Kansallissosialistisen Saksan toimeenpanemien 1930–1940-luvun juutalaisvainojen ja kansanmurhan kokeneiden kohtaloista on julkaistu suomeksi runsaasti muistelmia, päiväkirjoja, elämäkertoja ja tutkimus- ja tietokirjallisuutta niin käännöksinä kuin alkuperäkielellä. Valtaosa näistä teoksista keskittyy Saksaan ja sen toisen maailmansodan aikana miehittämiin Länsi- ja Itä-Euroopan maihin. Saksan miehitysvallan alla vuosina 1940–1945 olleet Pohjoismaat Norja ja Tanska ja näiden maiden juutalaisten kohtalot – samoin kuin norjalaisten ja tanskalaisten sotakokemukset yleisemminkin – ovat jääneet Suomessa vähemmälle huomiolle. Tätä tietovajetta paikkaa norjalaisen toimittajan Lena Lindahlin hiljattain suomeksi julkaistu teos Piilossa. Nuoren juutalaisnaisen selviytymistarina (Into 2022, suom. Arja Kantele), elämäkerrallinen tosikertomus parikymppisen norjanjuutalaisen Betzy Rosenbergin piileskelystä vuosina 1942–1945 Trondheimin lähistön maaseudulla rakastettunsa kodissa.

On kuvaavaa, että kirjan takakannessa kutsutaan Betzy Rosenbergia raflaavasti ”Norjan Anne Frankiksi”, Norjan vastineeksi ikoniseen asemaan nousseesta päiväkirjankirjoittajasta, johon lähes kaikki toisen maailmansodan ja vainojen kauhut kokeneista nuorista juutalaisnaisista julkaistu yhä edelleen vertautuu. Suomessakin Anne Frank tunnetaan huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi se seikka, että Norjan miehitys alkoi jo keväällä 1940, ei vasta syksyllä 1942, kuten takakansitekstissä harhaanjohtavasti annetaan ymmärtää. Virhe on kuitenkin luultavasti takakannen laatijan, ei teoksen kirjoittajan, sillä Lindahlin huolellisessa kuvauksessa miehitysajan Norjasta ei vastaavia kömmähdyksiä esiinny.

Piilossa perustuu vuonna 1919 Trondheimissa syntyneen Betzy Rosenbergin (myöh. Haug-Rønning) muistelmiin, jotka hän kirjoitti 1990-luvun lopulla ollessaan jo 79-vuotias. Toisin kuin Anne Frank, Rosenberg ei siis kirjoittanut kokemuksistaan päiväkirjaa, tai ainakaan sellaista ei ole säilynyt jälkipolville. Yli 50 vuotta sodan päättymisen jälkeen kirjoitetut muistelmatkin ovat varsin niukat – vain vajaat kahdeksan A4-arkkia konekirjoitustekstiä, joita säilytetään Trondheimin juutalaismuseossa. Lindahl toteaakin teoksensa alkupuolella, että Rosenbergin piileskelyn vuosien tunteet ja ajatukset jäävät muistelmien lukijalle pitkälti arvoitukseksi. Vaikka Lindahl on käyttänyt kirjan lähteinä myös muuta materiaalia, kuten Rosenbergin kirjeitä ja häntä koskevia henkilödokumentteja, sodan aikana Norjassa ilmestyneitä sanomalehtiä sekä Rosenbergin sukulaisten ja muiden läheisten haastatteluja, hän on siis useassa kohtaa joutunut turvautumaan mielikuvitukseensa. Kirjassa on paljon koskettavia ja sinänsä uskottavia kuvauksia Rosenbergin tuntemuksista ja mietteistä piilossa ollessaan, joiden täytyy olla Lindahlin oman kynän tuotosta. Hän olisi voinut mainita tästä useammin – lukija kun helposti muuten olettaa, että nämäkin kohdat pohjautuvat muistelmiin. Viittauksia Betzy Rosenbergin ”muisteluksen” – suomentaja käyttää jostain syystä usein tätä muistelmia vähättelevältä tuntuvaa sanaa – ristiriitoihin ja siihen, ettei Rosenberg kerro tekstissään kaikkea, olisi kaivannut lisää.

Onnellisesta lapsuudesta sodan ja miehitysajan ahdinkoon

Betzy Rosenbergin isovanhemmat muuttivat Norjan Trondheimiin Puolasta vuonna 1897. He pakenivat Itä-Euroopan silloisia juutalaisvainoja. Perheessä oli viisi lasta, mukaan lukien Rosenbergin äiti Jenny (o.s. Philipsohn), ja Norjassa lapsia syntyi vielä kolme lisää. Rosenbergin äidinisä Abraham perusti Trondheimiin oman vaateliikkeen, Samuelin kangaspuodin ja herrainpukimon, josta koko perhe sai elantonsa. Rosenbergin isä Bernhard oli alun perin Valko-Venäjältä kotoisin oleva kiertokauppias. Betzy oli vähävaraisen perheen esikoinen, ja hänellä oli viisi vuotta nuorempi pikkuveli Charles.

Lindahl kuvaa Rosenbergin lapsuutta onnelliseksi. Hän kävi koulua ja vietti paljon aikaa mummolassa ja tätiensä seurassa. Rosenberg-Philipsonin perhe oli varsin uskonnollinen, juhlisti juutalaisia juhlapyhiä ja sapattia sekä noudatti uskontoon kuuluvia ruokasääntöjä. Etenkin isovanhemmat vaalivat juutalaisia perinteitä. Betzykin mahdollisesti sai oppia uskonnon perusteista ja hepreasta, mutta paremmin hän osasi juutalaisten myös käyttämää jiddišiä.

Huhtikuussa 1940 20-vuotiaan Rosenbergin ja hänen koko perheensä elämä mullistui, kun toisen maailmansodan syksyllä 1939 Puolaan hyökkäämällä aloittanut kansallissosialistinen Saksa hyökkäsi Norjaan ja valtasi parissa kuukaudessa koko maan. Pian Norjassa alettiin muiden Saksan miehittämien maiden tavoin toimeenpanna juutalaislakeja, joiden seurauksena maan juutalaiset joutuivat vähitellen luopumaan omaisuudestaan ja ammateistaan. Vuodesta 1941 alkaen juutalaisia alettiin pidättää ja lähettää keskitysleireille Itä-Eurooppaan. Myös Betzy Rosenbergin lähes koko perhe – vanhemmat, veli, isoisä, tätejä ja enoja, lukuun ottamatta sairasta isoäitiä ja niitä perheenjäseniä, jotka olivat onnistuneet pakenemaan esimerkiksi Ruotsiin – vangittiin syksyllä 1942 ja kuljetettiin Auschwitzin tuhoamisleirille Puolaan. Yksikään heistä ei selvinnyt hengissä – kaiken kaikkiaan 773 Norjasta toisen maailmansodan aikana keskitysleireille joutuneesta juutalaisesta vain 35 jäi eloon. Rosenberg itse onnistui kuitenkin kuin ihmeen kaupalla välttymään pidätykseltä, sillä hänen nimeään ei ollut poliisien listalla. Lindahl kuvaa koskettavasti Rosenbergin täpärää pelastumista:

”Betzyn olisi kuulunut matkata vankilaiva Gotenlandilla. Hänen olisi kuulunut olla siinä joukossa, joka vapisi synagogassa pommien sataessa Berliiniin. Hänen olisi kuulunut pakkautua tavaravaunuun ja saapua keskitysleiriin, missä hänet olisi luokiteltu johonkin vankiryhmään kuten äiti, isä, Charles ja kaikki muutkin.” (Lindahl 2022, 114.)

Tässä uhkaavassa tilanteessa Betzy Rosenberg päätti piiloutua. Hänet otti henkensä vaarantaen kotiinsa asumaan Trondheimin lähellä maaseudulla asuva Arne Haugrønning, jonka Rosenberg jo ennestään tunsi ja jonka kanssa hänelle oli muodostunut orastava rakkaussuhde. Jottei paljastuisi, että Haugrønning piilotteli kotonaan juutalaista, Rosenberg ei saanut poistua talosta. Aina kun hänen piilottelijalleen tuli vieraita, hänen oli sulkeuduttava tätä tarkoitusta varten rakennettuun ahtaaseen salakomeroon. Lindahl kuvaa, kuinka välillä Rosenberg joutui olemaan komerossaan pitkiäkin aikoja, ja joskus hän tuupertui piiloonsa hapen puutteessa. Olosuhteiden vaarallisuutta lisäsi, että Haugrønningin naapurin huvilalla kävi usein tämän poika, rintamalta palannut SS-mies, joka kuului Norjan Gestapon eli salaisen poliisin vakoojiin. Välillä nuorella miehellä oli mukanaan myös muita rintamalta palanneita sotilaita ja kansallissosialistisen puolueen jäseniä. Rosenbergin kiinnijääminen oli siis suuri uhka ja pelko hänen jatkuva seuralaisensa.

Piilopaikka ei kuitenkaan missään vaiheessa paljastunut. Betzy Rosenberg sai nähdä sodan ja miehityksen päättyvän keväällä 1945, ja meni lopulta naimisiin auttajansa kanssa. Hän eli vuoteen 2004, 84-vuotiaaksi asti.

Huolellisesti taustoitettu kuvaus sota-ajan Norjasta

Piilossa kertoo seikkaperäisesti ei vain Betzyn tarinan, vaan hänen koko perheensä ja samalla kaikkien Norjan saksalaismiehityksen kokeneiden juutalaisten kohtaloista toisessa maailmansodassa. Norjan miehitysajan arki ja norjalaisten sotakokemukset tulevat lukijalle tutuiksi. Lindahl kirjoittaa perusteellisesti myös sodan kulusta ja juutalaisten kansanmurhan vaiheista. Välillä hän kuitenkin on taustoituksessaan liiankin yksityiskohtainen ja harhautuu pitkille sivupoluille. Esimerkiksi neuvostovangeista ja heidän oloistaan Norjassa toisen maailmansodan aikana Lindahl selostaa lähes kahden sivun verran ilman suoria yhtymäkohtia Rosenbergin ja hänen läheistensä elämään. Sotatilanne ja muut taustatiedot eivät aina limity kovin toimivasti Rosenbergin henkilökohtaisten kokemusten kanssa.

Yllä mainitussa kohdassa on myös huolimattomuusvirhe sivulla 70: alaviitteessä viitataan tutkimukseen neuvostoliittolaisista sotavangeista Norjassa vuosina 1941–1945, mutta itse leipätekstissä vuosi 1941 on vaihtunut vuoteen 1944. Tällaisia pieniä ja hiukan isompia asia- ja huolimattomuusvirheitä kirjassa on paikoin muutenkin. Esimerkiksi sivulla 26 Lindahl väittää Norjan joutuneen natsien valtaan jo vuonna 1933, mikä tuntuu liioittelulta – Norjassa toki perustettiin tuona vuonna kansallissosialistinen Nasjonal Samling -puolue, mutta kuten Lindahl itsekin toteaa, sen kannattajakunta oli aluksi vähäinen.

Teoksen kieli on kaunista ja eläytyvää lähestyen monin paikoin kaunokirjallisuutta. Välillä kuitenkin tuntuu, että kirjoittaja aliarvioi lukijansa yksinkertaistamalla ja selittämällä asioita liikaa. Esimerkiksi Puolan getoista puhuessaan (s. 50) Lindahl kertoo, kuinka gettojen viimeiset asukkaat vietiin lopulta tuhoamisleireille. ”Siellä natsit surmasivat heidät”, hän toteaa perään. Mitä muuta tuhoamisleirillä voisi tapahtua? Kirjassa on myös paljon toistoa – samoja asioita kerrotaan useaan otteeseen ikään kuin uutena tietona. Tämän olisi voinut välttää huolellisemmalla kustannustoimittamisella.

Joissain Lindahlin sanavalinnoissa toivoisi suurempaa tarkkuutta ja johdonmukaisuutta. Kirjoittaessaan Norjan ja Itä-Euroopan toisen maailmansodan aikaisista leireistä Lindahl voisi selventää eri vankileirien välisen eron. Norjan Falstad ja Puolan Auschwitz ovat tekstissä välillä ”pelkkiä” vankileirejä ja välillä keskitysleirejä, Auschwitz mainitaan toisinaan myös tuhoamisleirinä. Tämä voi sekoittaa asiaan perehtymätöntä lukijaa. Juutalaisten kansanmurhasta Lindahl käyttää välillä nimitystä holokausti. Sanan holokausti käyttäminen toisen maailmansodan aikaisesta juutalaisten joukkotuhosta yleistyi eri kielissä kuitenkin vasta 1970-luvulta alkaen. Siksi sen käyttö aikalaisten toimista, kuten ”holokaustin johtamisesta”, tai ”holokaustista selvinneistä”, etenkin kun Lindahl tarkoittaa kyseisessä kohdassa myös muita kuin juutalaisia, on hieman harhaanjohtavaa. Kansallissosialismi on puolestaan eräässä kohtaa ”natsisosialismia” – puhekielen oloinen ilmaisu, joka vaikuttaa Lindahlin itsensä tai suomentajan keksimältä.

Eläytyminen piileskelyn ja pelon vuosiin

Teoksessa on lähdeviitteet, mikä on positiivinen asia selvästi suurelle yleisölle suunnatussa julkaisussa ja näyttää Lindahlin kirjaa varten tekemän tutkimustyön. Viitteiden selitykset voisivat kuitenkin olla kunkin luvun yhteydessä, eivätkä vasta koko kirjan lopuksi. Näin kirjaa ei tarvitsisi kesken lukemisen selata loppuun asti löytääkseen lisätietoja viitatuista kohdista. Lindahl pohjaa monet teoksensa taustatiedot aiheesta tehtyyn aiempaan tutkimukseen, mutta alaviitteissä olisi voinut mainita näiden teosten tekijöiden ja nimien lisäksi myös sivunumerot. Tämä kaikki palvelee lukijoita – myös populaarimmassa teoksessa.

Kirjassa on sopivasti kuvia mm. Betzy Rosenbergista itsestään ja hänen perheestään sekä sota-ajan Trondheimista. Ne täydentävät Lindahlin eläytyvän tekstin luomaa kuvaa elämästä miehitetyssä Norjassa.

Piilossa on huolellisesti taustoitettu, tervetulleen kurkistuksen nuoren juutalaisnaisen ja muiden aikalaisten kaventuneeseen elämänpiiriin kansallissosialistisen Saksan miehityksen alla aivan Suomen naapurissa tarjoava tietoteos. Lena Lindahl kirjoittaa osuvasti siitä, millaista oli elää vuosikausia vainottuna ja jatkuvan kiinnijäämisen uhan alla. Edes rauhan tultua tämä pelko ei heti hellittänyt:

”He jäivät kyydistä Dronningens gatella maalikaupan kohdalla. Luultavasti Betzy aina välillä pälyili ympärilleen koska uskoi, että häntä seurattaisiin. Häntä ei kuitenkaan pysäytetty kadulla eikä häneltä kysytty henkilötodistusta. Kestäisi jonkin aikaa tottua todellisuuteen, jossa ei enää tarvinnut pelätä paljastumista.” (Lindahl 2022, 194.)