Lotta Junnilaisen sosiologian alaan kuuluva väitöskirjatutkimus Lähiökylä on tärkeä tieteellinen puheenvuoro suomalaisten lähiöiden yhteisöllisyydestä sekä suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevasta eriarvoisuudesta. Junnilaisen tutkimus perustuu varsin perusteelliseen etnografiseen tutkimukseen kahdessa suomalaisessa lähiössä, joita teoksessa kutsutaan Hallakummuksi ja Routalaksi.

Tutkimus asettuu osaksi kaupunkietnografian pitkää perinnettä, ja kirjan sivuilla mainitaan monia alan klassikoita Oscar Lewisistä alkaen. Teoksen sivuilta välittyy huolellinen perehtyminen aiempaan tutkimuskirjallisuuteen. Junnilainen osaa myös reflektoida omaa tutkijapositiotaan kypsällä tavalla. Teos on lisäksi varsin hyvin kirjoitettu, joten voisi sanoa, että lopputulos on varsin hiottu. Laajan etnografisen tutkimusaineiston kerääminen on varmasti vaatinut paljon aikaa ja vaivaa.

Junnilainen näkee tutkimansa lähiöt eräänlaisina kylinä, mihin myös teoksen nimi viittaa. Vaikka kyse ei olekaan varsinaisista yhteisöistä, Junnilaisen mukaan näistä lähiökylistä löytyy omanlaistaan yhteisöllisyyttä. Ongelma on siinä, että tämä yhteisöllisyys saattaa toisinaan erota siitä, miten yhteisöllisyys haluttaisiin lähiöiden ulkopuolelta käsin ymmärtää tai määritellä. Käytännössä kyse on siitä, että lähiöissä yhteisöllisyys saa toisenlaisia ilmenemismuotoja kuin niin sanotusti arvostetummilla asuinalueilla. Junnilaisen kuvaamassa sosiaalisessa todellisuudessa ihmiset auttavat toisiaan, monesti hyvin materiaalisillakin tavoilla. Samalla kyse on myös selviytymisstrategiasta. Ihmiset auttavat toisiaan ja saavat vastineeksi mahdollisesti itsekin apua sitä tarvitessaan. Junnilaisen mukaan lähiöissä ruohonjuuritasolla tapahtuva naapuriapu on yhä voimissaan.

Tutkimustulos on mielenkiintoinen, sillä itse lähiöissä käytännössä koko ikäni asuneena en juuri ole kohdannut Junnilaisen kuvaamaa ruohonjuuritason naapuriapua tai avunantoverkostoja. Ainoa aikuisiältäni muistama tapaus sattui muutama vuosi sitten, kun eräs naapurini oli saanut kiinni kotoani karanneen kissan. Yritin lahjoittaa tälle miehelle pari olutta kiitokseksi. Oluet eivät jostain syystä kelvanneet.

Junnilaisen mukaan lähiöiden eletyssä arkitodellisuudessa manifestoituva yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja suhteellinen huono-osaisuus on helpompi kestää, koska vuokratalovaltaisilla alueilla kaikki ovat ikään kuin samassa veneessä. Oma tilanne ja sen sisältämä suhteellinen huono-osaisuus ei tunnu niin vaikealta, koska myös muut kanssaihmiset jakavat saman sosioekonomisen aseman. Lähiöiden asukkaat ovat keskenään tasa-arvoisia. Tasa-arvoisuuden varjopuolena on toisaalta se, ettei liiallista erottautumista normin mukaisesta elämäntavasta välttämättä hyväksytä. Esimerkiksi liian hieno auto saattaa Junnilaisen mukaan helposti joutua ilkivallan kohteeksi.

Junnilaisen tutkimuksen eräänä vähintään rivien välistä välittyvänä viestinä näyttäisi silti olevan, että suomalaiset lähiöt ovat yleensä mainettaan parempia. Lisäksi asukkailleen ne ovat kodikkaita. Asukkailleen lähiö tuntuu kodilta ja esimerkiksi muutto lähiöstä toiseen ei aina tunnu kovin mieluisalta, minkä Junnilainen tuo konkreettisella tavalla esille kuvatessaan erään vanhemman miespuolisen informanttinsa, Repen, koettelemuksia (s. 83–87).  Remontin vuoksi kaupungin toiselle puolelle muuttamaan joutunut mies saapui lähes päivittäin bussilla vanhoille kotikulmilleen Hallakumpuun, sillä oleskelu uudella asuinalueella tuntui merkityksettömälle. Miehen elämän merkityksellisyys oli sidottu vanhoihin kotikulmiin. Tuttu lähiö on näin ollen ennen kaikkea sosiaalisen elämän keskus.

Kenties keskiluokkaisen ihmisen lähiöiden edessä kokema ihmetys syntyykin usein juuri siitä, että lähiöissä elävät ihmiset ovat yleensä tyytyväisiä elämäänsä omilla kotikulmillaan eivätkä halua muuttaa sieltä minnekään. Kantakaupunki runsaine palveluineen ja monipuolisine kulttuuriaktiviteetteineen ei välttämättä toisi elämään minkäänlaista lisäarvoa. Erityisesti näin on, mikäli tulotaso on vaatimaton ja mahdollisuudet palvelujen käyttöön rajallisia. Lisäksi pois muuttamisen hintana olisi myös oman elinympäristön ja vakiintuneen sosiaalisen verkoston menettäminen.

Junnilaisen tutkimuksessa juuri lähiö elinympäristönä sekä siellä vallitsevat sosiaaliset suhteet ja verkostot ovat muodostuneet tutkittaville ihmisille tärkeiksi. Junnilaisen tutkimat lähiöt ovat kaukana Loïc Wacquantin ”betonierämaista” (vrt. s. 228). Filosofi Slavoj Zizekin ajatuksiin etäisesti nojautuen voisi kenties jopa pohtia, saattaisiko osa keskiluokan edustajien lähiöitä kohtaan tuntemista ennakkoluuloista selittyä alitajuisella pelolla, että ”niillä” todella saattaa olla siellä ihan kivaa.

Määrittelyvalta ja anonymisoinnin ongelma

Monet Lähiökylän teemat liittyvät läheisesti määrittelyvaltaan: kenellä on valta määritellä mikäkin alue tai tietyt ihmiset – ja millä tavalla? Junnilaisen tutkimuksen perusteella lähiön arvo asuinympäristönä on lähiöissä asuville paljon suurempi kuin ulkopuolisille. Ulkopuolisilla on aina ollut halu määritellä lähiöt tietyllä tapaa ja usein varsin kielteisiä merkityksiä niihin liittäen. Vallitsee eräänlainen konflikti, joka liittyy läheisesti määrittelyvaltaan: kenellä on oikeus määritellä asian arvo? Lähiöelämän arvo määritellään ulkopäin eri tavalla kuin sisäpuolelta. Näin Junnilaisen teos sivuaa temaattisesti myös antropologian piirissä viime vuosina käytyä keskustelua siitä, mitä arvo pohjimmiltaan on ja miten arvo määritellään.

Junnilainen itse viittaa sosiologi Beverley Skeggsiin, jonka mukaan yhteiskunnassa käydään jatkuvaa neuvottelua siitä, mikä on normaalia ja epänormaalia. Kun perinteiset luokka-aseman ulkoiset merkit ovat muuttuneet aiempaa epäselvemmiksi, asuinpaikan kaltaisten merkitsijöiden merkitys on korostunut. Tällöin Junnilaisen (s. 42) mukaan tietty lähiö saattaa toimia suorastaan metaforana tietynlaisille ihmisille. Jo pelkästään monien lähiöiden nimet synnyttävät tietynlaisia mielleyhtymiä niiden asukkaista, eivätkä nuo mielikuvat läheskään aina ole positiivisia.

Junnilaisen tutkimuskenttänä olevat lähiöt on anonymisoitu kuten yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa usein on tapana. Itse kuitenkin jäin tämänkin teoksen kohdalla miettimään, eikö näin uusinneta juuri lähiöihin liitettyjä negatiivisia mielikuvia. Miksei asioista voisi kerrankin puhua niiden oikeilla nimillä? Junnilaisen tekemät metodologiset valinnat ja etnografiseen kirjoittamiseen liittyvät ratkaisut takaavat joka tapauksessa informanttien yksityisyyden. Kaupunginosilla, edes pahamaineisilla, tuskin on sellaista yksityisyyttä, jota voisi loukata. Toisaalta lukijana on jännittävää miettiä, mitä paikkoja Routala ja Hallakumpu voisivat oikeasti olla. Helsinkiläisenä ajatus kulkee nopeasti Helsingin lähiöihin – mutta hetkinen, mainittiinko kirjassa, että kyse edes olisi helsinkiläisistä lähiöistä? Lähiöitä Suomessa riittää, ja usein elämä niissä on pohjimmiltaan melko samanlaista.

Puheiden ja toiminnan ristiriita

Pääsääntöisesti Junnilainen perustelee metodologiset ja teoreettiset ratkaisunsa huolellisesti. Yksittäisten henkilöiden ihmiskohtaloiden yksityiskohtaista kuvaamista oleellisempaa Junnilaiselle on kelpo sosiologin tavoin sosiaalisten ilmiöiden ja tosiseikkojen selvittäminen: yksittäisestä siirrytään yleiseen. Samalla tutkimusaineistossa esille tulleiden yksityiskohtaisten kärsimystarinoiden ja ihmiskohtaloiden karsiminen valmiin tutkimuksen sivuilta on Junnilaiselle (s. 53-54) myös tutkimuseettinen valinta, joka liittyy tutkittavien oikeuksiin ja yksityisyyteen. Ratkaisu toimii, sillä myös lyhyetkin kurkistukset informanttien elämäntilanteisiin luovat teokseen etnografista konkretiaa ja toisinaan lähes kaunokirjallista elävyyttä. Pari kertaa teosta lukiessa etnografinen kuvaus ja anekdootit tuntuivat vähän liiankin osuvilta.

Eräs erityisen kiinnostava etnografinen huomio, jonka Junnilainen tekee, on ristiriita lähiöiden asukkaiden puheiden ja heidän toimintansa välillä. Ihmisen puheet ja toiminta eivät siis vastaa toisiaan. Abstraktien puheiden tasolla esimerkiksi tietyt ihmiset, vaikkapa viinatrokarit tai päihdeongelmaiset, saatetaan tuomita. Käytännössä taas heistä pidetään tai ainakin heitä siedetään. Samoin lähiöiden asukkaat saattavat esimerkiksi tuomita paikalliset lähiöravintolansa paheellisina, mutta samalla kuitenkin itse käydä niissä lähes alvariinsa, vaikka eivät sitä hevin myöntäisikään (s. 211). Ihmisten suhtautuminen moniin asioihin on usein varsin ambivalenttia. Toisaalta ambivalentteja ovat myös asiat itse: naapurin juoppo voi todella olla juovuspäissään hankala, mutta selvinpäin niin avulias.

Lähiö ja identiteetti

Junnilaisen tutkimuksen perusteella kaupunki ei oikeastaan muodosta yhtenäistä homogeenista maantieteellistä kokonaisuutta, joka toimisi yksilön identiteetin pohjana. Pikemminkin kaupungit muodostuvat eräänlaisista ”lähiökylistä”, joihin samaistuminen luo vankan perustan paikkaan sidotulle identiteetille. Monet Junnilaisen informantit ovat ylpeitä ”hallakumpulaisuudestaan” tai ”routalaisuudestaan”.

Eräässä Pohjois-Helsingin lähiössä lapsuuteni ja suurimman osan elämästäni viettäneenä minun on helppo tunnistaa Junnilaisen kuvaama ilmiö. Oma lapsuuden ja nuoruuden ”kotilähiöni”, Pukinmäki, ja kenties sen lähialueet tuntuvat omilta kulmilta, kun taas muut Helsingin lähiöt ovat enemmän tai vähemmän vieraita. Myöskään kantakaupunki ei tunnu omalta, vaan omilta kulmilta tuntuu juuri lapsuuden lähiö tuttuine ympäristöineen. Toisaalta kaupungit ovat rakennettuina ympäristöinä jatkuvassa muutoksen tilassa. Myös Junnilaisen teoksessa on kuvauksia siitä, miten vanhaa puretaan ja uutta rakennetaan. Junnilainen tuo myös hyvin esille lähiöissä tapahtuviin rakennushankkeisiin usein liittyvän konfliktin, joka syntyy siitä, ettei vuokratalovaltaisen alueen asukkailla itsellään välttämättä ole juuri sananvaltaa sen suhteen, miten aluetta kehitetään.

Tärkeintä ovat kuitenkin ihmiset ja heidän muodostamansa sosiaaliset verkostot. Samalla asukkaiden identiteettiä rakennetaan jatkuvasti narratiivisesti tässä ja nyt. Lähiöiden sosiaalisessa todellisuudessa (ja myös niitä kuvaavissa etnografisissa tutkimuksissa) tuppaa korostumaan sosiaalisten ihmisten sosiaalinen pääoma, joka ilmenee tietynlaisena määrittelyvaltana: Nimenomaan sosiaalisesti aktiiviset ja verkostoituneet ”kyläläiset” pääsevät lopulta määrittelemään, millaista on esimerkiksi oikea ”hallakumpulaisuus”.

Juuri sosiaalisesti aktiivisimmat ja verkostoituneimmat tekevät erotteluja sen suhteen, kuka on alueen oikea asukas ja kuka taas ei. Tämä pitää implisiittisesti sisällään ajatuksen siitä, että alueella pidempään asuneilla erakoilla ei oikeastaan ole asian suhteen sananvaltaa. Heistä kenties puhutaan, mutta he itse eivät osallistu yhteisen sosiaalisen todellisuuden diskursiiviseen rakentamiseen kuin korkeintaan tuon diskurssin kohteina. Erakolle ihmissuhteiden verkostoa olennaisempia saattavat olla paikat, rakennukset ja maisemat.

Hyvin kirjoitettu tutkimus lähiöiden sosiaalisesta todellisuudesta

Lähiökylä on kirjana erittäin hyvin kirjoitettu. Samalla se avaa yhteiskuntatieteellisesti arvokkaan näkökulman tiettyihin suomalaisissa lähiöissä ilmeneviin sosiaalisen todellisuuden piirteisiin. Toisaalta kompleksisessa yhteiskunnassa etnografisen tutkimuksen keinoin voi olla vaikea porautua siihen, miten asiat ”todella ovat” muuten kuin juuri tutkimukseen valikoituneiden informanttien kannalta. Informanttien valikoituminen puolestaan aina muokkaa tutkimusta tiettyyn suuntaan.

Onneksi Junnilainen on tietoinen oman tutkimusmetodologiansa rajoitteista ja empiirisen aineiston mahdollisista vinoutumista. Joka tapauksessa tutkimus valottaa suomalaislähiöiden sosiaalista todellisuutta mielenkiintoisesta näkökulmasta. Teos on kiinnostava paitsi yhteiskuntatieteellisesti niin myös laajemmin suomalaisen yhteiskunnallisen ja yhteiskuntapoliittisen keskustelun kannalta. Siksi erityisen hienoa on, että työ on kirjoitettu juuri suomeksi, jolloin se on helpommin myös suuren yleisön lähestyttävissä. Lähiökylä tuo mieleen Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin Sivistyksen puolustuksessa esittämän luonnehdinnan onnistuneesta akateemisesta monografiasta, jossa tieteellisesti perusteltu argumentaatio yhdistyy tutkijan omaan näkemykseen.