Vuonna 1974 Liisa Isotalo sai käsiinsä virkatodistuksen, jossa täsmäsi vain hänen syntymäpäivänsä syksyllä 1952. Mistä oli kyse? Koulutyttönä epäilyjä oli herättänyt vain se, että perheenjäsenten veriryhmät eivät vastanneet sitä, mitä koulussa oli opetettu niiden periytyvyydestä.

Kirjan genreä ei ilmoiteta, mutta tekijää luonnehditaan esikoiskirjailijaksi. Romaania Isotalo onkin lähtenyt rakentamaan. En silti kutsuisi teosta pelkästään romaaniksi tai autofiktioksi: kirja on oikeastaan tutkimusmatkan kuvaus, jossa arvoituksia selvitetään 1920-luvulta asti. Lukijaa säästetään joiltain selvitystyön konkreettisilta vaiheilta ja haastatteluilta. Sen sijaan kirjassa on hienoja katkelmia ja eläytyvän kuuntelija-kirjailijan tulkintoja siitä, miten eri henkilöt ovat vaihtuvat tilanteensa kokeneet tai voineet kokea. Tärkeimpänä henkilönä teoksessa kulkee kirjailijan alter ego Paula, joka kasvaa 1950-luvun Helsingissä, alemman keskiluokan Käpylässä.

Ammattitaiteilijan varmuudella Isotalo pitää tyylinsä niukkana ja lähentyy lakonisuudessa modernin runon täsmällistä kauneutta. Sanojen loppuessa hän lainaa silti uusromanttiseen tapaan kalevalaisia ikiaikaisia äitiyden ilmaisuja. Kustantajan esittelyssä hän myös kertoo teoksen pitkästä kirjoitusprosessista, jolle piti erikseen raivata aikaa muiden töiden välissä.

Agricola-verkossa Jostakin olen tullut -kirjaa voi suositella kaikille lähihistoriaa tutkiville tai sitä ymmärtämään pyrkiville. Kirja on ikään kuin mikrohistoriaa siitä, millaisia toimintatapoja hyvinvointivaltion alkutaipaleella oli käytössä lastensuojelun, adoption, ensikotien tai irtolaislainsäädännön alueella. Kirjassa kuvaillaan, miten hyvääkin tarkoittavat säädökset tuottivat inhimillisiä pienoistragedioita, absurdeja tilanteita ja dilemmoja, joissa häpeän tunne kohtasi vuoron perään kaikki osalliset, enimmäkseen mistään tietämättömät lapset. Kaikki kontaktit ja tiedot piti aina salata.

Isotalon kirja on erinomainen lisä myös tunteiden historian tutkijoille. Sukupuolten historiaankin se antaa lisiä kuvatessaan ajan moraalikäsityksiä. Ei tule usein ajatelleeksi, miten vähän ehkäisyä oli käytössä, kun suuret ikäluokat syntyivät. Perustuuko talouskasvumme juuri siihen, että ehkäisy puuttui? Johtiko ehkäisyn yleistyminen siis nykyiseen demografiseen paradoksiimme? Kysymys ei tietenkään ole korrekti, eikä Isotalo tällaista kysymystä esitä. Kirjan maailmassa jokainen elämä on arvokas.

Kirjan naisten elämää käsitellään vahvojen yksityiskohtien ja ymmärryksen kautta. Miehet taas jäävät teoksessa taka-alalle hyväksikäyttäjinä ja pois liukenevina henkilöinä, mutta osa heistä esitetään lojaaleina elämäntovereina.

Kertomus on kirjoitettu niin, että lukijaa ei jätetä epätoivoon – totuuden selviämisen prosessi tuottaa väistämättä pitkävaikutteista katharsista. Eri elämänkohtaloista kerrotaan ja katsotaan, miten niihin sopeudutaan – tai millaista oirehdintaa niistä seuraa. Katkaisuhoito ei onnistu, ellei potilas tai ”asiakas” itse sitä halua.

Joissain tilanteissa kirja menee jopa kohtuuttoman rajan yli: pitikö henkilön kärsiä vielä tämäkin? Isotalon kanssa käymässäni viestinvaihdossa hän tosin paljasti, että muutama tapahtumista on sellainen, että ”niin olisi voinut käydä”, mutta ei oikeasti käynyt.

Lopulta teoksesta jää olo, että aivan näin ei tänä päivänä tapahtuisi, sillä yksinhuoltajuus on nykyään mahdollista. Syrjäytyvät ja huoltajuuden menettävät lastensuojelun asiakkaat ovat nykyisin hieman toisaalla, mutta tunnot ovat jaettavissa. Kirjailija itse on siirtynyt isiensä sukujen selvittelyyn. Toivotan onnea siihen.