Alkajaisiksi kirjan toimittaja ja tietokirjalija Jussi K. Niemelä asettaa Pentti Linkolan maltillisesti aatehistorialliseen viitekehykseen. Mies saa koordinaattinsa muiden ikoneiden joukosta, ansiot ja merkitys tunnustetaan arvioinnin ja paikanmäärityksen arvoisiksi.

Kirjoittaja osoittaa Linkolan aikakauden kuumia pisteitä ekologian ja ihmisen välisessä suhteessa. Tässä 1900-luvun loppupuolen ja uuden vuosituhannen taitteen maailmassa dramatiikkaa edustivat väestönkasvu sekä ekologian, ympäristöliikkeiden, eläinoikeusliikkeiden ja niiden liepeillä purskahdelleen radikalismin ilmentymät. Niinpä ympäristöihmiset saivat osakseen erilaisia tekijänimiä, Linkolan osuuden laatuskaala ulottuu arvostavasta neutraaliin ja edelleen kovinkin kielteiseen. Mies ei kuitenkaan ota sopiakseen tavanomaisiin määrittelyihin, yhden epiteetin Linkola on aina vaillinainen.

Kirjailijan sanamiekkailua

Tulisempaa tekstiä on vastassa, kun tietokirjalija Matti Virtanen perkaa Suomen Kuvalehdestä Linkolan laatimia ja häneen viittaavia kirjoituksia 1950-luvulta lähtien ja nyppäisee niistä otoksen lähitarkasteluun. Tuloksena on toimittaja Virtasen pohdintaa, lehtiartikkelien lainauksia, lukijamielipiteitä, jyviä ja akanoita. Analyysissä erottuu kehityslinjoja, blokkeja ja pelkistyksiä. Väliin repostelu tuntuu nykyvaloiselta presentismiltä, mutta kirjoittaja myöntääkin hakevansa tarkoituksellisesti virheitä.

Lehtimies poikkeaa samalla nuoren aikuisuutensa vaikuttajan pakeille. Välien selvittelyssä käytetään omaa nostalgiakorttia, sitten toistamiseen ja vielä kolmannen kerran – tehokasta vai väljähtänyttä? Kuitenkin viimeistään kiinnostava kirjasuositus rauhoittaa lukijaa.

Matti Virtanen herättää kysymyksiä, jotka liittyvät Linkolan persoonaan ja yhteiskunnalliseen painoarvoon. Tulokseksi hän löytää Linkolalle etiketin, johon on tyytyväinen, ainakin tällä erää. Istuttaa ukon paikalleen kansakunnan kaapin päällä. Määrittelyllä voi saada monet lukijat tyytyväisiksi ja loput ärtyneiksi.

Luonnonsuojelijan sanomaa

Historian opiskelija Jasmina Ollikainen tulkitsee Linkolan impivaaralaisuutta kehitys- ja kansainvälisyyskriittisyytenä ja kysyy sen antia nykypäivän yhteiskunnalle. Pohdinta osoittaa, miten vaikeaa liukastelu 2000-luvun nationalistisen impivaaralaisuuden ja globaalien ympäristökysymysten kanssa voi olla.

Kirjailija Timo Hännikäinen piirtää Linkolasta kuvaa nuoren ihailijan, lehtimiehen ja keskustelukumppanin näkökulmasta. Pohjana ovat kohtaamiset Linkolan kanssa tämän mökillä ja kansallisissa tilaisuuksissa. Vaikutelmiaan Hännikäinen kelailee Linkolan kohtaaman, rankan aikalaisarvostelun kautta, satiaisten perspektiivistä, aikana, jolloin mies aitona biofiilinä kärsi syvästi luonnon tuhoa seuratessaan. Kirjoittaja tiivistää kansakunnan luonnonsuojelupersoonan ydintä vetämällä esiin tämän hätähuutoja virallisen luonnonsuojelun populismista, jossa kohkattiin opasteista, parkkipaikoista ja pitkospuista, oleelliset asiat unohtaen.

Radikaalin askelmerkkejä

Kirjailija Jussi K. Niemelän essee on monipolvisuudessaan jykevää luettavaa. Kirjoittaja löytää Linkolalle aatehistorian ismien joukosta perustellun paikan ja osoitteita, jonne tämä ei ainakaan kuulu. Miten sopivat häneen pluralismi, monismi, marxismi, pasifismi – ja vaikka mies olisi nuoruudessaan jotain väriä tunnustanutkin, säilyykö kanta maaliin saakka? Kyseenalaistetuksi tulee myös Linkolan ajattelun, toteutussuunnitelmien ja käytännön loogisuus.

Kirjoittajan ajatus siivilöi Linkolan persoonaa ja perintöä monella eri tasolla. Aatteellisten liikkeiden tasolta edetään puoluepolitiikkaan, ympäristöön ja yhteiskunnalliseen vihreyteen, edelleen sen feministiseen jaokseen, mielipidelehtiin ja myös yksilöihin, esimerkiksi Karl Popperiin ja Georg Henrik von Wrightiin. Niemelä annattelee kärkevästi niille tahoille ja liikkeille, jotka ovat Linkolaa keppihevosenaan käyttäneet.

Tekstissä vyöryy filosofian ikoneja, nykyintellektuelleja, aikalaiskirjailijoita, Linkolan tekstikatkelmia ja kirjoittajan omia johtopäätöksiä synteeseineen, joten lukijan on pidettävä pää kylmänä tässä moniajossa. Ajatus etenee kuitenkin johdonmukaisesti ja kirjoittajan oivallukset tuntuvat osuviltakin. Mielenkiintoisia rinnastuksia saadaan aikaan, vain ajoittainen jyrkkyys herättää epäröintiä.

Perikunnan säkeniä

Esseistien leimahdukset Tammerkosken tienoilta tuovat mieleen Linkola-vainaan omat vasamat Päijänteen rannoilta. Tekstiä leiskuu nykyisyyden ylävirrasta, mille menneisyyden, toisen todellisuuden mies ei mitään mahda. Pehmolukijaa tällainen jäämistön perkaus voi hämmentää. Linkola oli kuitenkin julkisuuden henkilö ja provosoi tietoisesti yleisöä. Tässä katsannossa hänen persoonansa ja perintönsä analyysi on hyvinkin oikeutettua, ellei peräti velvollisuus. Se osoittaa myös arvostusta, mitättömyydet levätkööt rauhassa.

Teksti on väliin tiukanlaista: kerrotaan miten asiat ovat ilman varauksia, epäröintejä tai kompromisseja. Linkola saa nyt samalla mitalla kuin on itse aikanaan antanut: terävästi ja kategorisesti. Kirjoittajien jyrähdykset ja hymähdykset ponnistavat perustelujen kalliolta. Parhaimmillaan heidän totuutensa pohjaavat analyysiin tai auktoriteetteihin, ja sopivissa kohdin he keikuttavat joukkojen totuuksia tai epäpragmaattisia väitteitä. Vahvuuksina ovat kyky nähdä kehityslinjoja ja erottaa ajankohtaisesta infomassasta signaaleiksi kelvollisia oireita. Kirja kertoo myös kirjoittajistaan; nämä tekstit saatetaan mainita heistä aikanaan henkilökuvaa piirrettäessä.

Kirjoitukset on teoksen nimekkeessä määritelty esseiksi. Niiden vaihtelevat tulokulmat, asenteet, pituus ja tyyli sopivat hyvin kokonaisuuden henkeen. Linkolaa määritellään persoonasta, luontokäsityksestä ja aatteesta käsin; hän on esimerkiksi kokonaistaideteos tai mustavihreä aristokraattinen radikaali. Linkola saa kirjoittajilta ruoskaa ja kiihkotonta preparointia, fileet ja perkeet erotellaan toisistaan, ja väliin ymmärtäjien hartiat tuntuvat kapeanlaisilta. Peräkkäin ovat nice clean, analyysi, muistelo, sipaisu ja perkaus; pituutena midiä, miniä ja maksia. Pitkien esseiden täyteläisyys vaan on helposti uuvuttavaa, ja toistoihinkin on helppo livetä.

Perintökirjan paikka

Linkolan perintö poikkeaa edeltäjistään. Riitta Kylänpää (2017) käsitteli arvostetussa teoksessaan lintumiestä ja kulttuuripersoonaa samaan tapaan kuin maastotutkija tasalämpöisiä: puhalteli peitinhöyheniä ja -karvoja sivuun kuin ikää ja kuntoa tarkistaakseen. Kun aika oli hahmoa tuotoksineen jo tovin huuhdellut, maalasi Anneli Jussila (2021) impressionistisen akvarellin luonnonsuojelijasta ja kumppanista auringonlaskun kajossa. Perinnön esseekokoelmassa kohdetta ja julkaisuja käsitellään hieman kuten tutkijat pikkunisäkästä loukkupyynnin jälkeen: korkkilevylle kiinni ketarat haralleen ja pinseteillä binokulaarin alla preparoimaan. Näyttääkö hedelmälliseltä, onko potenssia? Kenttäbiologi voi melkein tuntea formaldehydin häivähdyksen taustalla.

Kirja antaa eniten niille, joille Linkola herättämä keskustelu on entuudestaan tuttua, jotka tuntevat hänen vaikutustaan Suomen kulttuuri-ilmastoon. Niille ideologisille noviiseille, jotka eivät sitä kovin hyvin tunne, avautuu näiden esseiden myötä suuntaviivoja kalastajan aatoksista. Lähdeluettelot ohjaavat eteenpäin ja osoittavat kirjoituksissa toistuvat Linkolan pääteokset: Unelmat paremmasta maailmasta (1971), Toisinajattelijan päiväkirjasta (1979) ja Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989).

Entä lukijan oma kriittisyys lukemaansa ja Linkolaa kohtaan; voisiko sen herättäminen olla kovakynäisten kirjoittajien tarkoituskin? Mikä on ihmisen paikka, mikä luonnon paikka, onko näiden välinen rauhallinen vuorovaikutus mahdollista ja millä ehdoilla? Kestävätkö Linkolan teesit aikaa, vai onko hän sittenkin vain alaviite aatehistorian kirjoissa? Mies pilvenlongalla saattaa kiristellä hampaitaan tyytyväisenä: myös nykypolvesta löytyy tulisieluja olevaista kritisoimaan. Metsän haaskaus 336-sivuisen kirjan tarpeisiin, vieläpä hyvälle paperille, voi kylläkin harmittaa.

***

Arvostelu on julkaistu alun perin Kirjala-blogissa.