Islam, hallinta ja turvallisuus on ensimmäinen suomenkielinen islamin ja hallinnan turvallistamisen kysymyksiin keskittyvä teos. Tähän vuonna 2013 ilmestyneeseen kokoomateokseen on kirjoittanut joukko yhteiskuntatieteilijöitä ja humanisteja, joiden tutkimuskysymykset liittyvät kirjan tematiikkaan. Kirjan kirjoittamisen lähtökohtana on ollut vuoden 2001 terrori-iskut sekä niiden jälkimainingeissa noussut keskustelu radikaalin islamin roolista kansainvälisessä politiikassa. Terrori-iskujen myötä myös hallinnon tahojen edustajat kiinnostuivat uskonnoista. Perustettiin useita kansalaisyhteiskuntaan liittyviä yhteisöjä, myös poliitikot että virkavalta alkoivat kiinnittää enemmän huomiota muslimiväestöön.

Kyseessä ei tietenkään ole uusi ilmiö, sillä kuten kirjan toimittajat huomauttavat, uskonnon poliittinen merkitys kasvoi eri puolilla maailmaa jo 1970 -luvulta lähtien. 1980 -luvulla keskiöön nousi toisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan muuttaneen muslimitaustaisen väestön sosiaalis-taloudelliset ongelmat. Kuitenkin vasta 2000-luvulta lähtien islamilainen terrorismi nosti uskonnon keskeiseksi yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun sekä toimenpiteiden kohteeksi. Tämän seurauksena muslimitaustaisiin ihmisiin liittyviä ongelmia alettiin yhä enemmän tulkita uskontoon liittyvien määrittelyjen kautta.

Polttavan ajankohtainen aihe

Aihe on taas entistäkin ajankohtaisempi, kun Syyrian ja Irakin alueella vaikuttava islamilaiseksi kalifaatiksi julistautunut ISIS on julistanut länsimaalaiset vihollisekseen. internetissä leviävät makaaberit videot amerikkalaisten ja brittiläisten toimittajien, avustustyöntekijöiden sekä ranskalaisen turistin mestauksista herättävät kauhua ja vastenmielisyyttä, ja tuntuvat tuovan oikeutuksen Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten aseellisen väliintuloon kriisialueella. Syyrian sota koskettaa myös eurooppalaisia, sillä länsimaisten muslimien siirtyminen islamilaisen valtion riveihin taisteluihin huolestuttaa erityisesti maissa, joissa muslimitaustaisia siirtolaisia on paljon tai heidän keskuudessaan esiintyy väkivaltaiseen toimintaan pyrkivää radikalisoitumista. Lehtitietojen mukaan Suomestakin on lähtenyt ainakin muutamia nuoria muslimeja Syyriaan taistelemaan. Lisäksi sodan seurauksena Lähi-idän maista Eurooppaan pyrkii lisää siirtolaisia. On siis erittäin aiheellista ja ajankohtaista pohtia, millaista islamin hallintaa valtiollisella tasolla tulisi harjoittaa.

Kirjan pyrkii selvittämään mistä islamin hallinnassa on kysymys. Kirjan toimittajien kirjoittamassa johdantokappaleessa avataan kirjan keskeisiä käsitteitä, kuten hallintaa, (engl. governance) ja turvallistaminen, (engl. securitisation). Tässä teoksessa hallinta ymmärretään valtionhallintaa laajempana tapana pyrkiä vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Martikaisen ja Tiilikaisen mukaan hallinnan tutkimuksen ytimessä on pyrkimys ymmärtää ja analysoida uusia vallankäytön muotoja ja niiden seurauksia. Uskonto ei perinteisesti ole kuulunut hallinnan ja turvallisuudentutkimuksen keskeisiin alueisiin, mutta kuten kirjoittajat muutamien esimerkkien kautta havainnollistavat, sen merkitys on lisääntynyt terrori-iskujen kautta. Näistä kirjoittajat mainitsevat mm. Ranskan huivikiistat, New Yorkin terrori-iskut, pommi-iskut Keniassa, Tansaniassa, Venäjällä ja Iso-Britanniassa, sekä tanskalaisen Jyllands-Posten -päivälehden pilapiirroskohun.

Kuva: Isisin lippu (Wikipedia)

Johdantokappale ei varsinaisesti pyri määrittelemään islamia. Kirjoittajat mainitsevat, että vuonna 2010 Euroopassa asui 44,1 miljoonaa muslimia, eli kuusi prosenttia väestöstä. Määrän arvellaan nousevan kahdeksaan prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Suomen muslimiväestöön kuuluu noin 60 000 henkeä. Kirjoittajien mukaan suomalaisten muslimien uskonnollisesta identiteetistä, aktiivisuudesta ja uskonnollisuudesta on vain vähän yleistettävissä olevaa tietoa. Tiedetään kuitenkin, että heistä suuri osa on sunnimuslimeja, asuvat pääkaupunkiseudulla tai suurimmissa kaupungeissa ja suurimpien juhlapyhien viettoa lukuun ottamatta vain vähemmistö harjoittaa aktiivisesti uskontoaan. Kirjan kappaleissa käytetään pääasiassa esimerkkejä alueilta, joissa sunni-islamilaisuus on vallitseva, vaikkakin sen sisäiset koulukunnat eroavat paljonkin toisistaan.

Kriittisesti turvallisuuden ja islamin suhteesta

Teos käsittelee kriittisesti kansallisen turvallisuuden ja islamin välistä suhdetta Suomessa, Isossa-Britanniassa, Ranskassa, Venäjällä, Keniassa ja Somaliassa tapaustutkimusten kautta. Teos tarjoaa taustatietoja ja pohdintaa muslimien ja julkisen vallan suhteista eri maissa, sekä syventää, haastaa ja kyseenalaistaa islamin uskonnosta käytyä julkista keskustelua.

Kirjoittajat lähestyvät aihetta kukin oman tutkimuskysymyksensä kautta. Näkökulmat vaihtelevat kansallisesta eurooppalaiseen ja kansainväliseen tasoon. Kansainvälisellä ja ylikansallisella tasolla islamin hallintoa ja turvallistamista pohditaan Heikki Kerkkäsen sivilisaatioiden dialogiprosesseja käsittelevässä avauskappaleessa sekä kirjan loppupuolella Abdalla Ali Duh:n kirjoittamassa, Johanna Sauna-ahon suomentamassa kappaleessa ’Ylirajaiset islamilaiset kansalaisjärjestöt 11. syyskuuta 2001 jälkeen: turvallistaminen ja sen tahattomat seuraukset”

Islamia Suomessa ja siitä käytyjä keskusteluja kirjassa tarkastellaan sukupuolittuneen väkivallan uhasta käytyjen mediakeskustelujen kautta (Suvi Keskisen artikkeli) sekä terrorismin vastaisen toiminnan kehittymisen kautta (Toby Archer ja Leena Malkki). Eurooppalaisia islamin hallinnan haasteita puolestaan hahmottelee Aini Linjakumpu. Maakohtaisia esimerkkejä islamin ja vähemmistöuskontojen hallinasta tarjoavat Teemu Tairan Ison-Britannian ”suurta yhteiskuntaa” käsittelevä artikkeli ja Tiina Sotkasiiran kappale uskonnollisen monimuotoisuuden ja islamin hallinnasta Venäjän Karjalassa. Musliminaisten pukeutumisen hallinnasta 2000 -luvun Ranskassa kirjoittaa Johanna Konttori.

Euroopan ulkopuolista näkökulmaa islamin hallintaan tarjoaa Marja Tiilikaisen artikkeli ”Somalia-20 vuotta hallintaa ilman valtiota”. Tämä onkin kirjan ainoa artikkeli, joka pohtii islamin hallintaa muslimienemmistöisen maan kontekstissa, sillä kirjan maantieteellinen painopiste on maissa ja maanosissa joissa islam on vähemmistöuskontona. Yllättävää on, ettei yksikään artikkeli suoranaisesti liity Lähi-itään tai Pohjois-Afrikkaan, alueisiin, joihin islamilainen terrorismi ja sen uhka yleensä liitetään. Koska kirjan aineisto on kerätty kirjoituskutsun kautta, voitaneen olettaa, ettei kyseessä ole ollut toimittajien tietoinen vaan tarjotun aineiston kautta muodostunut rajaus.

Pukeutumiskysymyksestä

Kirjoittajien tekstit pohjautuvat hyvin erilaisten aineistojen kautta. Mukana on niin poliittisten asiakirjojen, linjauksien ja raporttien analyysia kuin haastatteluja, mediatekstejä ja kirjallisuuttakin. Esimerkiksi Suvi Keskisen islamia ja sukupuolittuneen väkivallan uhkaa suomalaisessa mediakeskustelussa analysoiva teksti käyttää aineistonaan sekä uutisointia ja verkkokeskusteluja. Luvun pääaineiston muodostavat kahden kaunokirjallisen teoksen, Anja Snellmanin Parvekejumalat ja Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet? tiimoilta käydyt verkkokeskustelut. Keskinen osoittaa, kuinka paitsi faktoihin perustuva uutisointi myös kerronnallinen fiktio vaikuttaa siihen, miten islamin muodostamat turvallisuusuhat määritellään julkisessa keskustelussa.

Johanna Konttorin kirjoittamassa luvussa ’Musliminaisten pukeutumisen hallintaa 2000 -luvun Ranskassa’ puolestaan aineistona toimii sekä kahden ranskalaisen parlamentaarisen selvitysryhmän loppuraportit vuodelta 2003 että erityisesti niiden liitteistä poimitut järjestötahojen kuuulemistilaisuuksissa annetut lausunnot ja niistä käydyt keskustelut. Järjestötahoista Konttori on valinnut tarkasteluun ranskalaiset naisjärjestöt ja vapaamuurarit. Asetelma on yllättävä, mutta mielenkiintoinen. Konttorin mukaan raporteista tulee hyvin suorasukaisesti ilmi se, että musliminaisten pukeutuminen, oli se sitten kasvot tai pelkästään pään peittävää, koetaan julkisessa tilassa olevan ristiriidassa kansallista yhtenäisyyttä korostavan arvomaailman kanssa. Kansallista yhtenäisyyttä haastavat ajatusmaailmat voitaneen tulkita myös turvallisuuskysymykseksi, yhdistettiinhän Ranskan siirtomaa-aikakaudella hunnuttautuminen vastarintaliikkeeseen. Konttorin analysoimissa raporteissa musliminaisten pukeutuminen nähdään myös integraatiokysymyksenä.

Islamin hallinnan haasteista Euroopassa on teokseen kirjoittanut Aini Linjakumpu. Luvussa problematisoidaan islamin hallinnan seurauksia ja nostetaan esiin sen haasteita ja ongelmia. Linjakumpu nostaa esiin toisaalta tiedon ja asiantuntijuuden, toisaalta tilastoinnin ja muun kirjaamisen merkityksen osana hallinnointia. Islamin hallintaan vaaditaan tietoa asianomaisesta ihmisryhmästä. Tähän liittyy kuitenkin monia ongelmia, kuten islamilaisuuden määrittely ja edustuksellisuus. Kuka määrittelee ja millä ehdoin? Kenellä on oikeus edustaa muslimien näkökulmaa, kun Euroopassa asuvat muslimit eivät muodosta homogeenista ryhmää?

Imaamien koulutuksesta

Imaamien koulutus on ollut täysin eurooppalaisten hallintamekanismien ulottumattomissa, ja se saattaa hyvinkin olla yksi keskeisimmistä islamin hallinnan kysymyksistä. Linjakummun kappaleessa pohditaan moskeijoiden ja imaamien roolia islamin hallinnassa Imaameja rekrytoivat usein paikalliset moskeijaneuvostot, jotka tuovat imaameja kotimaistaan, esimerkiksi Saksaan on tuotu imaameja Turkista. Toisaalta taas Euroopassa toimii imaameina henkilöitä, jotka ovat saaneet imaamin koulutuksensa islamin taantumuksellista tulkintaa kannattavissa maissa ja piireissä. Linjakummun mukaan ”tuonti-imaamien” ongelmana on se, etteivät he välttämättä tunne kohdemaansa kieltä ja kulttuuria, eivätkä näin ollen pysty välttämättä palvelemaan eurooppalaistuneita muslimeja. Tässä kohdassa jäin miettimään islamin ylirajaista hallintaa myös siirtolaisia lähettävien maiden taholta -eikö imaamien lähettäminen ja nimeäminen ole juuri hallintaa?

Kirjan näkökulma onkin Tiilikaisen artikkelia lukuun ottamatta ennen kaikkea eurooppalaisten ja ei-muslimienemmistöisten maiden islamia harjoittavien vähemmistöjen hallinta ja heihin liittyvät turvallisuuskysymykset. Euroopan muslimiväestö koostuu monista eri lähtömaista ja ideologisista taustoista kotoisin olevista ihmisistä ja ”eurooppalainen islam” vasta hakee muotoaan. Islamilaisilla ääriryhmillä on ollut joissain tapauksissa paremmat mahdollisuudet toimia Euroopassa, kuin niissä muslimimaissa, joissa islam on valtionuskonto ja näin ollen valtion hallinnon piirissä.

Uskonnon hallinta valtiollisena toimena

Teoksen päättää Tuomas Martikaisen kirjoittama yhteenvetoluku, jossa pohditaan uskonnon hallintaa ja turvallistamista valtiollisena toimintana. Martikainen esittää, että uudet hallinnan ja turvallistamisen mekanismit ovat muuttamassa uskontojen asemaa laajemminkin – kyseessä ei siis ole pelkästään islamiin liittyvä ilmiö, vaikka mediakeskustelujen ja -kuvastojen kautta ja osittain niiden vuoksikin islam on merkittävä tekijä.

Ottaen huomioon, että islam on kirjan keskeinen käsite, olisin kaivannut teokseen hieman tarkempaa määrittelyä islamista. On ymmärrettävää, että Euroopassa asuu eri muslimimaista muuttaneita ihmisiä, ja heidän luokitteluunsa ja määrittelyynsä liittyy erilaisia ongelmia (kts. esim. Linjakummun artikkeli). Kuitenkin tiedetään, että suurin osa Suomessa asuvista muslimeista on sunnimuslimeja, ja heidän alkuperämaidensa perusteella voitaneen arvioida, mihin sunni-islamin neljästä pääkoulukunnasta he kuuluvat. Ilman tarkempaa määrittelyä islam jää kirjassa turhan abstraktiksi käsitteeksi, eikä islamia vähän tunteva lukija välttämättä ymmärrä mitä on salafismi tai ääri-islam, ja millä tavalla ne eroavat maltillisesta islamista. Muut kirjassa käytetyt keskeiset termit on kuitenkin määritelty kattavasti, ja kaiken kaikkiaan kirja toimii hyvänä keskustelunavauksena. Vaikka kirjan kappaleissa käytetty aineisto on pääosin 2000 -luvun alkupuolelta, ovat kysymyksenasettelut silti edelleen ajankohtaisia.