Historian metodioppien nykyvaiheen katselmus

Pyysin tämän kirjan arvioitavakseni kahdesta syystä. Ensinnäkin historioitsijat ja sosiologit ovat olleet perinteisesti tukkanuottasilla siitä, miten yhteiskunnallisia ilmiöitä tulisi tulkita ja selittää. Toiseksi, olen itse saattamassa loppuun laajahkoa sosiologian metodikirjaa, joten tutustuminen historiantutkimuksen nykyisiin menetelmiin oli tarpeellista. Kirja on artikkelikokoelma, joka ilmeisesti perustuu Turun yliopiston historian laitoksella pidettyihin esitelmiin.

Kuparinen, Eero (toim.): Työkalut riviin. Näkökulmia yleisen historian tutkimusmenetelmiin. Turun yliopiston historian laitos, Yleinen historia, 1997. 295 sivua. ISBN 951-29-1091-8.

Pyysin tämän kirjan arvioitavakseni kahdesta syystä. Ensinnäkin
historioitsijat ja sosiologit ovat olleet perinteisesti tukkanuottasilla
siitä, miten yhteiskunnallisia ilmiöitä tulisi tulkita ja selittää.
Toiseksi, olen itse saattamassa loppuun laajahkoa sosiologian metodikirjaa,
joten tutustuminen historiantutkimuksen nykyisiin menetelmiin oli
tarpeellista.

Kirja on artikkelikokoelma, joka ilmeisesti perustuu Turun yliopiston
historian laitoksella pidettyihin esitelmiin. Kirjoittajia on kaikkiaan 19,
ja näkökulmia ja aihepiirejä miltei yhtä monta. Mukana on jo perinteisiksi
katsottavia näkökulmia, kuten Kalervo Hovin mielenkiintoinen
historiantutkimuksen koulukuntien ja erityisesti annalistien esittely.
Mutta mukana on myös uudempia aihepiirejä ja perspektiivejä esitteleviä
artikkeleja kuten Laura Hollstenin ympäristöhistoriaa käsittelevä teksti,
Jari Sedergrenin tietoverkkojen käyttöä arvioiva artikkeli ja Matti
Männikön tulevaisuusajattelun historiaa koskeva artikkeli. Mielenkiintoista
on, että sosiologien ja historiantutkijoiden perinteisistä kiistoista ei
kirjassa näy merkkiäkään.

Hovin koulukuntien esittelyssä pistää silmään se, että marxilainen
lähestymistapa esitellään edelleen aivan relevanttina koulukuntana. Tekisi
mieli väittää, että tämä on poikkeuksellista nyky-Suomessa. Mutta se ei ole
poikkeuksellista muualla, ei edes Yhdysvalloissa. Kun 20 vuotta sitten
marxisteja oli pilvin pimein, niin nyt Neuvostoliiton jouduttua perikatoon
marxilaisiin tulkintoihin ei juuri missään törmää ikäänkuin
neuvostopamppujen törkeydet ja kyvyttömyydet olisivat olleet marxilaista
tiedettä. Olen kuitenkin Hovin kanssa hieman eri mieltä marxismin ja
erityisesti annalistien lähestymistavan hedelmällisyydestä. Annalismi
pyrkii eräällä tavoin vielä totaalisempiin selityksiin kuin marxismin
historiallinen materialismi. Tällaiset teoriat näyttävät selittävän
sujuvasti kaiken, mutta eivät selitäkään usein mitään. Tiukan analyysin
tehtävä on erottaa olennainen epäolennaisesta.

Matkailun historiasta on tullut lyhyessä ajassa yksi Turun yliopiston
historian laitoksen vahvoja alueita. Kirjassa on siitä kaksi hyvää
näytettä: Auvo Kostiaisen yleisesittely ja Taina Syrjämaan spesifimpi
turismipropagandaa käsittelevä artikkeli, jossa Mussolinin Italia on
esimerkkinä. Syrjämaan materiaalina ovat mainosbroshyyrit, joiden käytön
ongelmat tuodaan monipuolisesti esiin. Ne ovat tietenkin tendenssimäisiä,
ja yhtenäisiä kokoelmia on vaikea löytää: mainokset on arkistoissakin usein
heitetty roskakoriin. Kuitenkin mainokset ovat hyvinkin arvokasta
lähdemateriaalia. Ne kertonevat sellaisista elämäntavan ideaaleista, joihin
kunakin aikana on pyritty. Mainosten käyttö lähdemateriaalina on ollut
vähäistä. Turun yliopiston kirjastossa mainoksia käsittääkseni on melko
hyvin säilötty, ja Turun kauppakorkeakoululla on jopa mainosarkisto, jota
ei tunneta. Kokoelmaa en kumminkaan menisi kehumaan.

Eero Kuparinen on toimittanut kirjan, josta hänelle kuuluu kiitos.
Kuparisen oma artikkeli tilastojen käytöstä historiantutkimuksessa on
otsikoitu "Vale, emävale, tilasto". Kun esimerkkinä on vielä käytetty
Natsi-Saksan tilastollista vuosikirjaa vuodelta 1938, odottaa lukija
luvulta paljon. Yleisesti ottaen se onkin asiantuntemuksella kirjoitettu,
mutta sisältää kyllä muutaman sellaisen sammakon, että lukija ei oikein
tiedä, ilmentävätkö ne suurta naiviutta vai ovatko ne vitsejä. Ensinnäkin
Kuparinen kertoo "tarkkuudessaan huippuunsa viedystä tilastosta" (150)
esimerkkinä mm. sen, että mm sikoja kerrotaan tilastokirjan mukaan olleen
3.12.1937 Saksassa 23 846 924 kpl.

Tämä on taatusti vanhoille tilastoille ominaista näennäistarkkuutta, ja tuo
mieleen puolalaisen vitsin siitä, miksi aina on lihapula. Kylässä oli kaksi
sikaa kuten edellisenäkin vuonna. Kirjuri kuitenkin kirjasi kolme, koska on
mukava näyttää, että kehitys on mennyt eteenpäin. Seuraavassa portaassa
sikojen määrä kasvoi neljään, koska aiemmin oli kirjattu kolme.
Valtakunnallisella tasolla määrä kasvoi viiteen. Tämän jälkeen
suunnitelmatalousvirastosta tuli määräys: kaksi sioista vientiin!
Mainittakoon, että vaikka Suomessa tietenkin ollut aina vähemmän sikoja
kuin Saksassa, niin "Suomen taloushistorian" tilasto-osassa ne on kirjattu
tuhannen tarkkuudella kuten karja yleensä.

Toinen Kuparisen esimerkki. Voin, viinin, oluen jne. kulutusnumeroilla
mainitun tilastokirjan avulla osoitetaan, miten voimakkasti elintaso oli
noussut vuodesta 1932 vuoteen 1937. Luvut voivat olla aivan oikeita, mutta
lähtövuosi on arveluttava, koska Saksahan oli taloudellisesti pohjilla
1932. Neuvostoliitossakin voitiin osoittaa todella näyttäviä kasvulukuja,
koska tilastoinnin pohjana oli vuosi 1917, jolloin maa oli aivan
sekasorrossa. Itse asiassa muistaakseni jotkut sosiaalihistorioitsijat ovat
sitä mieltä, että Hitler kyllä työllisti, mutta työssäkäyvien elintaso ei
todennäköisesti ollut 30-luvun lopulla korkeammalla kuin ennen ensimmäisen
maailmansodan puhkeamista vuonna 1913.

Merja-Liisa Hinkkanen kirjoittaa elämäkerrallisen tutkimuksen ongelmista.
Hänen pohdintansa kohteena on, miten paljon ja pitkälle kohteesta voidaan
kertoa. Hinkkanen toteaa, että arkaluontoisten asioiden unohtamista voidaan
tutkimukselliselta kannalta pitää "selvänä puutteena", mutta sanoo
kuitenkin heti perään, että tutkijan vastuu voidaan tiivistää sanaan
"pieteetti". Luin äskettäin Kukka-Maaria Karjalaisen kirjan isästään Ahti
Karjalaisesta. Yhtäältä pieteetti hänellä näyttää merkitsevän sitä, että
muut kuin perheenjäsenet eivät olisi saaneet lausua isästä mitään pahaa.
Mutta toisaalta kuitenkin hän ei ole isäänsä kohtaan ollenkaan pieteetti,
ja se luo kirjaan herpaantumattoman jännitteen. Comme ce, comme ca.

Kaikkia kirjan artikkeleja en tässä lähde kiittelemään enkä moittimaan. On
kuitenkin mielenkiintoista, miten teoksen suppeista artikkeleista voi
nähdä, kenellä kirjoittaminen perustuu vankkaan osaamiseen. Tässä mielessä
voi mainita vielä Reino Keron siirtolaishistorian metodeja ja Hannu Salmen
elokuvaa lähdeaineistona käsittelevät tekstit.

Monipuolisuudestaan tai voisi sanoa myös "rönsyilevyydestään" huolimatta
teoksesta puuttuu tiettyjä asioita. Tärkein näistä on tietokoneavusteisten
kvalitatiivisten ja miksei kvantitatiivistenkin analyysivälineiden
esittely. Minusta sellaisten analyysiohjelmien kuin Ethnon, ATLAS-TIn,
NUD.ISTin jne. esittely olisi ollut ehdottoman tärkeää. Ne ovat tulleet
jäädäksen?

Kokoomateoksen voima on yleensä siinä, että yhden henkilön kirjoihin nähden
voidaan esittää osaamista monista eri lähestymistavoista ja aihepiireistä.
Mutta kokoomateoksen heikkous on toisaalta usein siinä, että asioiden
käsittely jää sillä lailla yleiseksi, että konkreettiseen ongelmaan on
vaikea löytää konkreettista ratkaisua. Näin on tässäkin tapauksessa. Mutta
vielä nyanssi: teoksen kannessa oleva työkaluaihe on hauska.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *