Ympäristöopin kirjassa oli kertomus Turun palosta. Se jäi kaupungissa kansakoulua aloittavan pikkupojan, Hannu Salmen, mieleen niin, että hän näki siitä uniakin. Vuosikymmeniä myöhemmin Salmi, nykyisin Turun yliopiston kulttuurihistorian professori, ryhtyi keräämään tapahtumaa koskevaa aineistoa ja kirjoittamaan siitä tietokirjaa.

Edellinen aihetta käsittelevä teos, Svante Dahlströmin Turun palo 1827, ilmestyi lähes sata vuotta sitten eli 1930. Nykylukijaa se ei ehkä enää erityisemmin puhuttele – sen sijaan Salmen teoksen lukijoiksi voisin kuvitella myös ihmisiä, joita ei historia sinänsä kiinnosta. Tunteiden palo on nimittäin loistava esimerkki siitä, miten kulttuurihistoriaa voi ja pitäisi kirjoittaa. Kyseessä on elävä, mukaansatempaava kuvaus suurturmasta ja ihmisistä sen keskellä. Tunteet ovat tapahtumissa läsnä ja niiden skaala on laaja: pelko ja pakokauhu, suru ja voimattomuus menetysten edessä, epäitsekäs auttamisenhalu ja yhteisöllisyys, mutta myös ahneus, välinpitämättömyys ja omanvoitonpyynti.

Kirja on lisäksi kertomus siitä, miten huhut leviävät ja saavat siivet, ja siitä kuinka syyttömät saavat kantaa syyllisyyden taakkaa vuosikymmenestä toiseen ja vielä kuolemansa jälkeenkin.

Puukaupunkipalot eivät olleet harvinaisia

Koska Pohjoismaiden kaupungit oli pari-kolme vuosisataa sitten rakennettu paljolti puusta ja talojen katot oli usein tehty tuohesta tai eristeenä käytetty tuohi pilkisteli muiden kateaineiden alta, suuretkin kaupunkipalot olivat mahdollisia. Raahe oli palanut vuonna 1810, Hamina 1821 ja Oulu seuraavana vuonna. Turun jälkeen paloi vielä Hämeenlinna 1831, ja Turussa oli ollut jo neljä isoa tulipaloa vuosina 1593, 1656, 1728 ja 1775. Tukholmassa riehui suurpalo 1686, Kööpenhamina oli osin tuhoutunut tulipaloissa 1728 ja 1795, Borås palanut vuoden 1827 heinäkuussa.

Turun palo 1827 oli kuitenkin vertaansa vailla oleva katastrofi. Arviolta noin 2500 rakennusta eli noin kolme neljäsosaa kaupungin rakennuskannasta tuhoutui. Siinä menivät aateliskodit ja köyhälistön mökit, kauppaporvareiden puodit varastoaittoineen, sekä oppineiden kirja- ja muut kokoelmat. Myös Turun Akatemian mahtava kirjasto, 40 000 nidettä, jäi liekkeihin, vaikka dosentti Rein ja ylioppilas Akiander onnistuivat pelastamaan akatemian arkiston. Tuomiokirkko kärsi pahoja vaurioita, mutta kaupungin uusi upea tähtitorni säästyi – pitkälti siksi, että yötaivasta tarkkaillut tähtitieteilijä Argelander ja tornin vahtimestari Wikström varjelivat kattoa kostutetuilla rievuilla.

Paloihin oli toki myös varauduttu: Turussakin oli palontorjuntakalustoa ja -henkilöstöä sen verran kuin ajan ajattelutapa ja kaupungin budjetti myöten antoi. Ruiskuja ja letkuja lähdettiin tietysti kuljettamaan säilytyspaikoistaan kohti syttymiskohtaa eli Aninkaistenmäellä sijaitsevaa kauppias Hellmanin tonttia heti, kun tieto tulipalosta saatiin.

Pahaksi onneksi sää, joka koko tiistaipäivän 4.9.1827 oli ollut melko tuuleton, kääntyi illan ja yön mittaan lähes myrskyiseksi. Aurajoki, johon palon oli oletettu pysähtyvän, ei kyennyt hillitsemään liekkejä. Ne raivosivat koko tiistain ja keskiviikon välisen yön, ja vielä torstainakin raunioissa leimahteli, vaikka korttelit olivat jo muuttuneet aavekaupungiksi, jossa savupiiput törröttivät ja romahtelivat ja katukivet olivat niin kuumia, että ihmiset tuskin saattoivat kävellä niillä.

Värikästä kerrontaa aikalaisaineiston pohjalta

Tunteiden palo kertoo paitsi tiistain ja keskiviikon välisen yön kauhuista, myös siitä, millainen paikka Turku 1800-luvun alussa oli. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen: samalla kun Hannu Salmi esittelee kaupunkia ja sen asukkaiden elämää, hän tempaa lukijan mukaan tulipaloyön tapahtumiin, joita tarkastellaan useiden eri ihmisten näkökulmasta. Teoksen keskeisiä henkilöitä ovat palon syttymispaikalla asunut kauppiaan vaimo ja hänen palvelusväkensä, kauempaa tilannetta tarkkailevat – ja vääjäämättä tapahtumiin mukaan joutuvat – teini-ikäinen katedraalikoululainen, muutamat kaupungissa asuvat tiedemiehet, yksi lääkäri, pari patruunaa ja kaksi tulevaa kirjailijaa. Kaikilla heillä on nimet, niin myös niillä 17 onnettomalla, jotka saivat surmansa liekeissä. Melkoinen ihme on, ettei kuolonuhreja tullut tuon enempää; sen sijaan yli 200 ihmistä loukkaantui ja noin 11000 jäi kodittomiksi.

Tekijän käyttämä lähteistö on huomattavan monipuolinen: Salmi on tutkinut aikalaisten kirjeitä, päiväkirjoja ja muistelmia, lukenut koti- ja ulkomaisia lehtiä, tarkastellut rippi- ja henkikirjoja, katsahtanut fiktiivisiinkin teoksiin sikäli kuin niissä on ollut relevanttia ja luotettavaa tietoa. Tästä runsaasta aineistosta hän on jalostanut kertomuksen, joka pursuaa kiinnostavia ja osin jopa sydäntä riipaisevia yksityiskohtia ja ihmiskohtaloita.

Kirjan sivuilla tavataan – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni – neiti Fredrika Tengström (myöhemmin rouva Runeberg), joka kantaa kirjojaan sylissään turvaan. Opiskelija Johan Vilhelm Snellman kuskaa kaupunkilaisten tavaroita kähvellettyään humalaiselta kuskilta hevosen. Professori Pippingin hopeat ja muut arvotavarat pelastaa nimettömäksi jäävä venäläinen sotilas (heitä kaupungissa oli arviolta parituhatta). Kaikki ihmiset eivät ole yhtä auttavaisia: osa auttajista vaatii omaisuuttaan evakuoivilta asukkailta rahaa. Ellei sitä ole, hopea kelpaa – mutta kun oikeustieteen professori Laguksen pihalla parveileva ja apuaan tarjoava miesjoukko saa lusikat kouraansa, he häipyvät ja palvelijatar jää pelastamaan isäntänsä omaisuutta talosta, joka on niin uusi, ettei sitä ole vielä ehditty edes vakuuttaa.

Tietääkseni Turun palosta on kirjoitettu jokunen romaanikin, mutta tätä teosta kyllä lukee kuin jännäriä tai kuin iltapäivälehden juttua – silti tietäen, että kaikki kirjassa kerrottu on totta. Salmi eläytyy, mutta ei kuvittele. Jopa tieto tulipaloillan säätilasta – viileää, miltei täysi kuu, vienoa luodetuulta joka yön kuluessa yltyy – perustuu kirjallisiin lähteisiin.

Maailmanlaajuinen mediahuomio

Turun tuomiokirkon kellojen kumu, joka joidenkin tietojen mukaan oli kaikunut vielä aamukolmelta ennen kuin kirkontorni romahti, kantautui luultavasti varsin pitkälle ympäröivälle maaseudulle. Valtaisan tulipalon loimu näkyi kauas. Sitä tuijoteltiin Pohjanmaalla asti, joskaan ei ymmärretty, miksi pilvet olivat niin oudonmuotoisia ja -värisiä. Lähiseuduilta riensi väkeä auttamaan, ja kaupungista paenneet asukkaat kansoittivat niityt ja ladot.

Tieto tapahtumista levisi seuraavina päivinä nopeasti lähinnä suusta suuhun -menetelmällä; kaupungin sanomalehdet eivät tietenkään ilmestyneet koska kirjapainot olivat palaneet. V. C. Frenckell sai yrityksensä pystyyn uudelleen reilun kuukauden kuluttua; hänen julkaisemansa Åbo Tidningar aloitti taas 13.10. Sitä ennen ja sen jälkeen Turun palosta kirjoittivat lukuisat lehdet ympäri Eurooppaa ja muissakin maanosissa, aina Australiaa myöten. Katastrofin ympärillä liikkui kaikenlaisia spekulaatioita ja huhuja. Kuolonuhrien luku oli uutisissa huomattavasti todellista suurempi, jopa 100 henkeä. Joka tapauksessa Turun palo oli ensimmäinen maailmanlaajuisesti levinnyt uutinen Suomesta; Salmi on suomentanut otteita muutamien eurooppalaisten lehtien jutuista.

Itse kaupungissa ja sen ympäristössä huhut levisivät, syitä ja syyllisiä etsittiin monella taholla ja tasolla. Olisiko tulta pitänyt torjua nopeammin ja tehokkaammin? Oliko edes maaherra ottanut tilanteen riittävän vakavasti?

Palon aiheuttajaksi epäiltiin sen syttymiskohdan eli kauppias Hellmanin talon väkeä. Heitä ja monia muita turkulaisia kuulusteltiin oikeudessa, joka kuitenkin totesi kaikki haasteen saaneet syyttömiksi. Talossa ei ollut keitetty talia kuten itsepintaiset huhut – ja myöhemmin myös Zachris Topelius, joka kirjoitti aiheesta Maamme-kirjaan – väittivät, eivätkä sen portit olleet lukossa vaikka näin kaupungilla kerrottiin. Topelius myös tiesi nimetä syyllisen, talon piikatytön, joka todellisuudessa ei ollut lähelläkään palon alkupistettä eli navetanvinttiä, vaan aivan toisella puolella pihaa.

Arkkiveisuja ja muistojuhlia

Turun palo on eittämättä yksi Suomen historian saranakohdista. Keisari oli määrännyt Helsingin suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi jo 1812, sijaitsihan se lähempänä Venäjän valtakeskittymää Pietaria, mutta 14000 asukkaan Turku oli edelleen uskonnollinen ja akateeminen keskus. Palon jälkeen yliopisto siirtyi Helsinkiin, samoin observatorio.

Menetysten mittakaavaa on vaikeaa hahmottaa tai arvioida rahassa. Asukkaiden kurjuutta lisäsi se, että syksy oli tulossa, omaisuus oli mennyt ja kun monet talot olivat vakuuttamattomia, ei korvausta saatu mistään. Puille paljaille jääneet pakolaiset auttoivat toisiaan, ja ennen pitkää valtiovalta, ymmärsi hädänalaisten aseman. Palosta kärsineet turkulaiset saivat verohelpotuksia eli vapautuksen kruunulle suoritettavista maksuista peräti 10 vuoden ajaksi, ja lisäksi keisari päätti myöntää kaupungille rahaa jälleenrakennukseen. Työt käynnistyivät kenraalikuvernööri Zakrevskin ja arkkitehti Carl Ludvig Engelin johdolla, osin nopeastikin, mutta muutama alue, kuten Ryssänmäki (nykyinen Yliopistonmäki), jäi rakentamatta reilun sadan vuoden ajaksi.

Hannu Salmen kirjan lukujen nimet – muiden muassa Porvarillinen hämärä, Tulimyrsky, Rauniokaupunki, Epävarmuus ja tieto – ovat mielestäni hienoja ja kiehtoviakin. Viimeinen luku, Muiston pysyvyys, kertoo miten katastrofi jäi elämään paitsi aikalaisten muistoihin – osa heistä ehti nähdä vakavamielisen, vuonna 1877 pidetyn muistojuhlan – myös suulliseen ja kirjalliseen perinteeseen.

Jo samana syksynä suomenkieliset arkkiveisut, joista yhdessä nähtiin kaupungin saaneen Sodoman ja Gomorran tavoin Jumalan rangaistuksen synneistään, levittivät tietoa ja kuvailivat katastrofin kokeneiden ja siitä kertovien ihmisten tunteita. Topeliuksen Maamme-kirja on ehkä tunnetuin niistä teoksista, joissa paloa on kuvattu viimeisten vajaan 200 vuoden aikana. Ainoa se ei ole.

Nykyisin Aninkaistenmäki on osa Turun keskusta-aluetta, joskin muualla asuvan lukijan on ehkä hankala hahmottaa, missä silloiset kadut sijaitsivat. Kun teoksen etu- ja takasisäkansissa on vuoden 1827 Turkua esittävä kartta, olisikohan toisen niistä voinut korvata kartalla, johon olisi merkitty vaikkapa vain osa alueiden nykyisistä kaduista?

Muuten kirja ei jätä ainakaan minulle toivomisen varaa. Päinvastoin. Lukija pääsee mukaan jopa syyskuussa 1927 pidettyyn satavuotismuistojuhlaan, jossa paljastettiin palon muistolaatta.

Kuin sokerina pohjalla teoksen epilogissa on tiedot siitä, mitä kymmenelle keskeiselle avainhenkilölle tapahtui palon jälkeisinä vuosina ja vuosikymmeninä. Kuvituksena on lähinnä erilaisia maalauksia – joista yksi löytyi palon jälkeen olosuhteisiin nähden hyväkuntoisena Aurajoen rannalta – ja muita miljöökuvia, mutta myös joistakin keskeisistä henkilöistä on löytynyt kuva. Ja kun tänä syksynä on tutkija- ja tietokirjailijapiireissä keskusteltu siitä, miten viitteet pitäisi tehdä. Hannu Salmi näyttää tässä oivallista esimerkkiä: loppuviitteissä on mainittu paitsi itse lähde, useimmiten myös kosolti lisätietoa kulloisestakin asiasta, ihmisestä, lähdeteoksesta tai -artikkelista.

Vuoden historiateos -ehdokkaita ei kai ole vielä nimetty? Ihmettelisin, jos tämä kirja ei olisi niiden joukossa.