FT Vesa Määtän biografia kenraaliluutnantti K.L. Oeschista perustuu erittäin laajaan lähdeaineistoon, johon viitataan teoksen nooteissa vajaa tuhat kertaa. Kyseessä on kiistatta tieteellinen tutkimus, johon olisin kaivannut yhtä tieteellisen tutkimuksen elementtiä, nimittäin johdantoa, jossa olisi käsitelty aikaisempaa tutkimusta ja rajattu aihetta. Määttä viittaa lähteissään Helge Seppälän Oesch-biografiaan vuodelta 1998, muttei missään vaiheessa pohdi oman kirjansa suhdetta Seppälään siitäkään huolimatta, että Määtällä on paljon laajemman lähdeaineiston ja nootituksen takia monia vahvuuksia Seppälään nähden.

Kuva: Kenraaliluutnantti Oesch seurueineen Viipurissa 1941. SA-kuva.

Vielä paljon enemmän aiheen rajausta olisi tarvittu siksi, että 1930-luvulla Oesch toimi yleisesikunnan päällikkönä ja jatkosodassa hän komensi kahta oman aikansa suurinta yhtymää: Aunuksen ryhmää asemasodan aikaan ja Kannaksen joukkoja kesällä 1944. Oeschin virkaura 15 vuoden ajalta on monin paikoin rinnastettavissa Suomen sotilashistoriaan samalta ajalta lähes yhden suhde yhteen.

Oeschin sotilasuran lakipiste saavutettiin kesällä 1944, kun hänet määrättiin Kannaksen joukkojen komentajaksi. Määttä kuvaa tarkasti sitä kritiikkiä, jota esimerkiksi kenraalit Siilasvuo ja Airo nimitykseen kohdistivat: he pitivät uutta komentoporrasta turhana. On kuitenkin selvää, että Oeschin nimitykseen turvauduttiin tilanteessa, jossa päämaja ei pystynyt tehokkaasti suoraan komentamaan Kannaksen armeijakuntia. Oesch asettui aluksi IV AK:n komentopaikalle kenraali Taavetti Laatikaisen seuraan. Tämä viittaa vahvasti siihen, että Laatikainen epäonnistui tehtävissään ja Oeschista tehtiin nimenomaan hänen päällystakkinsa.

Tehtävässään 1944 Oesch komensi kahta kolmannesta Suomen kaikista taistelujoukoista (kolmessa armeijakunnassa oli yli kymmenen divisioonaa), joitten voimin Neuvostoliiton suurhyökkäys pysäytettiin. Ansioistaan Oesch sai Mannerheim-ristin 1944, jonka Laatikainen oli saanut jo kolme vuotta aikaisemmin. Kaiken huipuksi sodan jälkeen Laatikainen ylennettiin jalkaväenkenraaliksi, kun Oeschia ei vuoden 1936 jälkeen ylennetty kertaakaan.

Kuva: Korkeaa upseeristoa maastoammunnan Aunuksen kannaksen mestaruuskilpailuissa. Keskellä kenraaliluutnantti Oesch. Äänislinnan luona, maaliskuu 1942. SA-kuva.

Sotilasuran ikävä loppu

Vuonna 1945 Oesch erosi armeijan palveluksesta ja määrättiin tutkintovankeuteen. Seuraavana vuonna hänet tuomittiin 12 vuoden vapausrangaistukseen yksin teoin tehdyistä 17 käskynalaisen sotavangin tapon yllytyksestä. Vuonna 1947 korkein oikeus tuomitsi hänet yksin teoin tehdyistä 17 sotavangin kuoleman tuottamuksesta ja huolimattomuudesta johtuneesta sotavankeihin kohdistuneesta virkavelvollisuuden rikkomisesta kolmeksi vuodeksi vankeuteen, mikä tuomio jäi voimaan. Ankarimman tuomion sai sotavankileirin päällikkö Eero Nero.

Oikeusprosessia Määttä kutsuu vaikeaselkoiseksi. Vaikeaselkoiseksi asian tekee jo se, että Määttä esittää asiat hankalassa aikajärjestyksessä, joka ehkä parhaiten kuvaa sitä järjestystä, jolla asiat tuotiin oikeusviranomaisten tietoon. Ei voi sanoa, että Määttä varsinaisesti koettaisi valkopestä Oeschia. Kirjassa on mukana oikeusneuvos Taipaleen kaksisivuinen näkemys vuodelta 2014, jossa Taipale pitää lopputulosta eli 17 sotavangin tahallista surmaamista törkeänä rikoksena kaikin tavoin sota-ajan poikkeukselliset olotkin huomioon ottaen. Ainoa lapsus on Määtän kovin lyhyessä epilogissa, jossa viitataan ”voittajan edessä taivuttuihin näytösoikeudenkäynteihin”. Tällaisiksi voidaan luonnehtia sotasyyllisyys- ja asekätkentäjuttuja, muttei varsinaisia sotarikoksia, joista siis Oesch tuomittiin.

Ihminen upseerin takana?

Määtän teoksessa jää usein epäselväksi, mitä Oesch itse ajatteli, mitkä hänen vaikutteensa ja vaikuttimensa olivat ja mitä hän koki henkilökohtaisesti itse saaneensa aikaan. Suunnittelin itse 20 vuotta sitten biografian kirjoittamista Oeschista. Esittelin suunnitelmaani silloin yhdessä parisivuisessa artikkelissa. Perehdyin aiheeseen pienen murto-osan verran siitä kuin Määttä, enkä varmasti olisi koskaan saanut kokoon niin laajaa faktakokoelmaa kuin Määttä. Omassa vähäisessä artikkelissani käsittelen Oeschin kymmenvuotista kautta yleisesikunnan päällikkönä hänen henkilöstään lähtien, kuvaan hänen työpäiviään ja ominaisuuksiaan, kun Määttä kuvaa lähinnä kaikkea sitä, mitä yleisesikunnassa ja armeijassa kymmenen vuoden aikana tapahtui.

Oeschin tuomion takia silmäilin Antti Kujalan kirjaa vankisurmista. Vaikka aihe ei kovin paljon Oeschin koko uraan liitykään, juuri sieltä löysin pari osuvaa luonnehdintaa Oeschista. Kujala pitää häntä tosikkomaisena ja ”yksioikoisena”. Oesch hallitsi detaljit erinomaisesti (Määttä mainitsee ohimennen pedanttisuuden), mutta jossain vaiheessa herää kysymys siitä, miten hyvin kenraali hallitsee kokonaisuuksia. Esim. Oeschin liukuminen 1970-luvulla äärioikealle ei anna kovin hyvää kuvaa politiikan realiteettien ymmärryksestä.

Kujalalta löysin myös hyvän tiivistyksen Oeschin suhteesta Mannerheimiin. Kujalan havainnon mukaan Oesch lensi Ikaroksen tavoin liian lähelle aurinkoa. Kukaan puolustusneuvostossa 1930-luvulla toimineista jäsenistä ei edennyt urallaan oikein minnekään. Oesch valitteli sitä, miten Mannerheim ei ymmärtänyt graafisia esityksiä. Kun sotamarsalkka ei hallinnut luonnontieteiden esitystapoja, vika oli tietysti luonnontieteissä (joita puolestaan Oesch oli opiskellut ennen sotilasuraa).

Kuva: Kenraali Oesch komentokorsussaan. Kolatselkä, Aunuksen R:n Esik. 1942.SA-kuva.

Kenraalin maine ja unohdus

Suomessa Oesch ei ole sodan jälkeen saanut juuri muuta kuin hautapaikan, ja hänen mainettaan on myös käsitelty usein sopimattomasti. Erityisesti tämä kritiikki on liittynyt Oeschin alaisten komennossa olleiden sotavankileirien vankisurmiin. Sotavankeja ampunutta Eero Neroa on esimerkiksi sitkeästi ja perättömästi väitetty Oeschin vävyksi. (kts. lisää Agricolan foorumin keskustelusta Oeschin sotarikostuomio (10.2.2013). Kun Oeschin saama tuomiokin on kärsitty jo 1940-luvulla, tarvitaanko vielä 2010-luvullakin historiantutkijain pilkkaa?

Oesch harmaantui lyhyessä ajassa kesällä 1944. Hänen käyttämänsä univormu oli harmaa ja jotain harmaata oli miehen olemuksessa. Kustantajille, kirjoittajille ja lukijoille ikävä kysymys kuuluu: onko niin, että velvollisuutensa yleensä tunnollisesti ja vähin äänin täyttänyt mies unohdetaan, kun esimerkiksi tehtävissään toistuvasti humalassa törmäillyt kenraalimajuri K. M. Wallenius tunnetaan vähintään yhtä hyvin?

Määttä kuvaa hienosti, miten vuonna 2014 Oesch sai muistomerkin puolustusministerin läsnä ollessa. Hävittäjäkoneet suorittivat ylilennon ja tunnelma lienee ollut juhlava. Erikoinen piirre tapahtumassa on se, että sukutaustaltaan sveitsiläisen Karl Lennar Oeschin muistomerkki paljastettiin Schwarzeneggissä Sveitsissä, läsnä oli Sveitsin puolustusministeri ja ylilennon tekivät sveitsiläiset hävittäjät.

Kuva: Karl Lennar Oeschin muistomerkki Schwarzeneggissä Sveitsissä. Suomen suurlähetystö.