Arno Tanner on niitä harvoja tutkijoita ja virkamiehiä, joka on ottanut tosissaan puheet aktiivisen ulkomaalaispolitiikan kehittämistarpeista ja yrittänyt käynnistää julkista keskustelua. Hänen väitöskirjansa ”Siirtolaisuus, valtio ja politiikka” julkaistiin vuonna 2003 Ulkomaalaisviraston julkaisusarjassa. Nyt Tanner jatkaa samasta aiheesta englanninkielisellä tutkimuksellaan ”Emigration, Brain Drain and Development – The case of Sub-Saharan Africa”. Toivottavaa on, ettei kielen vaihtaminen häiritse suomalaista lukijakuntaa, sillä Tannerin uusi kirja on Suomessakin ajankohtaista ja osin aikaansa edellä olevaa luettavaa. Se täsmentää jo väitöskirjassa esitettyjä ajatuksia ehdottamalla kehitysmaiden ”aivovuodon” hyvittämistä kehitysavulla.

Tannerin kirjan ensimmäinen pääluku (luvut 5-7) on teoriaa ja toinen pääluku (luvut 8-11) sisältää esimerkkejä Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Tanner aloittaa erottamalla aivovuodon kaksi astetta (”brain outflow” ja ”brain drain”), joista jälkimmäinen on se osa aivovuotoa, joka jää pysyväksi, koska paluumuuttoa tai sijoituksia lähtömaihin ei tapahdukaan. Useinhan maastamuuttajien oletetaan palaavan takaisin, lähettävän rahaa kotiin tai muuten muistavan kotimaataan. Kirja luettelee useita syitä, miksi odotukset eivät aina toteudukaan. Se ei kuitenkaan ota huomioon sitä, ettei paluumuuttajien lukumäärä kerro koko totuutta, sillä ”aivokierron” (”brain circulation”) myötä muuttajat myös jalostuvat ja heidän ulkomailla hankkimansa laadullinen lisäarvo (ammatillinen tietotaito, elämänkokemus, yleissivistys) saattaa hyvinkin korvata määrälliset menetykset. Alan kirjallisuus on tässä suhteessa yleensäkin pessimististä. Se, ettei paluumuutto toteudu Afrikassa yhtä usein kuin Kiinassa tai Intiassa, saattaa olla väliaikainen ongelma ja johtua Afrikan maiden viimeaikaisesta epävakaudesta.

Kirja sisältää erilaisia kytkentäkaavioita, jotka ovat toki tyylikkäitä kevennyksiä raskaaseen asiatekstiin, mutta niistä tulee helposti mieleen sarjakuva ymmällään olevasta Aku Ankasta moottoriteiden risteyksessä. Kirja on muutenkin parhaimmillaan esittäessään vastausten sijasta hyviä kysymyksiä, jotka paljastavat aiheen yllättävän monimutkaisuuden.

Onneksi Tanner ei lannistu siirtolaisuuden haasteiden edessä, eikä suosittele sen rajoittamista. Tanner päinvastoin korostaa niitä molemminpuolisia etuja, joita siirtolaisuudesta on kaikesta huolimatta saatavissa. Hän toivoo pikemminkin esteiden poistamista vapaaehtoiselta paluumuutolta ja edustaa siten pohjimmiltaan liberaalista linjaa, jolle sääntelyä tarvitaan lähinnä sääntelyn purkamiseen.

Eettinen ja poliittinen perusongelma on, pitäisikö siirtolaisia vastaanottavan maan ylipäätään yrittää säännellä siirtolaisuuden vaikutuksia lähtömaissa vai olisiko parempi jättää se näiden maiden omalle, siirtolaisten, luonnon ja markkinoiden vastuulle. Tässä Tanner valitettavasti sortuu (s. 127-129) kovin muodikkaaseen ”neoliberalismin” arvosteluun, joka jää pinnalliseksi. Tanner ei ota huomioon liberalismin eettisiä perusteita (utilitarismia), eikä myöskään kerro, kuinka kunniallista olisi aivovuodon hyvittäminen korruptoituneille ja totalitaarisille maille, joista ihmiset pakenevat hyvästä syystä. Lisäsi Tanner väittää mm. ”aivovuodosta” johtuvan köyhyyden ja katkeruuden ”ruokkivan” terrorismia, minkä todellisuus on osoittanut toiveajatteluksi. Maailman suurimpia terrorismin vientimaita on Saudi-Arabia, joka ei kärsi laajasta maastamuutosta, eikä varsinkaan köyhyydestä.

Analysoidessaan eräitä Afrikan maita Tanner muistuttaa orjakaupasta Amerikkaan (s. 85), mutta unohtaa arabien osuuden Afrikan köyhdyttämisessä. Tanner mainitsee Lähi-idän vain ohimennen (s. 86). Ottaessaan Saharan eteläpuolisen Afrikan maita esimerkeikseen Tanner on kuitenkin ajan hermolla, sillä niiden aivovuoto on ollut keskusteltavana jopa Britannian parlamentissa kesäkuussa. Sveitsiläinen laatulehti Neue Zürcher Zeitung puolestaan julkaisi 8.9. aiheesta artikkelin, joka tukee Tannerin esittämää huolta. Sen mukaan Ghanan lääkäreistä 60 % työskentelee ulkomailla samaan aikaan kun maahan tuodaan lääkäreitä ulkomailta, enimmäkseen kehitysavun turvin. Lääkäreitä turhauttavat varastelu sairaaloista ja koulutuksen politisoituminen. ”Poliittinen korrektius on siksi avain menestykseen”, sanoo kenialainen taloustieteilijä. Vaikka Kenian terveysministeri valittaa alhaisia palkkoja, hänen ministeriönsä käytössä on useita loistoautoja.

Tanner toteaa, että varsinkin köyhimmät maat jäävät osattomiksi paluumuutosta, rahalähetyksistä ja sijoituksista, joilla siirtolaiset voisivat tukea alkuperäisiä kotimaitaan. Mutta eikö ole varsin luonnollista, että kukaan ei halua auttaa huonosta hallinnosta ja sodista kärsiviä maita? Olisiko moraalisesti kestävämpää heittää rahaa pohjattomaan kaivoon, pönkittämään huonoa hallintoa? Ikävä totuus on, että joskus kansanmurhien ainoat vaihtoehdot ovat joukkomuutto tai sotilaallinen interventio. Mikään vähempi ei olisi mahdollistanut yli kolmen miljoonan afgaanin paluumuuttoa jälleenrakentamaan maataan. Myös Somalian aivovuodon kääntäminen edellyttäisi järeämpiä keinoja kuin kehitysapua. NZZ:n mukaan Somaliaan virtaa jo nyt vuosittain yli puoli miljardia dollaria. Voisi kysyä, kannattaako somalien edes ”teurastaa lypsävä lehmä” niin kauan kuin maassa jatkuva väkivalta estää turvapaikanhakijoiden palautukset ja takaa siirtolaisuudelle paremmat edellytykset kuin järjestäytyneet olot maahanmuuttokiintiöineen ja palautusuhkineen.

Perimmältään on makuasia, nähdäänkö länsimaista palaavan afrikkalaisen paluumuutto tai yhteydenpito kotimaahansa sosiaalisesti arvokkaaksi, kuten Tanner ja useimmat länsimaiset tutkijat olettavat sitä suoraan sanomattakin, vai kenties rappeuttavaksi kulttuuri-imperialismiksi, kuten paikalliset konservatiivit sanoisivat. Kehitysmaatutkimuksessa pidetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion ihannetta itsestäänselvyytenä, mutta entäpä jos kehitysmaan väestön enemmistö haluaakin varjella omaperäisyyttään vieraita vaikutteita tuovilta paluumuuttajilta?

Koulutettu väestö on kohtuullisen helposti uusiutuva luonnonvara, kunhan koulutusta ei säännöstellä. Jos koulutukselle löytyy tuottavaa käyttöä ulkomailla, koulutuksesta tulee kannattavaa, lapset laitetaan kouluihin, perheet sijoittavat rahaa, pankit lainoittavat opintoja ja säätiöt jakavat stipendejä auliimmin. Tämä voi olla toistaiseksi vaatimatonta Afrikassa, mutta miten lie parin vuosikymmenen päästä?

Tanner on kuitenkin oikeilla jäljillä arvostellessaan nykyistä itseisarvoista kehitysapua tehottomaksi ja epätarkoituksenmukaiseksi. Kirjan suurimpia ansioita ovatkin kyseenalaistamiset ja kysymyksenasettelut. Olisi ollut hyvä, jos kirjan loppuun olisi liitetty myös katsaus Suomen kehitysapupolitiikan historiaan mm. Tansaniassa, jonka tiedemiesten maastamuutosta Tanner on erityisen huolissaan.

Kirja kaipaisi täydennyksekseen myös konkreettisia esimerkkejä Suomen jo pitkään harjoittamasta pienimuotoisesta maahanmuuton järjestelystä kiintiöpakolaisten valinnan yhteydessä. Takavuosina Suomeen on tuotu mm. naislääkäreitä Afganistanista, jossa heistä oli pulaa.

Tannerin uusin kirja on kuitenkin askel kansainvälisen muuttoliikkeen kysymyksenasettelun tarkempaan jäsentelyyn. Siksi sitä voi suositella kaikille alan tutkijoille ja maallikoillekin samalla kun jäämme odottamaan mielenkiinnolla jatkoa tälle arvokkaalle keskustelunavaukselle.