Autoritaarisia johtajia Mussolinista Trumpiin

Teoksessaan Mahtimiehet: Tyrannien nousu, uho ja tuho Ruth Ben-Ghiat kertoo sadan vuoden ajalta johtajista, jotka ovat luvanneet lakia ja järjestystä, mutta ovatkin mahdollistaneet taloudellista ja seksuaalista hyötyä saalistavien laittoman käytöksen. Hän selvittää myös, miksi ihmiset lähtevät toimimaan tällaisten johtajien kanssa sekä miten autoritaariset johtajat ajattelevat ja toimivat, kenestä he ovat riippuvaisia ja miten heitä voidaan vastustaa.

Ben-Ghiat, Ruth: Mahtimiehet: Tyrannien nousu, tuho ja uho [The Strongmen: How They Rise, Why They Succeed, How They Fall ]. Käännös: Mari Janatuinen. Atena, 2021. 446 sivua. ISBN 978-952-300-832-8.

MAHTIMIESTEN AIKAKAUSI

Ruth Ben-Ghiatin mielestä autoritaariset valtionpäämiehet Yhdysvalloissa, Turkissa, Brasiliassa ja muissa geopoliittisesti merkittävissä maissa vahingoittavat tai tuhoavat demokratiaa ja käyttävät maskuliinisuutta poliittisen legitimiteettinsä välineenä. Ahneuttaan he riistävät maansa resursseja ja estävät ilmastonmuutoksen torjumista. He ovat riippuvaisia korruptiosta ja sensuurista eivätkä ota huomioon yleistä etua, vaan hoitavat kansalliset kriisit huonosti ja tuottavat usein kansalleen vahinkoa. Kirjan tekijä ei silottele sanomisiaan eikä etsi kiertoilmauksia kuvatessaan mahtimiesten käyttäytymistä.

Mahtimiehissä Ben-Ghiat tarkastelee juuri noita miehiä ja autoritarismin kehittymistä. Hän määrittelee autoritarismin poliittiseksi järjestelmäksi, jossa toimeenpanovalta vahvistuu lainsäädäntövallan ja tuomiovallan kustannuksella. Hänen 17 tarkastelukohteestaan kuusi on eurooppalaista, neljä afrikkalaista, neljä aasialaista ja kolme amerikkalaista. Miehistä on elossa ja edelleen vallassa kuusi, elossa mutta valtansa menettäneenä kuusi sekä kuolleita viisi. Kymmenen johtajaa on keskeisiä ja seitsemän sivurooleissa.

Ruth Ben-Ghiat (s.1960) on New Yorkin yliopiston historian ja Italian tutkimuksen professori sekä useiden tiedotusvälineiden käyttämä asiantuntija. Hän on erikoistunut fasismiin ja autoritaarisiin johtajiin. Kuva Ruth Ben-Ghiat.

Kirjan keskeiset autoritaariset johtajat

Benito Mussolini – Italian pääministeri 1922–1925, valtionpäämies ja Il Duce 1925–1943; Salòn tasavallan valtionpäämies ja Il Duce 1943–1945
Adolf Hitler – Saksan valtakunnankansleri 1933–1945; Führer (Johtaja) 1934–1945
Francisco Franco Bahamonde – Espanjan El Gaudillo (Johtaja) 1939–1975
Muammar Gaddafi – Libyan vallankumouksen ”veljellinen johtaja ja ohjaaja” 1969–2011
Augusto Pinochet Ugarte – Chilen junttahallituksen puheenjohtaja 1973–1990, Chilen presidentti 1974–1990
Sese Seko Joseph Mobutu – Zairen presidentti 1965–1997
Silvio Berlusconi – Italian pääministeri 1994, 2001–2006, 2008–2011
Recep Tayyip Erdogan – Turkin presidentti 2014– ; pääministeri 2003–2014 ja 2018–
Vladimir Putin – Venäjän presidentti 2000–2008 ja 2012–; pääministeri 2008–2012
Donald J. Trump – Yhdysvaltain presidentti 2016–2021

Sivurooleissa esiintyvät mm. nämä autoritaariset johtajat

Idi Amin – Ugandan presidentti 1971–1979
Mohamad Siad Barre – Somalian demokraattisen tasavallan presidentti 1969–1991
Jair Bolsonaro – Brasilian presidentti 2019–
Rodrigo Duterte – Filippiinien presidentti 2016–
Saddam Hussein – Irakin presidentti 1979–2003
Narendra Modi – Intian pääministeri 2014–
Viktor Orbán – Unkarin pääministeri 2010–

Koska Ben-Ghiat haluaa esittää autoritaarisen hallinnon koko kehityskaaren, hän ei ota tarkasteluunsa Xi Jingpingin kaltaisia kommunistijohtajia, jotka nousevat valtaan jo valmiiksi suljetussa järjestelmässä. Hän ei myöskään käsittele modernin historian vahvoja naisjohtajia, esim. Indira Gandhia ja Margaret Thatcheria, sillä nämä eivät ole pyrkineet tuhoamaan demokratiaa, vaikka ovatkin sortaneet vähemmistöjä.

Tekijä jakaa yli 400-sivuisen kirjansa kolmeen päälukuun. Ensimmäinen käsittelee valtaan pääsemistä, toinen hallitsemisen keinoja ja kolmas vallan menettämistä. Teksti on luistavaa ja helposti luettavaa, mikä on osin suomentaja Mari Janatuisen ansiota. Mutta hän olisi voinut reilusti suomentaa paljon enemmän käsitteitä. Nyt esim. agendat, disruptiot, entiteetit, fasilitoimiset, heterodoksiset, illiberaalit, protagonistit, resilienssit ja transaktionalistit voivat jäädä lukijalle epäselviksi.

Miehisyys on mahtimiehille tärkeää. Mussolini kävi 1935 viljanpuinnissa esittelemässä lihaksiaan. Myös Putin on näytellyt paljasta ylävartaloaan valokuvaajille. Wikimedia Commons.

Mahtimiehet perustuu monipuoliseen lähdeaineistoon, jota tekijä on itsekin tuottanut haastattelemalla. Hän käyttää myös arkistoasiakirjoja, digitaalisia tietokantoja ja muistelmia. Hän hyödyntää mm. historian, lääketieteen, sukupuolentutkimuksen, taloustieteen, valtio-opin ja visuaalisen kulttuurin tutkimuksen opinnäytteitä, raportteja, tutkimusartikkeleita ja -teoksia. Suurin osa kirjallisista lähteistä on englanninkielisiä, mutta joukossa on myös lukuisia italiankielisiä, jonkin verran espanjankielisiä ja muutama saksankielinenkin julkaisu. Hienoa, että suomennetut lähdeteokset on myös mainittu.

Kirjassa on 22 musta-valkoista pientä kuvaa. Aiheeseen liittyvää kuva-aineistoa olisi varmasti löytynyt vaikka jokaisesta mahtimiehestä, niin ettei kirjaan olisi tarvinnut ottaa useita samojen miesten – Berlusconin, Gaddafin, Hitlerin ja Putinin – kuvia. Mika Tuomisen laatima puna-musta-valkoinen päällyskansi on räikeydessään juuri niin karmaiseva kuin kirjan esittämät faktat vaativat.

Suomalainen historiantutkija voi vain puhkua kateudesta, kun lukee kirjan kiitos-osiosta, että tekijällä on ollut apunaan viisi tutkimusapulaista, kirjallisuusluettelon laatija, kuvituksen hankkija sekä useita käsikirjoituksen lukijoita, jotka ovat avustaneet ja neuvoneet tekstin muokkaamisessa ja toimittamisessa. Häntä on auttanut myös kolme kirjan tuotannosta vastannutta henkilöä sekä kaksi henkilöä, jotka ovat hoitaneet mainonnan ja markkinoinnin. – Niin ne suuressa maailmassa!

VALTAAN PÄÄSEMINEN JA VALLASSA PYSYMINEN

Niihin sataan vuoteen, joita Ben-Ghiat tarkastelee, mahtuu kolme mahtimiesten kautta:

1. fasismin aika 1920–1945,
1. sotilasvallankaappausten aika 1950–1990 ja
3. uusien autoritaaristen hallitsijoiden aika 1990–.

Ben-Ghiat selvittää fasismin ajalta Mussolinin, Hitlerin ja Francon valtaan nousua,  sotilasvallankaappauksen ajalta Mobutun, Gaddafin ja Pinochetin nousua ja uusien autoritaristien ajalta Berlusconin, Putinin ja Trumpin valtaan pääsyä. Hän omistaa kullekin mahtimiehelle vähintään neljä sivua, mutta antaa Mussolinille kymmenen ja Belusconille kahdeksan sivua – ilmeisesti siksi, että tuntee Italian historian parhaiten.

Koko kansa ei suinkaan ole ollut nostamassa mahtimiehiä valtaan, vaan nimenomaan kulttuurikonservatiivit ovat usein mahdollistaneet vaarallisten yksilöiden pääsyn valtavirtapolitiikkaan ja valtaan tukeutumalla demokratianvastaiseen politiikkaan. Sekä Italiassa että Saksassa mahtimiehen nosti valtaan juuri konservatiivinen eliitti.

Sotilasvallankaappaukset ovat kaiken kaikkiaan olleet yleisin tie autoritaariseen hallintoon. Niitä tapahtui erityisesti 1950-luvulta 1990-luvulle. Ne tehdään ”kansan” nimissä, vaikka kansalla ei ole niistä edes aavistusta. Kaappausta perustellaan sillä, että kukistetaan korruptoitunut johtaja, torjutaan taloudellinen katastrofi tai estetään vasemmistolaisten aiheuttama tuho. Mahtimiehet ovat taitavia hyödyntämään katastrofeja ja vakavia välikohtauksia valtaan päästäkseen. Usein vallanvaihtoon liittyy hätätilan julistaminen.

”Zairen leopardi”, Mobutu kaappasi vallan 1965. Hän onnistui olemaan samaan aikaan anti-imperialistinen, kommunisminvastainen ja kapitalismimyönteinen. Hän pysyi vallassa 32 vuotta mukautumalla ja miellyttämällä suojelijoitaan, mm. Yhdysvaltojen presidenttejä. Hän oli hyvää pataa Ronald Reganin kanssa. Kuvassa Mobutu Sese Seko ja Richard Nixon 1973. Wikimedia Commons.

Uuden sukupolven autoritaariset johtajat nousevat valtaan vaaleilla ja käyttävät vaaleja myös pysyäkseen vallassa. Tarvitsemansa vaalituloksen he saavat vaalivilpin ja äänestämisen tarkoituksellisen vaikeuttamisen avulla. Valtaan päästyään tällaiset hallitsijat saattavat pysyä virassa vuosikymmeniä. Esimerkiksi Putin voi toimia yli 30 vuotta Venäjän presidenttinä perustuslakiin ajamansa muutoksen ansiosta.

MIEHET, JOTKA NOUSEVAT VALTAAN JA PYSYVÄT SIELLÄ

Valtaan päässeillä mahtimiehillä on karismaa, ja he vetoavat, viehättävät ja viettelevät. Heillä onkin poikkeuksellisen vahva kyky taivutella muita. He käyttävät puheissaan kriisiretoriikkaa ja esittävät itsensä kansan pelastajana. Taitavasti he saavat ihmiset sitoutumaan itseensä ja uskomaan sepitteisiinsä. Ben-Ghiat sanoo suoraan, että heillä on katutappelijan ja huijarin kykyjä, ja heidän roistomaisuutensa houkuttaa. He antavat kuvan, että he ovat heikompia yksilöitä sitovien lakien yläpuolella.

Mahtimiehet luovat omiensa keskuuteen erityisen psykologisen ilmapiirin, jossa yhdistyvät rajojen rikkominen, jännitys ja johtajan valtaan alistumisen helppous – se tuo elämään energiaa, merkitystä ja draamaa. Vaikka johtajien voimakas persoonallisuus vetoaa kansaan, ovat heidän yksilöllisen persoonansa yliluonnolliset, yli-inhimilliset tai vähintään poikkeukselliset voimansa tai piirteensä lähinnä katsojan silmässä.

Gaddafin kultainen pistooli.

Ben-Ghiat löytää mahtimiehistä paljon ikäviä ominaisuuksia. He ovat impulsiivisia ja äkkipikaisia. Heidän on vaikea hallita vihaansa. Heillä on tarve valvoa ja hyödyntää kaikkea ja kaikkia henkilökohtaisesti. Heillä on myös suunnaton omistusvimma, jonka patologiaan kuuluu vainoharhaisuutta, erikoisia lemmikkejä, prostituoituja, kultaisia hanoja, valtiontalouden valjastamista henkilökohtaiseksi omaisuudeksi – mitä vain, minkä avulla voi torjua pelkoa, ettei omista tarpeeksi tai että saattaa menettää jo omistamansa. Mahtimiehet ovat myös avoimesti rasistisia ja seksistisiä. He vihaavat naisia, vaikka käyttävät näitä hyväkseen. He vihaavat myös seksuaalivähemmistöjä sekä mediaa, ellei se ole heidän hallussaan. He eivät luota omaan kansaansa eivätkä ulkomaisiin suojelijoihinsa. Heillä on henkilökohtaisia pakkomielteitä, joista he tekevät poliittisia.

Personalisistisina hallitsijoina mahtimiehet eivät tee eroa henkilökohtaisten ja valtion tarpeiden välillä. Heillä ei yleensä ole suoranaista hallintosuunnitelmaa, vaan he luovat hallintojärjestelmiä, joilla he pyrkivät estämän valtansa vähenemisen. He kieltävät viestimien toimiluvat sekä lahjovat, haastavat oikeuteen tai uhkaavat niiden omistajia, koettavat ajaa viestimiä vararikkoon ja järjestävät vihamielisiä yritysten valtauksia. He käyttävät Facebookin ja Twitterin kaltaisia alustoja iskeäkseen kriitikoita ja levittääkseen vihapuhetta, salaliittoteorioita ja valheita.

Rodrigo Duerte valittiin vuonna 2016 Filippiinien presidentiksi, vaikka hän uhkasi tappaa kaikki tavoittamansa huumekauppiaat ja huumeiden käyttäjät. Hän on myös toteuttanut uhkauksensa. Duterete perhekuvassa 2018-  Presidential Communications Operations Office. Wikimedia Commons.

Yleensä mahtimiesten menetelmä on ”hajoita-ja-hallitse”, jossa lahjonta ja korruptio on keskeistä. Heidän päätöksentekonsa on arvaamatonta ja hankkeensa suuruudenhulluja. He tukevat kulttuurikonservatiiveja sekä auttavat hännystelijöitä ja rahaeliittejä keskittämään pääomaa ja yksityistävät julkisia hyödykkeitä. He kasvattavat taloudellista epätasa-arvoa, ryöstävät omaisuutta ja suosivat ideologiaa asiantuntemuksen sijaan.

Mahtimiehet tekevät mitä tahansa, jotta pysyvät vallassa. He nostattavat kaunantunteita, toiveita, pelkoja. He toistelevat kansan kokemia nöyryytyksiä ja saavat kansan kokemaan itsensä uhriksi. He eivät kaihda myöskään väkivaltaa; fasistit tekivät kansanmurhia ja sotilasvallankaappaajat salamurhia. Nykyajan autoritaariset johtajat pidättävät ihmisiä joukoittain; eräät myös myrkyttävät vastustajiaan.

Oma kansa ei riitä mahtimiehille tukijaksi, vaan he sallivat ulkomaisten eliittien pönkittää valtaansa. – Yhdysvallat on vuodesta 1926 lähtien antanut taloudellista tukea monille oikeistolaisille autoritaristisille johtajille. Amerikkalaiset juristit ja varainhoitajat auttavat mahtimiehiä turvaamaan kansalta ryöstämänsä varat veroparatiisien pankkitileille sekä suhdetoiminta- ja lobbausyritykset peittelevät heidän väkivaltaansa. Asekauppoja tehneet diktaattorit ovat myös mieluusti ottaneet vastaan Britannian maksamia voitelurahoja.

Kun kansa alkaa osoittaa tyytymättömyyden merkkejä ja protestoi, mahtimiehet tehostavat sensuuria ja sortoa. Tarvittaessa he tappavat, vangitsevat tai ajavat vastustajia maanpakoon. Nykyiset johtajat tukahduttavat kansalaisvapauksia, mutta käyttävät vaaleja vallassa pysyäkseen. Heidän propagandansa seurauksena totuus rappeutuu ja demokratia heikkenee. He väittävät valtamedian valehtelevan, mutta jakavat itse väärää ja yksipuolista tietoa. He käyttävät populistista retoriikkaa, jonka mukaan uskonto, rotu ja etnisyys yhdistävät kansaa.

Italian pääministeri Berlusconi rakensi ulkopolitiikkansa veljeilemällä ihailemiensa despoottien, mm. Venäjän presidentti Putinin kanssa. Kuvassa kaverukset Sotshissa 2002. Kuva Venäjän presidentinhallinto.

VALLAN MENETTÄMINEN

Autoritarismilla on erilaisia lopputuloksia, mutta monet vallankaappauksella maansa johtajiksi nousseet miehet myös menettävät vallan samalla tavalla. 1950–2000 kaksi kolmasosaa diktaattoreista kukistui vallankaappauksessa. Sitä paitsi salamurha on poliittisten johtajien ammattiriski, ja mahtimiehiin on kohdistunut satoja murhayrityksiä.

Useimmat kansalaiset osoittavat kuitenkin tyytymättömyyttään lievemmin keinoin kuten väkivallattomalla vastarinnalla, osallistumalla nälkä- ja istumalakkoihin, mielenosoituksiin. Eri aikoina ihmiset ovat protestoineet myös hiljaisesti. He ovat salaa tallentaneet tietoja mahtimiesten järjestämistä murhista ja tapoista, muistaneet murhattuja kilpailijoita, lähteneet maanpakoon tai liittyneet partisaaniliikkeeseen. Kansalaiset ovat myös tehneet anti-autoritaarista taidetta ja seinäkirjoituksia tai jättäneet tekemättä asioita, joita johtajat ovat vaatineet. Nykyisin he voivat etsiä samanmielisiä myös sosiaalisesta mediasta ja luoda siellä kansainvälisiäkin verkostoja. Katolinen kirkko on eräissä maissa tukenut protestoijia.

Kun tyytymättömyys kasvaa, mahtimiehet hädissään voimistavat tukahduttamistoimia, tiukentavat sensuuria, pelottelevat kansalaisia ja sulkevat heitä rangaistussiirtoloihin. Amerikassakin vallanpitäjien vastustamisesta tuli Trumpin aikana yhä vaarallisempaa – rauhanomaisia mielenosoituksia sanottiin mellakoiksi, hajotettiin väkivaltaisesti ja osallistujia pidätettiin.

MAHTIMIEHEN LOPPU

Mahtimiehet eivät muista omaa kuolevaisuuttaan. Ikääntyminen ja miehisyyden heikkeneminen on heille vaikeaa, sillä heidän koko minäkuvansa liittyy heidän kunnioittamiseensa. Heitä vaivaa lopun pelko. Ben-Ghiat muistuttaa, ettei koskaan pidä aliarvioida mahtimiehen sinnikkyyttä ja valmiutta tehdä mitä tahansa vallassa pysyäkseen. Mahtimiehet eivät tunne eettistä johtajuutta. He eivät piittaa ihmishengistä, heillä ei ole empatiaa, eivätkä he kykene toimimaan muiden puolesta. He pelkäävät solidaarisuutta, rakkautta ja vuoropuhelua.

Lopun lähestyessä autoritaristit alkavat vainota yhä useampia ryhmiä, haalivat ympärilleen enemmän naisia tai kääntyvät astrologin puoleen. Jossakin vaiheessa ylimielisyys, aggressiivisuus ja ahneus, jota he ovat osoittaneet valtansa alusta lähtien, kääntyy heitä vastaan. Yleensä he eivät lähde vallasta vapaaehtoisesti. Mahtimiehet ovat kaatuneet useammin eliitin toimesta kuin kansan tekemällä vallankumouksella. Jokainen kuitenkin kaatuu omalla tavallaan. Harva mies menettää valtansa kansanäänestyksessä tai presidentinvaalissa tai pakotetaan eroamaan. Joku tekee itsemurhan, mutta moni ajetaan maanpakoon, ammutaan, hirtetään. Mutta on vielä useita, joiden kaatumista odotetaan…

Muammar Gaddafi syöstiin asemastaan vallankumouksella 2011, ja hän yritti päästä pakoon, mutta hänet löydettiin piileskelemästä viemäriputkesta. Kansallisen vapautusarmeijan taistelijat ampuivat hänet ja panivat hänen ruumiinsa kaiken kansan nähtäväksi. Gaddafi marraskuussa 2008 Venäjällä Valdimir Putinin vieraana. Wikimedia Commons.

Vaikka mahtimiehen valta päättyy, mies jää jälkinä kansansa keskuuteen. Nuo jäljet voivat olla lauluja, tervehdyksiä, rakennuksia, valtateitä, lentokenttiä, stadioneita, taideteoksia tai katkeria muistoja.

Autoritarismin torjunta on Ben-Ghiatin mielestä aikamme polttavimpia kysymyksiä, sillä mahtimiesten hallitsemistavan leviäminen uhkaa ihmiskunnan olemassaoloa maapallolla. Autoritarismia vastustaaksemme meidän on asetettava etusijalle hallinnon avoimuus ja vastuullisuus. On myös ryhdyttävä korruption vastaisiin toimiin ja kannustettava eliitit tässä yhteistyöhön. Mahtimiehiä vastaan ei välttämättä kannata nostaa syytteitä; se saattaa entisestään hyödyttää johtajien ja heidän liittolaistensa uhriutumiskulttia. Tärkeää on kansalaisjärjestöjen ja voittoa tavoittelemattomien järjestöjen tukeminen. Pankkeja, asianajoyrityksiä ja muita autoritaarisen korruption mahdollistajia vastaan on nostettava painostuskampanjoita.

Ben-Ghiat huomauttaa kriittisesti, että Yhdysvalloilla on ollut suhteettoman suuri rooli autoritarismin menestymisessä eri puolilla maailmaa. Amerikkalaiset pankit ja tiedotusvälineet, ovat tukeneet diktatuureja ja sotilasvallankaappauksia. Amerikkalaiset juristit ja varainhoitajat sekä suhdetoiminta- ja lobbausyritykset tukevat edelleen autoritaristeja. Mutta Trumpin noustua valtaan kansa, joka ei ole ollut koskaan joutunut sietämään diktatuuria tai vieraan vallan miehitystä, sai omakohtaisesti kokemusta autoritaarisen hallitsijan toimintamalleista.

JÄLKISANAT

Kirjan lopun ”Jälkisanat” on laadittu vuoden 2021 puolella Trumpin vaalitappion ja kongressitaloon tehdyn aseellisen rynnäkön jälkimainingeissa. Luvun tuoreimmat lähteet ovat huhti–toukokuulta. Ben-Ghiat käsittelee luvussa mm. autoritaristien ja heidän vastustajiensa välisten konfliktien voimistumista maailmalla, koronapandemian vaikutuksia, Putinin yritystä myrkyttää Aleksei Navalnyi sekä erityisesti Trumpin toimia.

Trump tapasi ihailemansa Putinin Helsingissä heinäkuussa 2018. Kuva Venäjän presidentinhallinto.

Kun Trump toi autoritarismin Yhdysvaltojen omalle maaperälle, taistelu illiberalismin ja demokratian välillä tuli keskeiseksi politiikan aiheeksi ja synnytti vakavia yhteiskunnallisia jakolinjoja. Ben-Ghiat on huolissaan kahden puolueen mallin kohtalosta, äärioikeistolaisten aiheuttamien selkkausten lisääntymisestä ja siviileille myytyjen aseiden määrän ennätyslukemista. Hän toteaa, että maan demokratialla on edessään melkoisia haasteita.

Analysoidessaan Trumpin ja hänen sisäpiirinsä tekemisiä autoritarismin historian näkökulmasta Ben-Ghiat ei näe niissä mitään uutta ja tuntematonta. Mutta kaikki maallikot eivät varmaan käsitä vieläkään – elleivät ole lukeneet Mahtimiehiä – mistä Trumpin hallinnossa oli kysymys. Varsinkaan republikaanit eivät näytä tajunneen, että heidän hyväksymänsä vaalien manipulointi, äänestäjien painostaminen, poliittinen väkivalta, protestien kriminalisoiminen ja polarisoitumista kärjistävä disinformaatio kuuluu autoritarismiin, ei demokratiaan. Kirjan tekijä kannattaa presidentti Joe Bidenin jämäkkää demokratialinjaa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *