Tämän vuoden helmikuussa tuli kuluneeksi sata vuotta siitä, kun ”Representation of the People Act 1918” hyväksyttiin brittiparlamentissa. Siinä missä Suomessa oli ollut yleinen ja yhtäläinen äänikoikeus jo yli vuosikymmenen, Britanniassa tämä lakiuudistus kasvatti äänioikeutettujen määrän noin 21 miljoonaan – eli 5,6 miljoonalla miehellä ja 8,4 miljoonalla naisella. Miesten tapauksessa sen piiriin pääsivät kaikki yli 21-vuotiaat, kun taas naisilta vaadittiin yli 30 vuoden iän lisäksi omaisuutta vähintään 5 punnan arvosta. Näin alkoi lainsäädännön tasolla tie kohti tasa-arvoisempaa edustuksellista demokratiaa.
Edeltävinä vuosina oli käyty periaatteessa samaa tavoitetta ajaneiden tahojen (suffragetit ja suffragistit) ja virkavallan kesken dramaattisia, rajujakin sanallisia ja fyysisiä yhteenottoja naisten äänioikeuden tiimoilta. Osa suffrageteista oli valmiita ryhtymään hyvin radikaaleihin tekoihin, mistä johtuen liikkeen perinnöstä käydään edelleen keskustelua ristiriitaisin äänensävyin – hyvänä esimerkkinä tästä elokuvan Suffragette (2015) saama kaksijakoinen vastaanotto. Women’s Social and Political Unionin (WSPU, 1903–1917) johtohahmojen ohella tunnetuksi kohosi Emily Wilding Davison (1872–1913) jäätyään kuningas Yrjö V:n omistaman hevosen jalkoihin Epsom Derbyssä. Siitä, oliko kyseessä onnettomuus vai oliko hänen tarkoituksenaan uhrata henkensä asiansa puolesta, esiintyy eriäviä näkemyksiä. Suffragetit kuitenkin tekivät hänen hautajaisistaan näyttävän osoituksen joukkovoimasta.
Vain viisi päivää Davisonin kuolemasta, 13.6.1913, kaksi suffragettia sytytti laukkaradan katsomon palamaan kostona, minkä jälkeen heidät pidätettiin seuraavana aamuna. Toinen heistä oli saksalaissyntyinen Kitty Marion (1871–1944, alkuperäiseltä nimeltään Katherina Maria Schafer), jonka omaelämäkertaan kulttuurihistorioitsija Fern Riddell törmäsi sattumalta Museum of Londonin arkistoissa viktoriaanisten music hallien värikästä maailmaa tutkiessaan. Kävi ilmi, että Kitty Marion oli ollut music hall -artisti, jonka suffragetiksi ryhtymiseen vaikutti ratkaisevalla tavalla aggressiivinen välikohtaus esiintymispaikan edustajan kanssa. Liikkeen riveissä toimiminen johti Marionin kohdalla useisiin pidätyksiin ja nälkälakkoon vankeudessa, ja sotavuosina häntä epäiltiin Riddellin mukaan saksalaiseksi vakoojaksi. Hän kuitenkin pääsi ystäviensä tukemana matkustamaan Yhdysvaltoihin, missä hän vuorostaan osallistui American Birth Control -liikkeen toimintaan, mikä johti yhdeksään pidätykseen.
Marionin tarina on kerrottu pääpiiteissään tuoreessa BBC-jutussa, jota varten on haastateltu huhtikuussa kirjan Death In Ten Minutes: Kitty Marion. Actress. Arsonist. Suffragette julkaissutta Riddelliä. Vaikka hän kertookin kunnioittavansa tutkimiaan henkilöitä, tuo hän silti esille yhtymäkohtia nykypäivän terrori-iskuihin – esimerkiksi halvat, helposti valmistettavissa olevat räjähteet. Riddellin mukaan on myös olemassa joitakin viitteitä siihen, että suffragetit olisivat häivyttäneet julkaistuista muistelmistaan viittaukset väkivaltaisimpiin tekoihinsa. Riddell kertoo Marionin julkaisemattoman omaelämäkerran kuitenkin olevan tässä suhteessa toista maata, sillä hän kirjoittaa avoimesti tuhopoltoista, minkä lisäksi hän muiden asiakirjojen mukaan käytti myös räjähteitä. Voimakkaan negatiivisiakin reaktioita tutkimuksellaan osakseen saanut Riddell toteaakin: ”But we cannot shy away from what these women were in their entirety. There’s an age-old saying, ’One man’s terrorist is another man’s freedom fighter.’ That is the same here.”
Lähde:
Mohan, Megha. ”Kitty Marion: The actress who became a ’terrorist’”. BBC Stories, 27 May 2018.