Faktoja ja klisheitä islamistisesta terrorismista

Eversti evp. Erkki Nordberg kartoittaa kirjassaan terrorismin määritelmiä, terroristien psyykettä ja koulutusta, islamin historiaa sekä islamistien harjoittamaa terrorismia eri puolilla maailmaa. Kyse on yleisesityksestä, jonka lähteinä ovat enimmäkseen Wikipedian ja sanomalehtien artikkelit. Aiheen laajuuden vuoksi on mahdotonta syventyä mihinkään yksityiskohtaan.

Nordberg, Erkki: Islamistinen terrorismi ja sen vastainen puolustus. Art House, 2007. 352 sivua. ISBN 978-951-884-418-4.

Eversti evp. Erkki Nordberg kartoittaa kirjassaan terrorismin määritelmiä, terroristien psyykettä ja koulutusta, islamin historiaa sekä islamistien harjoittamaa terrorismia eri puolilla maailmaa. Kyse on yleisesityksestä, jonka lähteinä ovat enimmäkseen Wikipedian ja sanomalehtien artikkelit. Aiheen laajuuden vuoksi on mahdotonta syventyä mihinkään yksityiskohtaan. Niinpä esimerkiksi Tshetshenian sotaan viitataan käyttämättä lähteinä edes suomenkielistä painettua kirjallisuutta (Leitzinger 1995, Politkovskaja 2003, Evangelista 2004), englanninkielisestä puhumattakaan. Koraanista Nordberg tuntee kaksi suomennosta (s. 70 ja 341), mutta ei vanhinta (Ahsen Böre 1942).

Nordbergin kieli on sujuvaa ja islamin kuvaus pääsääntöisesti pätevää, sisältäen joitakin mielenkiintoisia huomioita. Nordberg myöntää, että ’Allah’ on vain ’Jumala’ arabiaksi (myös kristittyjen arabien rukouksissa), mutta päättää "selvyyden vuoksi" (s. 43) käyttää kirjassaan kauttaaltaan arabiankielistä nimitystä. Tämä johtaa siihen, että vaikka hän viittaakin Koraanin suomenkielisiin käännöksiin (joissa kaikissa ’Jumala’ on alun perin suomennettu), hän ’uudelleenarabialaistaa’ niitä mieleisekseen. Tällaista omavaltaista sitaattien ’korjaamista’ ei voi pitää kovin korrektina menettelynä. Se miellyttää ainoastaan islamisteja ja islamofobeja vahvistamalla vaikutelmaa, jonka mukaan islamissa jumalkäsitys, uskonnon tulkinnat ja uskovaisten käytös olisivat jotenkin periaatteellisesti aivan erilaisia kuin kristinuskossa tai muissa uskonnoissa. Tämä islamin erikoislaatuisuuden korostaminen näkyy muutenkin häiritsevästi kautta koko kirjan ja johdattaa islamin demonisointiin. Lukijan ei sallita vahingossakaan pohtia, olisivatko demokraattisissa vaaleissa menestyvät ’islamilaiset’ puolueet sittenkin verrattavissa viattomiin kristillisdemokraattisiin ja kristillissosiaalisiin puolueisiin.

Vaikka Nordberg on oikeutetusti tympääntynyt islamisteja hemmottelevaan poliittiseen korrektiuteen, ’kunniamurhat’ eivät todellakaan ole "muslimien elämäntapoja" (s. 110), vaan kuuluvat yhtä lailla tiettyjen alueiden kristittyjen ja hindujen kulttuuriin. Nordberg viittaa myös "julmiin" (ilmeisesti naisten) ympärileikkauksiin "islamilaisissa maissa" (s. 324), vaikka naisten sukuelinten silpomista harrastavat tietyissä maissa myös kristityt koptit ja useimmissa muslimimaissa sellainen olisi yhtä vierasta sekä tuomittavaa kuin Suomessakin. Tällaisista asenteellisista yleistyksistä kumpuaa yksinkertaistava johtopäätös, jonka mukaan "kyse on kahden täysin erilaisen arvo- ja ajatusmaailman törmäyksestä. Allah on useisiin eri koulukuntiin jakautuneessa islamissa isäntä ja ihminen on hänen orjansa…" (s. 324).

Vielä 1980-luvulla oli muotia olettaa, että nimenomaan shiialaiset olisivat kaikkein vaarallisimpia muslimeja. Silti Bahrainin tai Azerbaidzhanin shiialaiset enemmistöt eivät tehneet Iranin mallin mukaisia vallankumouksia. Nykyisin on jälleen tapana Irakin tilanteen vuoksi liioitella shiialaisuuden uhkaa, mihin Nordbergkin yhtyy liioittelemalla islamin lahkojen välisiä ristiriitoja (s. 45-46, 226-227 ja 232). Terrorismin tutkijan luulisi havainneen, ettei palestiinalaisten sunni-islamistinen Hamas ole erityisen huonoissa väleissä Libanonin shiialaisten islamistien Hizbullahin ja alaviittijohtoisen Syyrian kanssa. Uskonlahkojen nimissä harjoitettua poliittista väkivaltaa ei ole puuttunut myöskään kristillisestä Pohjois-Irlannista tai 1600-luvun Euroopasta, joten mistään islamin erityisestä opillisesta suvaitsemattomuudesta ei kannattaisi puhua.

Nordberg ulottaa islamisminsa lähes kaikkeen, missä muslimit ovat olleet osallisina. Taulukko "Terroriteot muslimimaissa" (s. 28) on täsmälleen sama kuin taulukko "Islamistiset terroriteot muslimimaissa" (s. 223), ikään kuin muslimimaissa ei tapahtuisi yhtään kommunistista, separatistista tai muuhun järjestäytyneeseen rikollisuuteen perustuvaa terroritekoa. Nordbergin mukaan PLO oli jo 1970-luvulla "lähinnä islamilainen" (s. 28), eikä hän omista sanaakaan palestiinalaisten kristittyjen ja ateistien terrorismille. Maolainen PKK on esitelty luvussa "Islamistinen terrorismi eri puolilla maailmaa" (s. 274-275), mutta myös Turkin valtion kurdipolitiikka tulkitaan "islamistisen terrorismin muodoiksi" (s. 32).

Valitettavasti Nordberg lankeaa alan myytteihin rinnastaessaan terroristit vapaustaistelijoihin (s. 17), vihjaillessaan CIA:n tuesta al-Qaidalle (s. 108-109 ja 118) sekä viitatessaan toistuvasti Tshetsheniassa käyneisiin terroristeihin (s. 170, 176, 211, 219, 248-250). Terrorismin tutkijan kannattaisi tarkistaa tapauskohtaisesti, perustuvatko puheet terroristien harjoittelusta Tshetsheniassa pelkästään omaisten oletuksiin, vaikka todellisuudessa onkin vietetty aikaa Espanjan tai Floridan aurinkorannoilla. Jos tshetsheenien väitetään opiskelleen Pakistanin koraanikouluissa (s. 188 ja 281) tai burmalaisten seikkailleen Afganistanin leireillä (s. 193), olisi hyvä kysyä, millä kielellä koulutusta olisi mahdettu antaa.

Ei kannattaisi lumoutua terroristien omista kertomuksista ja verukkeista, joissa toki kerrataan kaikki maailman TV:stä tutut ongelmat ja hurskastellaan uskonnollisin käsittein. Toisin kuin terroristit uskovat ja uskottelevat, heidän islaminsa ei ole perinteistä. Nordberg harhautuu samaistaessaan (radikaalin) islamismin (konservatiiviseen) fundamentalismiin (s. 14) ja väittäessään: "Islamistinen terroristi saa voimaa konservatiivisesti tulkitusta islamista…" (s. 181). Tämän Nordberg itsekin kumoaa toisaalla kiinnittäessään huomiota diasporassa kasvaneiden terroristien kulttuurilliseen vieraantumiseen vanhemmistaan (s. 287, 294-296 ja 300). Terroristit eivät useinkaan kasva hartaissa tai köyhissä muslimiperheissä, vaan päinvastoin suhteellisen vapaamielisissä ja varakkaissa oloissa, aivan kuten 1960-luvun taistolaisnuoret. Siksi on turha syyttää muslimien kasvatusmenetelmiä tai pelätä, että islamistien (sinänsä halveksittava) propaganda kasvattaisi lapsista uusia terroristeja (s. 185-186).

Koska Nordberg on kerännyt tiedonmurusia varsin kritiikittömästi, yksityiskohdissa on kiusallisia ristiriitaisuuksia. Huolimattomuudesta kielivät kirjoitusasut ’Kirgisia’ (po. Kirgizistan), ’Uiguria’ (s. 269) ja ’Gelipolu’ (s. 93, po. Gelibolu) sekä Libyan pääkaupungin Tripolin sijoittaminen Sudaniin (s. 86) ja Tansanian entisen pääkaupungin Dar es-Salaamin sijoittaminen Zimbabween (s. 102). PKK ei myöskään ole "ent. Kongra-Gel" (s. 275), vaan päinvastoin. Itä-Turkestanin islamilainen liike (jota ei pidä sekoittaa esimerkiksi Itä-Turkestanin vapautusjärjestöön) haaveilee Keski-Aasian yhdistämisestä, mutta tuskin sentään sisällyttää alueeseen Pakistania ja Turkkia, ellei mukaan lueta myös Irania ja Tadzhikistania (s. 270) – kysehän on nimenomaan islamistisesta eikä panturkkilaisesta liikkeestä. Nordbergin kopioimista tilastoista ei selviä, onko Qatarissa ei-muslimeja 5 % vai yli 10 %, Egyptissä alle 6 % vai 10 %, Irakissa 3 % vai 15 % ja Bahrainissa 0 % vai 20 % (s. 224-225). Useimpien maiden väkiluvut perustuvat hyvinkin ristiriitaisiin arvioihin, mutta harva uskoo enää muslimien olevan vähemmistönä Kazakstanissa (s. 268) ja Sinkiangissa (s. 269).

Erityisen vaarallinen on perustelematon väite, jonka mukaan joka kymmenes muslimi on islamisti ja joka kymmenes islamisti on terroristi – maailmassa on siis kymmenen miljoonaa terroristia (s. 14)? Ei ihmekään, että Nordberg uskoo Venäjällä olevan puolen miljoonan aseistetun miehen "islamilaisia voimia" (s. 32), jotka kaikki ovat "wahhabilaisia" (s. 280). Liioittelun makua on siinäkin, että Islamilaisen vapautuksen puolueella (joka esitellään vieläpä kahdesti) väitetään olevan Keski-Aasiassa "huomattava määrä kannattajia" (s. 270-272). Tällaiset väitteet palvelevat niin kyseisten maiden kuin järjestöjenkin propagandaa, mutta eivät välttämättä vastaa todellisuutta paikan päällä, jossa kannattaisi käydä. Jopa "uiguurit harjoittavat terrorismia" (s. 29), vaikka myöhemmin todetaankin Keski-Aasian terrorismi "äärimmäisen vähäiseksi" (s. 269).

Yhteen syyskuussa 2006 julkaistun mielipidetutkimuksen tulkintaan perustuva väite, jonka mukaan 70 % afgaaneista ei välittäisi siitä, kuka heitä hallitsee (s. 253) on jyrkässä ristiriidassa niiden faktojen kanssa, että afgaanit ovat jonottaneet vaaliuurnille ja yli neljä miljoonaa pakolaista on äänestänyt jaloillaan palaamalla kotimaahansa islamistisen Talibanin syrjäyttämisen jälkeen. On myös kyseenalaista, vallitseeko Afganistanissa "de facto sotatila" (s. 246) ja Irakissa "de facto sisällissotatila" (s. 225) vain sillä perusteella, ettei Maailmanpankki ole julkaissut näistä maista BKT-tilastoja. Kaikki poliittinen väkivalta – terrorismista kansanmurhaan – ei toki ole sotaa tai sisällissotaa, joiden asiallinen määrittely edellyttää muutakin kuin kuolonuhrien laskemista. Esimerkiksi Intiassa toimii 714 jengiä, jotka ovat siepanneet yli 12.700 lasta viime vuosina (Stratfor 9.3.) ja pelkästään Bombayn kaupungin alueella rautatieonnettomuuksiin kuolee vuosittain 3500 ihmistä (Der Spiegel 26.2.), emmekä silti kuule joka ilta TV-uutisista uusia uhrilukuja Intian väkivaltaisuuksista. Pohjois-Koreallakin voi olla vaikeuksia uskottavien BKT-tilastojen tuottamisessa, mutta käydäänkö sielläkin jonkinlaista sotaa?

Nordbergin mukaan Afganistanissa, Irakissa ja Egyptissä on "sotilashallitus" (s. 235). Kuitenkin Afganistanin ja Irakin demokraattisesti valituilla hallituksilla ei yleensä katsota olevan erityisen vahvaa armeijaa, ellei tarkoiteta ulkomaisten joukkojen tukea. Mutta millä tavoin Egypti poikkeaa muista yksipuoluejärjestelmistä, joita Lähi-idästä löytyy kosolti? Sitä paitsi tällaisten maiden käsittelyn jälkeen vaikuttaa kornilta nimetä Länsi-Eurooppa alaluvun otsikossa "vanhaksi mantereeksi" (s. 285).

Tänä päivänä ei ole helppoa kirjoittaa, piirtää kuvia tai esittää näytelmiä islamista. Nordberg on oikeassa kuuluttaessaan kansalaisrohkeutta: "Kulttuurinen hienotunteisuus ja poliittinen korrektius eivät saa kuitenkaan estää länsimaalaisia puolustautumasta kiihkoislamilaisten hyökkäyksiä vastaan. … Jos länsimaat muuttaisivat politiikkaansa, islamistit löytäisivät pian jonkin muun oikeutuksen fanatismilleen." (s. 324-325) Kiihkoilun ja myöntyväisyyden ongelmat eivät kuitenkaan johdu islamista, vaan ovat tuttuja myös eurooppalaisen totalitarismin historiasta. Miksi arvioisimme islamismia eri tavoin kuin omaa 1600-luvun puritanismiamme tai viime vuosisatojen juutalaisvastaisuutta ja luokkasodan kiihotusta, joiden edessä moni kunnon kristitty valahti voimattomaksi?

Ajoitus on tärkeä. Nordbergin kirja olisi ollut hyvä johdanto aiheeseen, jos se olisi ehditty julkaista aiemmin, mutta nyt sen on armottomasti ohittanut jo marraskuussa julkaistu Christian Jokisen ja Anssi Kullbergin käsikirja "Separatismi ja islamismi – Kansallismieliset ja islamistiset liikkeet Euraasian konflikteissa". Vaikka Nordberg on päivittänyt oman kirjansa tietoja vielä tammikuussa, häneltä on jäänyt lukematta tämä ’tiedon pikkujättiläinen’. Nordberg olisi sen jälkeen voinut suosiolla luopua yrityksistä kuvailla kansallisia konflikteja ja keskittyä siihen, missä hän on parhaimmillaan: "terrorismin vastaisen sodan" (tai "ristiretken" – vai olisiko parempi sanoa "terrorismin vastaisen kampanjan"?) teoreettiseen analysointiin. Olisi mielenkiintoista lukea enemmänkin Nordbergin suosituksista vaikkapa terrorismin määrittelemiseksi ja terroristien profiloimiseksi.

Ajattelemisen aihetta antaa hauska johtopäätös siitä, kuinka vaikea ympäristön on ollut tunnistaa terroristeja ajoissa: "Pitäisikö terroristien profiloinnin sijasta välillä profiloidakin heitä kuvailleita ja profiloineita? Pitäisikö sittenkin ennen kaikkea katsoa, kuinka normaaleja, ajatusmaailmaltaan terveitä ja mukavia ovat ne perheet, lähistön asukkaat, imaamit, psykiatrit ja psykologit, jotka tällaisia lausuntoja ja profilointeja antavat?" (s. 301)

Islamistisen terrorismin juuria ei kuitenkaan kannata kaivella niinkään islamin kuin kansainvälisen terrorismin historiasta. Tasan sata vuotta sitten Joseph Conrad kuvaili itsemurhapommittajan luonnetta novellissaan "The Secret Agent", jonka suomentaminen voisi auttaa ymmärtämään paremmin myös islamistien ajatusmaailmaa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *