Puolan sotatilan julistamisesta tuli hiljattain kuluneeksi jo 40 vuotta. Halusin päästä paikan päälle arviomaan, miten sotatilaa muistetaan julkisessa tilassa. Kolumbuksen tavoin löysin kuitenkin jotakin ihan muuta.
Ensivierailuni Puolaan ajoittui syksyyn 1991, jolloin siellä pidettiin ensimmäiset täysin vapaat vaalit – viimeisenä entisessä ns. itäblokissa. Tätä ei juuri muistella, mutta sen sijaan sitä, että Puolassa järjestettiin kesällä 1989 ensimmäiset osittain vapaat vaalit, jolloin valittiin ensimmäinen ei-kommunistinen pääministeri vuosikymmeniin.
Muutoin historia ja muistaminen kyllä näkyvät Varsovan katukuvassa. Nuorempi puolalaiskollega totesi kaupungin olleen aina täynnä muistomerkkejä ja nyt niitä on vielä enemmän.
Ehkä muistin politiikan pääkaupunki ei olekaan Berliini, Pariisi tai Budapest vaan Varsova. Edellisissä historia kerrostuu, mutta Varsovassa se on suorastaan pyyhkäisty pois. Vuonna 1939 kaupungissa oli 1,3 miljoonaa asukasta, elokuussa 1944 900 000 ja vuonna 1945 tuhat, kuten Varsovan kansannousun museo asian esittää.
Vasta kävely Varsovan pakkasissa auttoi edes hiukkasen kuvittelemaan kaupungin tuskaa, kun suunnilleen jokaisella askeleella voi kuvitella kävelevänsä luiden päällä. Jo hotellin kulmalla oli palanen restauroitua tiilimuuria, jota vasten oli ammuttu 102 ihmistä tammikuussa 1944.
Silmiinpistävimmät uudet monumentit liittyvät vuoden 2010 Smolenskin lentoturmaan, jossa menehtyneille on paraatiaukiolla oma muistomerkkinsä. Nimet ovat esillä myös presidentinlinnan edustalla, ja Lech Kaczyńskille on vielä erikseen oma näköispatsaansa.
Vaikka olen matkustanut Puolassa usein, suhteessa Visegrád-maiden pääkaupunkeihin Varsova on jotenkin jäänyt vähemmälle. Syy paljastuu jo vanhoista kalenterimerkinnöistäni: 1991 olen paheksunut keskusaseman törkyisyyttä ja taksikuskeja. Vielä vuonna 2001 tuomio kaupungin ”rumuudesta” oli yksiselitteinen.
Yllätyksekseni Varsova vaikutti nyt yllättävän viehättävältä, eikä vain siksi, että keskustan ”basaaritalous” oli mennyttä. Silmäni ovat tottuneet uusiin kauppakeskuksiin ja myös ”Stalin-barokkiin”.
Jos vuonna 1991 Varsova tuntui ”niin reaalisosialistiselle että”, oli muistiinpanoissani myös jotakin tutkimusta enteilevää:
”Toimiakseen kaikessa uudessa täytyy olla jotakin vanhaa – mitä – se on jo eri asia. Ihminen kantaa mukanaan historiaa, sitä ei voin noin vain lakaista pois.”
Ikään kuin vähitellen olisi alettu ymmärtää, että myös 1955 valmistunut pilvenpiirtäjä on kaupungin symboli – ”Stalinin hammasta” ympäröi nyt jo suoranainen pilvenpiirtäjien armeija.
Tuntuu kuin puolalaiset olisivat saaneet lähihistoriaansa jotenkin haltuun – ainakin unkarilaisia helpommin. Stalinin arkkitehtuuria noudattavan Perustuslain aukion ympäriltä löytyy esimerkiksi suhteellisen balanssissa oleva Muzeum Życia, joka kertoo elämästä kommunismin aikaan.
Museossa on vuoden 1981 sotatilaan viittaava klassikkovalokuva panssarivaunusta elokuvateatteri ”Moskovan” edessä, jossa esitettiin tuolloin Coppolan Apocalypse Now -elokuvaa. Arjen, jonojen ja teknologian lisäksi museoon oli päätynyt myös Rolling Stones, jonka konsertti ”Stalinin hampaassa” 1967 oli maamerkki sekin.
Kaksi museota on ylitse muiden: Puolan juutalaisten museo, sekä Varsovan kansannousun museo. Niistä ensimmäinen, suomalaisarkkitehti Rainer Mahlamäen suunnittelema ja 2013 valmistunut rakennus, on elämys jo arkkitehtuuriltaan.
Tämän kirjoittajalle sen sijainnilla oli kuitenkin enemmän merkitystä. Museo sijaitsee gheton kapinan sankarien muistomerkin vieressä eli paikalla, jossa myös Willy Brandt aloitti sovintopolitiikkansa 1970. Brandtin polvistuminen on saanut oman muistin paikkansa ja gheton alue on kohentunut, kun talojen tummentuneita julkisivuja on remontoitu.
Puolalaisten oma antisetismi ja pelivara on arka asia. Nykylaki jopa korostaa, ettei Puolan keskitysleirejä, siis mielleyhtymänä puolalaisten ylläpitämiä, ollut olemassa. Enemmän museo kuitenkin opetti ajattelemaan juutalaisiin kohdistunutta ”vihapuhetta” tai ”maahanmuuttoa”. Natsikortin nostaja on tuomittu häviämään, mutta esimerkkejä vainosta löytyy jo aiemmasta historiasta, jonka natsit veivät vääjäämättömään päätepisteeseensä.
Monet juutalaiset päätyivät Puola-Liettuaan vähitellen, kun heidät ensin oli karkotettu läntisestä Euroopasta. Venäjälle taas oli kätevää asuttaa juutalaisia ”Venäjän juutalaisten asuinalueelle” eli Puolan jaoissa 1700-luvuilla anastetuille alueille.
Museossa on myös Yhtyneen työväenpuolueen Władysław Gomułkan 1968 puhe viidennestä kolonnasta eli juutalaisten uhasta kansalliselle yhtenäisyydelle. Osa kansalaisista oli osoittanut ymmärrystä Israelin kuuden päivän sodan miehityksille. Väitän kuitenkin, että voi hyvin olla sionismin kriitikko olematta antisemiitti.
Yhtä kaikki, kävely viluisilla kaduilla sai ajattelemaan sitä suunnatonta tihutyötä, jonka saksalaiset saivat aikaan juuri Varsovassa. Syyllisyydentuntoa hyödyntämällä Puolan nykyhallitus onkin saanut lypsettyä EU:lta sitä sun tätä – voi tosin olla, että ajatus asettaa Puolan lait EU:n yläpuolelle on nyt mennyt liian pitkälle.
Lopullisesti – kokonaisuutena arviolta 85 % rakennuksista – Varsova tuhoutui syksyn 1944 kansannousussa. Vuonna 2004 avattu Kansannousun museo on sekin muistin paikka, kun jossakin vaiheessa taistelulinjat kulkivat läheisillä kaduilla. Vierailu näyttää kuuluvan puolalaiskoululaisten ”must do” -listalle samoin kuin monet muut vierailemani historiakohteet.
Ei ole syytä asettaa kahta päämuseota vastakkain, mutta Kansannousun museo liittyy myös nykyisiin vallanpitäjiin. Suorastaan neuvostomuistomerkit mieleen tuova monumentti oli ensimmäisiä uuden ei-kommunistisen hallituksen toimia kesällä 1989. Se nostaa myös kotiarmeija Armia Krakowaa.
Stalin vastusti Lontoon palolaishallitukseen liittämäänsä aktivismia, eikä antanut joukkojensa rynnäköidä Veikselin yli syksyllä 1944. Oliko kansannousu väärin ajoitettu, on Puolassa kysymyksenä edelleen herkkä. Saksalaiset kukistivat puolalaisten kapinan verisesti. Sotilaiden lisäksi ehkä jopa 180 00 siviiliä sai surmansa.