Leif Sundström on koonnut valtaisan määrän tietoa lähihistorian ja nykypäivän yksinvaltiaista. Niistä hän kokosi luentosarjan Helsingin kansalaisopistoa varten. Nyt tästä perusaineistosta on kasvanut laaja ja mainio katsaus diktatuurin ja diktaattorien olemukseen. Sundström aloittaa taustoittamalla diktaattori-käsitteen historiaa tunnetusta lähinnä läntisestä historiasta käsin, mutta siirtyy varsin nopeasti luomaan yleistä henkilökuvaa ihmisistä, joista on tullut yksinvaltiaita. Pääosa aineistosta esittelee lähihistorian edesmenneitä henkilöitä, mutta mukana on myös edelleen vaikuttavia hahmoja.

Toisessa johdantokappaleessa Sundström lähestyy diktaattorin ihmiskuvaa. He ovat miehiä, vaikka joissain tapauksissa takana saattaa olla voimakas nainen, useimmiten puoliso. Naiset sen sijaan ovat useimmille diktaattoreille olleet kovastikin mieleen, tosin pääsääntöisesti käyttöesineinä.

Taustaltaan suurin osa esiteltyjä henkilöitä on keskiluokkaisia tai alemmista sosiaaliryhmistä, vain harvoin akateemisen sivistyksen saaneita, mikäli sotilaskoulutusta ei lasketa mukaan. Tie yksinvaltiuteen on ollut joko perittyä monarkkista tai sen tyyppistä vallansaantia, häikäilemätöntä vallanottoa organisaatiossa, esimerkiksi hallitsevassa puolueessa tai armeijassa, tai sitten vain tilaisuuden hyväksikäyttöä yhteiskunnallisissa murroksissa. Tekijä huomauttaa, että puoluediktatuuri ei ole vain kommunistisen yhteiskunnan ilmiö, vaan sitä esiintyy myös taloudellisesti liberaaleissa tai selkeästi kapitalistisissa yhteiskunnissa.

Olemus

Diktaattorit ovat näkyviä, ilman valovoimaisuutta ja jopa karismaa he eivät erottuisi muista vallan tavoittelijoista. Henkilökultin luominen on ensiarvoisen tärkeää. Usein tällainen karisma on myötäsyntyistä, osin sitä on ollut tarpeen luoda vaikkapa myyttisen syntymän tai taivaallisen johdatuksen tarinastolla. Toisaalta on diktaattoreja, jotka eivät ole sinänsä karismaattisia vaan nousuaikanaan pikemminkin varovaisen näkymättömiä ennen kuin vallan otto tapahtuu. Tärkeintä kuitenkin on, että johtajuus saa kansan kannatuksen tai kansa saadaan voimakeinoin kannattamaan johtajuutta. Usein nämä asian kaksi puolta yhdistyvät.
Toiset ovat komeita, pitkiä sotilaallisia, uniformuissaan uroksellisia, toiset taas lyhyitä, rokonarpisia, lihavia, pyöreitä. Mutta heistäkin saadaan sopivasti kaunisteltuna kuva, joka vastaa kansan toivomusta. Tärkeintä on, että alamaiset näkevät nämä kuvat, jotka leviävät kaikkialle kaikin mahdollisin viestintävälinein ja joista syntyy kuva ”meidän” johtajastamme. Propaganda ja manipulaatio ovat diktatuurin olemukselle välttämättömiä.

Aate

Jokaisella diktaattoriksi pyrkivällä pitää olla jokin yhteiskunnallinen idea, aate, jota ajaa. Usein tämä aate syntyy jonkin edellisen aatteen vastustamisesta, oletetun vääryyden korjaamisesta. Kansan massat saadaan huomaamaan epäkohdat ja niiden korjaamiseen tarjotaan uutta vaihtoehtoa. Joskus kehitetään konkreettinen ulkopuolinen vihollinen, rotu, uskonto, yhteiskuntaluokka, taloudellinen epäoikeudenmukaisuus tai vain luotu stereotypia ”meitä” uhkaavasta vihollisesta. Harvemmin kyseessä on uusi, yhteiskuntaa tasapuolisesti yhdistävä ja hyvinvointia kehittävä poliittinen ajatusrakennelma.

Diktaattori sanoo ajavansa maansa, kansansa, etuja, mikä vaatii vahvaa johtajuutta. Uskokaa minuun! Diktaattori näkee epäkohtien korjaamisen henkilökohtaisena missionaan ja saa kansansa mukaan. Perustetaan puolue tai vain kansanliike ja manipuloidaan se toimimaan halutulla tavalla. Välineenä on aggressio, joka sitten tulee ohjata joko sisäisen tai ulkoisen vihollisen suuntaan. Mutta tällaisten ristiriitojen lietsonta vaatii myös vastapainoa, leipää ja sirkushuveja.

Talous

Suuri osa diktaattoreista on ollut ja on talouspoliittisesti oppimattomia. Jos he saavat ja ottavat käyttöönsä osaajia, voi tulos olla positiivinen, diktatuuri saattaa tuottaa taloudellista kehitystä, se saattaa poistaa räikeimmät taloudelliset epätasa-arvon ilmentymät, poistaa riistävät monopolit taloudesta ja kehittää kansallista taloudellista kehitystä. Sosialistista ratkaisua on etsitty useassakin diktatuurissa, mutta eipä se tunnu onnistuvan. Siellä missä se on ollut onnistumaisillaan, se usein on sortunut siihen, että diktaattorin on suistanut vastavallankumous, joka palauttaa epäkohdat ennalleen.

Toinen diktaattoreihin käytännössä useimmiten liittyvä taloudellinen näkökulma on henkilökohtaisempi. Jos diktaattori ei ole taloudesta kansallisella tasolla kiinnostunut tai ei osaa taloudellisen ajattelun alkeita, ollaan usein tilanteessa, jossa johtajan keskeisin taloudellinen ajatus on oman hyödyn tavoittelu. Lukemattomia ja jopa itkettävän naurettavia ovat ne esimerkit, joissa yksinvaltiaan suurin huoli on, miten saa valtionsa varoja siirrettyä omaan ja sukulaisten käyttöön. Tällöin luonnollisesti valtion monopolistinen talouspolitiikka tarjoaa mahdollisuuden varojen siirtämiseen omille tileille, useimmiten ulkomaille.

Yhteiskunnan omaisuutta on kulutettu mitä mahtavimpien palatsien rakentamiseen, yksityiskoneiden ja -huvialusten varustamiseen, kymmeniin loistoautoihin maassa, jossa ei ole kunnollista tieverkkoa, ylettömään ostosmatkusteluun ympäri maailmaa, puolisoiden ja naisystävien koristamiseen ylettömillä lahjoilla. Tulovirtoja löytyy myös kehitysapumäärärahoista, joista ”kiintiöosa” ohjataan yksityistileille. Monissa tapauksissa, kun diktaattorista viimein jollain konstilla on päästy eroon, huomataan, että valtion kassa on tyhjä, mutta Sveitsin pankkiholvi täysi.

Vastarinnan murtaminen

Kun diktaattori on kerran päässyt valtaan ja saanut massat hallintaansa, ne myös on hallussa pidettävä. Vain pieni osa diktatuurin kaatamisesta on johtunut massojen liikkeistä. Pääsääntöisesti ne ovat olleet sisäpiirin valtaan ottoja – ja usein johtaneet uuteen diktatuuriin. Joskus on valta keikahtanut ulkovaltojen painostuksesta, joskus taas vallanpitäjä on kuollut ihan itsekseen. Mikäli valtansa menettänyttä ei ole likvidoitu tai pantu telkien taakse, hän on hakeutunut hyvissä ajoin toisen diktaattorin suojelukseen ja elänyt hyvin kansaltaan varastamillaan varoilla.

Selkein tapa pitää massat kurissa on pelko. Massat alistetaan kontrolliin. Kansaa valvotaan, vakoillaan. uhkaillaan, opposition edustajia vangitaan, kidutetaan, viedään leireille tai tapetaan. Luodaan ilmiantokoneistoja, joissa ilmiantajat palkitaan, kunnes heidät ilmiannetaan. Luodaan sisäinen väkivaltakoneisto, jolla on laajat valtuudet ja joka tekee likaisen työn, etteivät diktaattorin kädet tahrautuisi vereen. Luodaan kollektiivinen epävarmuuden tila, pelko. Tämä pitää kansan hiljaisena. Tilastojen mukaan tämä politiikka on taannut lähihistorian pitkäaikaisimmat diktatuurit.

Toinen tapa on ottaa massat ja niiden kriittinen osa mukaan systeemiin. Annetaan osuus vallankäytöstä ja näin taataan, että sen menettämisen pelossa ei ryhdytä tyhmyyksiin. Tämä vaatii kuitenkin taitoa, koska, kuten todettiin, diktatuuri kaatuu helpoimmin sisäpiiriläisten toimesta. Vallan osittaisessakin jakamisessa on pidettävä huoli siitä, että saavutetun aseman menettäminen on mahdollista, menettämisen pelko on todellista. Tätä voidaan ylläpitää satunnaisilla ja yllättävillä puhdistuksilla vallan kammareissa. Vaikeinta tämä on diktatuureissa, jotka perustuvat armeijan tukeen. Siellä on olemassa valmiit koneistot ja koulutetut johtajat, jotka tarvittaessa osaavat käyttää työkalujaan. Ja armeija onkin useimmiten kaatanut armeijan piiristä nousseet vallankäyttäjät.

Tässä muutama poiminta diktatuuriteoriasta, jonka Sundström on rakentanut selkeästi ja esimerkkinimiä ja tilanteita käyttäen. Oikein hyvä diktatuurin oppitunti niille, jotka haluavat estää diktaattoreiden nousun – tai jotka sitten haluavat itse sellaiseksi.

Kertomuksia historian syövereistä.

Teoksensa toisessa osassa tekijä lähtee laatimaan kertomuksia diktaattoreista. Suurin osa näistä on ylimalkaan historiaa tunteville tuttuja, mutta tavallista suurta historiakuvaa täydennetään pienillä, mutta kokonaisuuksiin liittyvillä yksityiskohdilla, jotka valaisevat kertomuskohteen elämäntarinan tavallista tarkemmin. Tässä yhteydessä ei näitä kuvauksia ole syytä lähteä esittelemään, ne kulkevat sivu sivulta ensin fasistien ja sen jälkeläisten Euroopassa, sitten kommunististen järjestelmien henkilöissä ja tapahtumissa.
Aasialaiset despootit saavat sijansa, samoin arabikansojen kunnian puolustajat. Afrikka on ollut ja on diktatuurien luvattu maa, ja onkin selvää, että askel heimopäällikkyydestä diktatuuriin on lyhyempi kuin länsimaissa totuttuun demokratiaan.

Etelä-Amerikka on ollut sotilaskaappausten ja -diktatuurien luvattu maa ja Karibian vallanpitäjät toki tunnettuja. En voi olla tässä toteamatta, että Sundströmin Kuuba-kuvauksessa Fidel Castron rinnalle yleensä nostettu ihannoitu vallankumoussankari Che Guevara kehitti maahan keskitysleirijärjestelmän Neuvostoliiton malliin.

Sundströmin teksti on sujuvaa. Hän toteaa, että teos ei ole tieteellinen tutkimus ja siksipä sitä ei ole varustettu alaviitteillä. Sen sijaan lähdeluettelo on kiinnostavan pitkä ja monipuolinen. Valitettavasti saamassani kappaleessa on tapahtunut sidontavirhe ja muutama sivu on jäänyt irralliseksi, mikä vähentää teoksen bibliofiilista arvoa. Mutta kirjan mielenkiintoisuutta se ei vähennä.