Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama Suurteoksia (2021, Tammi) on antologia, jossa joukko keskenään erilaisia kirjailijoita kertoo itselleen tärkeistä teoksista ja etsii uudenlaista arvokirjallisuutta eli teoksia, jotka ovat muuttaneet heitä ihmisinä ja kirjailijoina. Se asettaa tekijän lukijaksi, kertomuksista vaikuttuvaksi ja kertomusten vaikuttamaksi kirjoittajaksi.

Suurteoksia pohtii kirjallisuuden historian muotoutumisen prosessia: Kuka valitsee teokset, joita kirjallisuuden kaanoniin nimetään? Kenellä on oikeus kertoa hyvä tarina? Suuri tarina? Suurteoksia pohtii, mikä tekee teoksesta suuren ja millaisia suuria teoksia voisi olla. Teos osallistuu keskusteluun kirjallisuuden kaanonin kritiikistä ja arvotaiteen määritelmistä. Suurteokset on antologia, joka määrittelee uudelleen sitä, mitä kaikkea ”arvokirjallisuus” voisi olla ja millaista on perinteisen kirjallisuuden historian ”merkkiteoksiksi” kutsuttujen teosten määrittelemä sivistys.

Esipuheessaan Saara Turunen esittelee antologian lähtökohdat: Suurteoksiin kirjoittaneet 20 kirjailijaa kirjoittavat itselleen tärkeistä teoksista ja kertovat samalla jotain itsestään. Näin antologia esittelee 20 luettua kertomusta ja 20 kerrottua lukukokemusta. Jokaisen kahdenkymmenen esseen tarkoitus on näyttää, miten kirjallisuus merkityksellistää todellisuutta eri tavoin kullekin lukijalle, puhuttelee monin henkilökohtaisin tavoin ja osoittaa kertomusten tulkitsevan kanssamme omaa elämäämme.

Eletyt kertomukset

Turunen asettaa toimitustyönsä lähtökohdaksi problematisoida klassikkolistoja, joita edelleen pulpahtelee siellä täällä otsikolla ”Kirjat, jotka jokaisen tulisi lukea elämässään” (S, 8). Hän kysyy, kenen käsitys sivistyksestä listoihin piiloutuu ja mitä arvoja on sisäistettävä, jotta voisi pitää itseään sivistyneenä. Turunen nimeää, että ”leimallista näille listoille on aina ollut se, että suurin osa niille yltäneistä teoksista on ollut miesten kirjoittamia kertomuksia miesten elämästä” (S, 8).

Antologia esittelee kokonaan toisenlaisen valikoiman arvokirjallisuutta ja ottaa rohkeasti haltuun ”suurteos” -sanan. Suurteoksen ei tarvitse olla tarina suurmiehistä vaan se voi olla Turusen sanoin kirja ”kielestä, rytmistä, surusta, tieteestä, vartaloista, työstä, rakkaudesta, muistoista, syntymästä ja kuolemasta” (S, 10) kuten antologian eletyt kertomukset osoittavat.

Kaanonia kriittisesti tarkastelevan lähtökohdan lisäksi Suurteoksiin on tallentunut jotain erityistä: kertomusten merkitys pandemian aikana. Esseet ovat selvästi olleet monen kirjoittajan työpöydällä huhtikuussa 2020, jolloin Uusimaa oli eristetty, elämän rytmi muuttunut ja kummallisen hiljaisuuden kevät käsillä. Esseistä välittyy, miten paljon kirjallisuutta silloin tarvittiin. Kertomukset tarjosivat rakenteita, joilla jäsentää jotain ennenkokematonta. Malin Kivelä sivuaa esseessään Korona-aikaansa kirjoittamalla: ”Voisin juosta, mutten jaksa. Jos kävelee tarpeeksi kauas niin hiki kyllä lentää. Samalla kuuntelen äänikirjoja. Se ei ole kuulunut tapoihini, mutta nyt kaipaan ulkopuolista apua jotta voin kadota hetkeksi.” (S, 46). Essi Kummu puolestaan jäsentää kokemustaan näin: ”[—] eletään koronakevättä ja vaikka olen ehtinyt hamstrata luettavaa kaksi kassillista ja tehdä niistä erirytmisiä turvapinoja ympäri kotini huoneita, luen jälleen kerran Rauhattomia.” (S, 269). Tarvitaan uusia tarinoita ja vanhoja tuttuja turvatarinoita.

Suurteosten esseet ovat koskettavia, vahvoja ja syvän omakohtaisia. Niissä korostuu kerrotun muodon suhde elettyyn elämään ja tarinoiden tarve erilaisissa elämän tilanteissa. Esseet tuovat mieleen Donna Harawayn feministisen objektiivisuuden eli sen tunnustamisen, miten tietäjän paikantuminen vaikuttaa hänen tuottamaan tietoon. Esseet tuovat esiin kokemuksellista tietoa ja näyttävät, miten aiempi kertomus voi antaa muodon oman elämän tapahtumille. Sirpa Kähkönen kirjoittaa Marja-Leena Mikkolan teoksesta Mykkä tytär (2001), miten se on ”vaikuttanut väkevästi siihen, miten olen oivaltanut sodan pitkät juonteet omassakin mielessäni ja lihassani” (S, 113). Esseissä välittyy voimakkaan kokemuksellinen tieto. Niissä reflektoidaan hyvinkin raskaita elämänvaiheita, joissa kirjallisuus on ollut avaajana ja tulkitsijana. Esseiden kautta rakentuu humaani ja lyyrinen tutkielma siitä, miten kirjat vaikuttavat lukijaansa ja rakentavat kirjallisuuskäsitystä, jossa on mukana ruumiillisuus ja tiedon paikantuneisuus.

Astrid Swan puhuu syvänkauniissa esseessään Anïs Nin’in päiväkirjoissa ”tekstuaalisesta intiimiydestä” (S, 167), joka toisaalta leimaa päiväkirjan lajia ja toisaalta mahdollistaa lukijan ja kirjoittajan välisen läheisyyden. Swanin esseestä kerrostuu huikean upea ja tekstuaalisesti intiimi tutkielma kirjailijan henkilökohtaisista kokemuksista sairaudesta, pelosta ja kuoleman kohtaamisesta sekä suhteesta Nin’in intiimiin tekstiin. Esseessä tieto on feministisesti objektiivista ja vahvasti ruumiillista. Essee näyttää millaista on affektiivinen lukeminen, jossa rytmit, ruumiin resonanssit, maut, kosketukset ja liikahdukset ovat osa lukemista. Lukeminen on ruumiillista ja intiimiä. Se näyttää, miten kertomusten kanssa eletään intiimisti. Tällainen affektiivisen ja kokemuksellisen lukemisen eetos toistuu kaikissa Suurteosten esseissä ja tekee rotkomaisen eron lähiluvun eetokseen, jolla perinteisiä suurteoksia on luettu.

Kerronnallinen toimijuus

Hanna Meretoja on pohtinut laajoissa tutkimuksissaan kertomusten etiikkaa. Meretojalle kertomuksilla on mahdollisuus avata lukijalle maailma useista perspektiiveistä. Kertomukset muokkaavat sekä kulttuurista että henkilökohtaista itse määrittelyn tapaa ja ne auttavat meitä ymmärtämään empaattisesti erilaisia näkökulmia. Kertomukset toimivat näin eräänlaisena eettisenä pohdintana. Erityisesti kertomukset mahdollistavat meille sekä menneisyyden, arjen ja jokapäiväisen, että tulevan tulkinnan uusin tavoin eli luovat kerronnallista toimijuutta. (Meretoja 2018, 4-5.) Suurteosten esseissä korostuu erityisesti tällainen eettinen ja pohtiva suhde kertomuksiin. Esimerkiksi Ranya Paasonen ja Meiju Niskala kirjoittavat hyvin erilaisin piirroin kertomuksen muotoa antavasta voimasta käsitellä masennusta, sairautta ja äidin kuolemaa.

Suurteosten esseet ovat paikoin tunnustuksellisia, paikoin aforistisia, hyvin erilaisia kirjoitelmia ja esseitä; ne ovat tulkintoja todellisuudesta kaunokirjallisuuden avulla. Ainoan poikkeuksen tähän tekee Katriina Huttusen pysäyttävä essee oman lapsen kuolemaan liittyvästä surusta. Kirja, jota vasten hän surusta puhuu on väitöskirja, ei kaunokirjallinen teos. Teos on Meri Pulkkisen uskontotieteen alaan kuuluva opinnäyte Surun sylissä, joka kuvaa suomalaisten surukokemuksia ja perustuu kirjeitse kerättyyn aineistoon. Huttunen kirjoittaa surusta, joka seuraa oman lapsen itsemurhaa, surusta joka on täydellinen ja mahdoton. Silti hän kuvaa Pulkkisen väitöskirjaa ja siitä työstettyä tietokirjaa teoksena, joka ”tarjosi surulleni henkisen kodin ja kertoi minulle että en ollutkaan sukukäsityksessäni ainoa. En ollutkaan surrut täysin väärin. Suruni ei ollutkaan epänormaalia tai epätervettä. Tämä surututkija oli kartoittanut muiden surevien surua, löytänyt siitä yleispätevää yhteismitallisuutta ja tullut analyysissaan lopputulokseen jonka saatoin allekirjoittaa” (S, 188). Essee muistuttaa humanistisen tutkimuksen tärkeydestä, tietokirjojen merkityksestä ja niiden lukijoista akateemisen maailman ulkopuolella.

Viimeaikainen lukemisentutkimus kirjallisuustieteessä on alkanut korostaa lukemista ruumiillisena ja affektiivisena toimintana. Lukija on aktiivinen merkityksen tuottaja, joka lukee suhteessa omaan kulttuuriseen paikantumiseensa ja materiaaliseen kokemustodellisuutensa. Lukemisen prosessiin on alettu kiinnittää huomiota reflektiivisenä ja dialogisena prosessina, aktiivisena toimintana. Lukemiseemme vaikuttavat ympäristöstämme oppimamme konventiot, kerronnallinen toimijuutemme. Lukemisen ei katsota olevan enää tekstin vastaanottamista, ajatusta siitä että jokainen lukija löytää teoksesta tietyt formalististen käsitteiden määrittelemät piirteet. Suurteoksissa korostuu tällainen uudenlainen lukemisen tapa. Kirjailijat lukevat, vaikuttuvat ja elävät tekstien kanssa.

Erityisen kiinnostavaa antologiassa on tapa, joka näyttää miten kertomusten kanssa eläminen muuttuu uusiksi tarinoiksi. Koko Hubara kirjoittaa kipeästä samastumisen ja kotona olemisen kokemuksesta kun tämä samastumisen kokemus on lopusta käsillä Zadie Smithin teoksessa Nimikirjoitusmies. Hubara kertoo etsivänsä ”kirjoista hahmoja , jotka muistuttaisivat minua, jotta tietäisin olevani oikeasti olemassa. Samastuminen on tässä mielessä lähes fyysinen kokemus” (S, 214). Tällaisista teemoista Hubara kirjoittaa myös romaanissaan Bechi (2021). Milja Sarkola sen sijaan kuvaa vanhemmuuteen liittyvää jopa tuskaa, fyysistä kipua ja epätoivon tunteita, joita hän pohtii yhdessä Lionel Shriverin romaanin Poikani Kevin kanssa. Nura Farah lukee omaa kokemustaan pakolaisuudesta, rasismista ja yksinäisyydestä suhteessa Laila Hirvisaaren evakkoromaaniin Hiljaisuus. Kaunokirjallisuudella on kyky heijastaa ja antaa sanoja hyvinkin henkilökohtaisille tuntemuksille.

Suurteosten kokemuksellinen eetos pakottaa myös arvion kirjoittajan reflektoimaan omaa lukemistaan. Miksi kirjoittaa teosesittely vuoden kuluttua teoksen ilmestymisestä? Eikö teos ole jo vanha ja katse siirrettävä uusiin? Miksi teoksen lukeminen kesti niin pitkään? Luin teosta hitaasti, yksi essee kerrallaan, silloin tällöin, kun tunsin lukurauhan olevan suurimmillaan. Akateemisen vuoden kierron kuluessa hetkiä oli vähän, eikä tätä teosta voi suorittaa tai lukaista. Luin teosta vuoden, kesäkuusta 2021 kesäkuuhun 2022, sinä aikana korona muuttui sodaksi Ukrainassa. Tämä teos vaatii kaiken keskellä hitaan arvostamisen ja kohtaamisen etiikkaa.

Vuoden aikana luin useita teoksia, joista esseissä kirjoitetaan ja muutaman kokoelmaan kirjoittaneen kirjailijan teoksen. Näin esseen kirjoittajan lukukokemus muuttui kertomukseksi ja uudestaan minun lukukokemuksekseni. Tälläinen oli ainoa tapa, jolla osasin lähestyä Suurteoksia ja sillä on oltava pidempi elinkaari kuin yksi vuosi. Eletyn kirjallisuuden kanssa on saatava elää. Suurteoksia haluaa muuttaa maskuliinisen kirjallisuuskaanonin affektiiviseksi ja eletyksi. Teoksen missio ansaitsee myös hitaan ja eletyn arvion, joka ei ole arvio ensinkään. En aio asettua teoksen yläpuolelle arvioimaan sitä, kuten klassinen arvokirjallisuus asettuu kanonisoituun asemaansa, enkä esittele omaa arviointikykyäni kirjallisuusinstituution edustajana. Asetun lukijaksi, naislukijaksi, kertomusten rakastajaksi (lat. amator) – amatööriksi.

Suurteoksia -kirjan päättää Riikka Pelon upea kirjallisuusessee, johon kerrostuu Virginia Woolfin kaunokirjallinen tekniikka, Woolfin kirjoittamista kuvaavat merkinnät, Pelon akateemiset analyysit Woolfista, hänen oma kirjoittamisensa sekä käsillä oleva essee kirjoittamisesta Woolfin lukijana. Pelo nostaa Woolfin Moderni romaani -esseestä lajin luonnehdinnan, joka mielestäni kuvaa myös Suurteoksia -antologiaa: Erilaisten tietoisuuksien lävitse muotoutuva todellisuuden kudos (S, 273). Jotain kirjallisuudesta ja käsillä olevasta teoksesta Pelo kiteyttää kirjoittamalla:

Romaani on opettanut katsomaan kokemuksen syvimpiin syövereihin pelottomasti ja etsimään sieltä uusia merkityksiä ja kysymään uusia kysymyksiä, muistuttanut ajan kulusta ja sen luonteesta myös silloin, kun oma maailmani on keskeytynyt pohjattomaan, lamauttavaan ja kielen jähmetettävään suruun, kuten näitä sanoja kirjoittaessanikin on jälleen tapahtunut. Niin myös hyvä opettaja ja ystävä tekee.

Kirjallisuus:

Meretoja, Hanna 2018. The Ethics of Storytelling. Narrative Hermeneutics, History, and the Possible. Oxford: Oxford UP.