Sankarit
Suomen sota oli kahdenlaisten sankarien sota. Sodan aikana kunnostautuivat sotapäälliköt ja sotilaat. He jäivät elämään tarinoihin, lauluihin ja runoihin. Toisenlaisia sankareita olivat ne miehet, jotka jo ennen sotaa tai sen aikana asettuivat venäläisten kanssa yhteistoimintaan ja joista tuli maan tärkeimpiä virkamiehiä ja uuden suomalaisen yläluokan kärki.
Sotilas vuodelta 1808. Museovirasto.
Sandels
Sodan alettua Johan August Sandels, kaunis ruotsalaisylimys, kuului J.A. Cronstedtin prikaatiin ja joutui peräytymään Oulun seuduille. Siellä hän otti komentoonsa oman 5. prikaatin ja lähti sen kanssa huhtikuun lopussa takaisin Savoon päin. 2. toukokuuta hän tuhosi Pulkkilassa 350-miehisen venäläisosaston ja lähetti pieniä osastoja etelään päin valtaamaan vihollisen kuormastoja. Kuopio vallattiin 12.5. Sieltä käsin Sandels järjesti pikkusodan, jonka tuloksena oli venäläisten karkottaminen melkein koko Savosta. Kun vihollinen Viaporin antautumisen jälkeen sai lisävoimia ja eräs venäläisosasto oli 15.6. päässyt Suonenjoelle, hänen oli pakko vetäytyä Kuopion pohjoispuolelle, Toivalan salmen taakse. Siellä hänen 2.000 miehen prikaatinsa piti puoliaan yli 3 kuukautta ja sitoi 6.000 miehen venäläisosaston. Samaan aikaan Karjalaan lähetetty Malm kykeni talonpoikien avulla heinäkuussa karkottamaan venäläiset rajan taakse.
Kun Otto v. Fieandt kärsi Karstulassa tappion ja vihollisen eteneminen länteen uhkasi eristää 5. prikaatin pääarmeijasta, Sandelsin oli syyskuussa peräydyttävä Toivalasta. Ylipäällikön 29. syyskuuta tekemä Lohtajan aselepo pakotti Sandelsin vetäytymään Koljonvirralle Iisalmen pohjoispuolelle. Aselevon päättymishetkellä 27. 10. kenraali Tutshkov teki hänen asemiansa vastaan rajun hyökkäyksen 6.000 miehen voimin, mutta vastahyökkäyksellä vihollinen heitettiin takaisin; sen tappiot olivat noin 800 miestä. Koljonvirran voitto ei kuitenkaan yleistilannetta muuttanut, vaan Sandelsin oli jatkettava peräytymistään, eikä hänen alipäällikkönsä Dunckerin yritys valloittaa Koljonvirran asemat takaisin Salmista käsin 10. marraskuuta onnistunut. Prikaati marssi Ouluun ja sieltä Tornioon. Sandelsin 5. prikaati meni 13. joulukuuta viimeisenä joukko-osastona Suomen rajan yli Ruotsin puolelle. Sandels sai Pulkkilan taistelun johdosta Miekkatähdistön suurristin, korotettiin heinäkuussa kenraaliadjutantiksi ja joulukuussa kenraalimajuriksi.
Döbeln
Georg Carl von Döbeln oli myös ruotsinmaalainen ammattiupseeri. Hän kunnostautui 3. prikaatin jälkijoukon komentajana Yppärin, Viirteen ja Pyhäjoen taisteluissa. Tämän jälkeen hän Adlercreutzin seuraajana tuli prikaatin komentajaksi. Sen ydinjoukkona oli kolme pataljoonaa porilaisia. Döbeln johti heitä 18.4. Siikajoella ja Lapuan taistelussa 14.7. Voiton johdosta hän sai Miekka-tähdistön suurristin. Elokuun alussa hän sai Kauhajoen komean voiton taistelu oli parhaiten suunniteltuja koko sodan aikana. Döbeln sairastui vakavasti, mutta kun pääarmeija oli joutumassa saarroksiin, hän nousi sairasvuoteelta ja palasi joukkojensa luo.
13. syyskuuta Döbeln karkotti venäläiset rantatielta Juuttaan luona ja avasi pääarmeijalle tien pohjoiseen. Lokakuussa hänet ylennettiin kenraalimajuriksi ja määrättiin puolustamaan Ahvenanmaata, mutta hän ei ehtinyt sinne sairautensa vuoksi ennen seuraavaa vuotta.
Döbelniä pidettiin rohkeana upseerina, joka sai osakseen sotilaittensa kiintymystä ja luottamusta. Samalla hän oli niitä harvoja Suomessa olleen armeijan johtajia, joilla oli todellisia sotapäällikön ominaisuuksia. Useimmat olivat laiskanpulskeita virkaupseereita, jotka eivät olleet tottuneet sotimaan. Döbeln arvosteli ankarasti Viaporin luovutusta.
Adlercreutz
Carl Johan Adlercreutz oli syntyjään suomalainen ja osallistui jo edelliseen sotaan Venäjää vastaan 1788-1790. Huhtikuusta 1808 alkaen hän oli ylipäällikko Klingsporin kenraaliadjutantti ja koko armeijan todellisia johtajia. Adlercreutzin maine kasvoi varsinkin Siikajoen, Lapuan ja Alavuden voittojen myötä. Näistä ansioista hänet palkittiin vapaaherran arvolla. Seuraavan vuoden alussa Adlerceutz oli kuninkaan vastaisen kapinan johtajia ja johti upseeriryhmää, joka pidätti kuninkaan.
Muita todellisia sotasankareita olivat Duncker, von Konow, von Fieandt, ja von Essen.
Buxhoevden
Venäläisten joukkojen ylipäällikkö Kreivi Fredrik Wilhelm Buxhoevden oli osallistunut taisteluihin Napoleonin armeijaa vastaa mm. Austerlitzissä ja Preussissa. Suomen sodan alkaessa Hänet määrättiin ylipäälliköksi, mutta hänen varsinaisena alueenaan oli maan hallinnon järjestäminen valloitetulla alueella. Hän kannatti rauhoituspolitiikkaa eli pyrki saamaan väestön puolelleen lupaamalla sille etuja. Oravaisten taistelun jälkeen 29. syyskuuta Buxhoevden teki Lohtajan aselevon, mutta sai sen vuoksi kehotuksen pyytää eroa ja lähti Suomesta, vaikka olikin saanut onnistunut hankkiman paikallisen väestön luottamuksen.
Maaherra
Kun Buxhoevden 2. huhtikuuta 1808 antoi julistuksen, että ne suomalaiset upseerit, jotka edelleen taistelivat Ruotsin armeijassa, menettäisivät virkatalonsa ja omaisuutensa, Savon ja Karjalan läänin maaherra Olof Wibelius totesi kirjeessään määräyksen laittomaksi. Maaherra vetosi keisarin nimissä annettuun lupaukseen säilyttää maan lait koskemattomina, ja että oli väärin antaa upseerien omaisten tai heidän velkojiensa kärsiä sotilaiden teoista.
Buxhoevden perui päätöksen ja urhea maaherra aateloitiin. Syyskuussa hän jätti Kuopion suomalaisten joukkojen mukana ja siirtyi Tukholmaan.
Rauhan miehet
Eräiden suomalaisten yhteistyö venäläisten kanssa ratkaisi rauhoittamispolitiikan onnistumisen. Kulisseissa G.M. Sprengtporten ohjaili maan valloitusta ja nimitettiin ensimmäiseksi kenraalikuvernööriksi joulukuussa. Piispa Tengström ja yliopiston rehtori Haartman takasivat sivistyneistön uskollisuuden. Johtavista aatelisperheistä mm. Mannerheim, Armfelt ja Aminoff olivat sopeutumisen kannalla. Maaherra Willebrand pyrki heti ystävälliseen suhteisiin jo taloudellisistakin syistä. Johtavista sotilaista "petturi" Cronstedtin lisäksi von Troil piti vastarintaa turhana. Gustaf Ladau oli Venäjän armeijassa, ja hallinnon uusi luottomies oli Robert Rehbinder.
Ruuti-Jussi
Johan Roth taisteli Suomen sodassa vääpelinä. Lapuan taistelun jälkeen Roth lähetettiin 15. heinäkuuta 40miehisen partion johtajana kenraali Rajevskin joukkojen selustaan tuhoamaan varastoja ja häiritsemään yhteyksiä. Apuna hänellä oli varsinkin aliupseeri K.J. Spoof. Muutamia päiviä myöhemmin tuhottiin venäläisten suuret kuormastot Visuvedellä ja Ruoveden Ruhalassa ja vallattiin suuri jauholastissa oleva proomu sekä poltettiin Visuveden ja Kautun salmen tärkeät sillat; vihollisen vartiomiehistö itse poltti Virroilla olevan suuren varaston. Rooth lähetti Spoofin valloittamaan Tamperetta. Kerrotaan, että venäläisten päällikkö ilmoitti päämajaansa, että "kenraali Rutt ja amiraali Spuff" joukkoineen ankarasti ahdistivat häntä. Yhteyksistään eristetty ja muonapulasta kärsivä Rajevski päätti peräytyä Hämeenlinnaan. Hänen seuraajansa Kamenski asettui Jämsään. Roth ei saanut kuitenkaan pyytämäänsä lisäväkeä, vaan joutui peräntymään. Hän tuli 10. elokuuta pääarmeijan luo Kauhajoelle vain yhden miehen menettäneenä.
Rothin ja Spoofin toiminta osoitti miten helppoa miehitysarmeijaa oli häiritä – ja miten vaikea se oli voittaa.