Niklas Herlin  (1963–2017) oli mediavaikuttaja ja monimiljardööri, kärkevä yhteiskunnallinen keskustelija ja filantrooppi. Ristiriitainen hahmo oli mukana monenlaisissa hankkeissa – hän perusti kustantamon, verkkolehden ja kehitysvammaistyötä tukevan säätiön. Välit sukuun särkyivät. Elämä päättyi suhteellisen nuorena, vain hieman yli viisikymppisenä.

Heikki Herlin (s. 1990) on useiden pyyntöjen jälkeen kirjoittanut isästään kirjan, joka on yhtä kaleidoskooppimainen kuin päähenkilö. Lähteinä on käytetty pojan omia muistoja ja lähipiirissä tehtyjä haastatteluja sekä Niklas Herlinin päiväkirjaa, lehtikirjoituksia ja katkelmia hänen muistelmistaan. Ne eivät ehtineet valmistua julkaistavaksi asti.

Levoton sielu maalaismaisemista

Niklas Herlin vietti lapsuutensa ja osan nuoruuttaan kirkkonummelaisessa Thorsvikin kartanossa, jossa Koneen suuromistajan ja johtajan Pekka Herlinin viisilapsinen perhe asui. Elämä ei ollut pelkkää maalaisidylliä: Pekka Herliniä kuvataan kirjassakin ”kenties Suomen yrityshistorian menestyneimmäksi toimintakykyiseksi alkoholistiksi”. Niklas puolestaan piti isäänsä lähinnä ihmishirviönä ja pahimmanlaatuisena sikana (hänen Uudessa Suomessa julkaistun muistokirjoituksensa karmeimpia ilmaisuja ei tähän kehtaa edes kirjoittaa).

Nuoruudessaan Niklas eli Niko metsästi ja purjehti, kävi Suomalaista Yhteiskoulua vaihtelevalla menestyksellä ja lähti teini-ikäisenä Iowaan, maataloutta opiskelevan isoveljensä Antin hoiviin opiskelemaan englantia. Ensimmäinen USA:ssa vietetty kesä tartutti kiinnostuksen amerikkalaiseen elämänmenoon. Kun ylioppilastutkinto oli suoritettu, poika pääsi isä-Pekan suhteilla Bostonin liepeille opiskelemaan kauppatieteitä ja liikkeenjohtoa.

Kirjasta käy hyvin ilmi, miten levoton sielu Niklas Herlin oli nuoresta pitäen. Hän oli eräänlainen väliinputoaja, joka jäi opiskeluvuosinaan jollakin omituisella tavalla kellumaan suomalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin ja elämäntavan väliin. Hän solahti silti vaivattomasti yliopistonsa kansainväliseen yhteisöön; osa siellä syntyneistä ystävyyksistä kesti koko loppuiän. Myös opinnot sujuivat yllättävän hyvin, kun ottaa huomioon millainen alisuorittaja fiksu ja älykäs poika oli helsinkiläisessä eliittikoulussa ollut.

SYK:stä lienee alkunsa saanut alkoholismi. Koulun ”happoklubiin” pääsi, jos joi koulupäivän aikana pullon Sorbusta. Niklas Herliniltä se onnistui ongelmitta; pitihän hänen jollakin tavalla päteä. Vaikka koulu oli ja on yhä arvostettu, siellä esiintyy aivan samanlaista simputusta ja kiusaamista ynnä muita epäterveitä ilmiöitä kuin muuallakin.

Mukana muuttuvassa mediakentässä

USA:ssa Niklas Herlin suoritti suunnilleen kauppatieteiden kandidaattia vastaavan tutkinnon, mutta Suomessa sillä ei ollut juurikaan käyttöä. Nuori mies työllistyi yritysanalyytikoksi, mutta ei näytä viihtyneen työssään kovin hyvin. Isoisoisänsä perustaman Koneen palvelukseen hän ei missään tapauksessa halunnut, vaikka isä-Pekka vain uskoi pojan vähän katselevan ympärilleen ennen sukuyritykseen siirtymistä. Pekka Herlin olisi halunnut nuorimmasta pojastaan oman työnsä jatkajan Koneen johtoon.

Kun määräysvalta ja suurin osa omaisuudesta sitten siirtyi muiden sisarusten tietämättä esikoispojalle eli Antille, koko perheen välit rikkoutuivat pitkäksi aikaa. Jaettava varallisuus ei ollut vähäinen: erinäisten järjestelyjen jälkeen kaikki Pekka Herlinin lapset saivat perintöä niin, että talouslehti Forbes arvioi Niklas Herlinin kuoleman aikoihin hänen omaisuutensa arvoksi lähes puolitoista miljardia euroa.

Toimittajan työt Niklas Herlin aloitti Kauppalehdessä. Aluksi työtoverit ja ilmeisesti jotkut haastateltavatkin karsastivat häntä joko sukunimen tai puuttuvan toimittajakoulutuksen takia. Kuitenkin nopean, ahkeran ja taitavan kirjoittajan ura eteni uutispäälliköksi asti. Helppoa se ei ollut: rähisevä, kiroileva, alaisiltaan paljon vaativa mies antoi työlleen niin paljon, että perhekin kärsi isän painajaisista. Päätoimittajan kanssa välit kiristyivät kiristymistään, kunnes Herlin 10 vuoden uran jälkeen irtisanoutui. Toisen tulkinnan mukaan hän sai potkut.

Parin lyhyen työsuhteen jälkeen Herlin heittäytyi freelanceriksi ja hämmästytti syksyllä 2007 suomalaista mediakenttää pistämällä pystyyn verkkolehti Uuden Suomen. Nimi oli ostettu reilut puolitoista vuosikymmentä sitten lopetetun sanomalehden omistajayhtiöltä.

Lähipiirikin ällistyi. Tätä ennen Nikon suusta oli kuultu lähinnä ylimielisiä arvioita internetistä sekä sen mahdollisuuksista tiedonvälityksessä ja bisneksessä. Ikävällä uutistapahtumalla oli iso osuus lehden menestyksessä: marraskuussa 2007 tapahtunut Jokelan kouluampuminen, jossa kuoli 9 ja haavoittui 12 ihmistä, pääosin nuoria, veti ihmiset seuraamaan ”Usarin”, ”Hesarin” ja iltapäivälehtien nettisivuja.

Verkkolehteä edelsi toinen yllättävänä ja varsin idealistisena pidetty yrityksen perustaminen: kustannusosakeyhtiö Teos syntyi Herlinin ja muutaman muun tulisielun toimesta vuonna 2003. Molemmat projektit voivat edelleen ilmeisen hyvin, ja Niklas Herlin ehti myös hankkia omistukseensa ison siivun mediakonserni Alma Mediaa.

Yksi kirjan kiinnostavimmista teemoista on mediakentän muutos vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Niklas Herlin totesi, että välineet ovat toki muuttuneet eikä toimituksissa enää ryypätä, mutta ihmiset, niin toimittajat kuin lukijatkin, ovat aina samanlaisia ja kiinnostuneet samoista asioista kuin ennenkin. Sen sijaan suomalainen sananvapaus ehti hänen aikanaan laajentua valtavasti.

”Kuulemma erikoinen, kuulemma boheemi”

Niklas Herlinin tuntomerkkejä olivat kulahtanut, mieluiten musta nahkatakki tai parhaat päivänsä nähnyt farkkupusakka, hieman lököttävät farkut ja nahkapohjaiset bootsit, joilla oli hankalaa pysyä pystyssä etenkin jos kadut olivat jäiset ja oli tullut otettua muutama olut ja ehkä snapsikin. Suupielessä tai sormissa kärysi jatkuvasti savuke; nuorena alkanut ketjupolttaminen saattoi olla syynä siihen, että luut haurastuivat ja vähäistäkin kaatumista saattoi seurata sairaalareissu. Myös muita vaivoja oli ihan riittämiin, ainakin astma ja korkea verenpaine. Kumpaakaan ei yhtään helpottanut se, että alkoholia kului huomattavia määriä, ilmeisesti lähes päivittäin.

Kirjaa voisi ehkä lukea eräänlaisena sairaskertomuksena tai esimerkkinä siitä, miten itsevaltias isä (Pekka Herlin) kykenee aiheuttamaan lapsille jonkinasteisia psyykkisiä ongelmia. Tai siitä, miten mieleltään herkkä, masennukseen taipuvainen ja jokseenkin omituisen lapsuuden ja nuoruuden elänyt ihminen kykenee kuitenkin antamaan omille lapsilleen rakkautta ja turvaa. Erityisesti esikoinen Riikka sai nauttia tästä: Downin syndroomasta kärsivän tyttärensä takia Niklas Herlin taisteli kuin leijona. Isä ja tytär tapasivat tyttären aikuistuttuakin usein, istuivat kahviloissa ja ravintoloissa ja julkaisivat somessa yhteisiä selfieitä. Tyttärensä ja muiden kehitysvammaisten työpaikaksi Herlin perusti kahvilan. Riikan nimissä perustettiin myös säätiö, jonka ensimmäinen hanke oli kehitysvammaisten hoivakoti, jota tulevat espoolaiset naapurit vastustivat.

Heikki Herlin mainitsee kirjassa ohimennen, että Niklas ja Pekka Herlinillä oli lukihäiriö. Lisäksi hänellä itsellään todettiin lapsena kielellisen kehityksen häiriö nimeltä dysfasia. Kirjassa siitä ei näy jälkiä; teksti on punnitun tuntuista, kieli sujuvaa ja persoonallista, analyysit teräviä. Sukupolvien väliset ristiriidat, tunnetun suvun ja suuren sukuyrityksen asettamat odotukset, ympäristön ennakkoluulot ja vaatimukset tuodaan esiin.

Silti kirjasta huokuu lämpö ja kiitollisuuskin. ”Hän oli kuitenkin isäni; kuulemma erikoinen ihminen, kuulemma boheemi. Minulle hän oli puhtaan luonnollinen, vanhempana jopa luonnonvoima”, kirjoittaa Heikki Herlin. Hän muistelee automatkoja, joita teini-iässä teki isänsä kanssa Lapissa, Keski-Euroopassa ja USA:ssa. Lisää samanlaista yhteistä aikaa oli suunnitteilla, mutta Niklas Herlin menehtyi asunnollaan Nizzassa marraskuussa 2017 ja hänet haudattiin 54. syntymäpäivänään.

Kuvaus pojasta kantamassa isänsä uurnaa Hietaniemessä harmaana talviaamuna on koskettava. Eikä se ole suinkaan ainoa kirjan jakso, jossa herkemmän lukijan on pyyhkäistävä silmäkulmaansa.

Esipuheessaan Heikki Herlin kyselee, onko hänellä mitään varsinaisia perusteita kirjoittaa isästään, ja jos onkin, onko moisen kirjan lukemiselle mitään hyvää syytä? Jos minulta kysytään, niin on.

Kirja on täysin kuvaton. Ratkaisu on tyylikäs.