynyt pohtimaan ostamiensa lentolippujen ilmastovaikutuksia, tai vaikkapa vertailemaan 1800-luvun naisten ja 2010-luvun matkaajien ilmastovaikutuksia.

Matkaavista seikkailevista ihmisistä lukiessaan oma elämänpiiri voi tuntua vaatimattomalta tai uhmattomalta. Onko Kankimäellekin vaihtoehto lähinnä jonkin pelottavan yrittäminen tai sitten oleminen: ”Niin Karen. Pitääkö koko ajan yrittää jotain vaikeaa ja pelottavaa. Miksei voisi vain maata vanhempien vintillä ja katsoa Avaraa luontoa?” Usein on kuitenkin niin, että juuri se tavallinen arki, toisteisuuden ja pitkästymisenkin, loputtomien tehtävien ja toimien sietäminen, jaksaminen ja arkipäivistä nauttiminenkin on urheaa, vaikeaa ja pelottavaa. Sen ymmärtäminen elämässä on myös tärkeää. Taikavuori (s. 434) voi jokaiselle löytyä ihan läheltäkin.

Nellie Bly saapuu ennätysmäiseltä 72 päivää kestäneeltä maailmanympärimatkalta Jerseyn Pennsylvanian asemalle.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *