Dosentti Rami Mähkä, Turun yliopistossa työskentelevä kulttuurintutkija, on toimittanut Aulikki ja Toivi Mattilan kouluaikaisista päiväkirjoista julkaisun, joka on saanut nimekseen Vangittu prinsessa. Nimi on poimittu sairaalaan joutuneen Aulikki Mattilan kouluaikaisesta päiväkirjasta. Kirjan päähenkilöt ovat varakkaan tamperelaisen talonomistajan Jalmari Mattilan ja tämän puolison Ksenian kaksi tytärtä.

Toimitustyön pani liikkeelle A. ja T. Mattilan Säätiö. Se on perheettömien sisarusten Aulikki ja Toivi Mattilan vuonna 1994 perustama säätiö, jonka tarkoitus on ”kehittää ja tukea syöpä- ja sydänsairausten tutkimusta ja hoitoa, lasten-, nuorten- ja vammaisten- ja vanhustenhuoltoa, tieteellistä tutkimus- ja opetustyötä sekä kulttuurityötä”.

Säätiön hallituksen puheenjohtaja Vesa Mattila toteutti edesmenneen Aulikki Mattilan (1909 –2007) sanattoman toiveen saada kouluajan päiväkirjansa julkaistua. Aluksi mielessä oli ajatus elämäkerrasta, mutta kahden päiväkirjatekstin pohjalta toteutui editio, jonka Rami Mähkä toimitti ja varusti kommentein ja selityksin. Lukemaan houkuttelevan tyylikkään kannen takaa löytyy sisarusten päiväkirjakatkelmia, kappale Aulikin matkakronikkaa, sekä hänen myöhempien elämänvaiheittensa kuvaus ja dokumentaarisia valokuvia.

”Sain juuri hirveän hassunkurisen ajatuksen. Tuumin, että millaistahan olisi jos 100 vuoden kuluttua joku lukisi näitäkin rivejä ja julkaisisi maailman nähtäväksi syvimmät salaisuuteni.”

Vaikka kirja sisältää kahden tytön kirjoittamaa tekstiä, Aulikki Mattila on sen päähenkilö. Toivi-sisar jää sivuun ja hänestä annetaan vain niukasti tietoja. Toivista olisi voinut kertoa hiukan enemmän ja mainita hänet kirjan nimessä, kun osa päiväkirjoista on hänen käsialaansa.

Rami Mähkän saama tehtävä on kiintoisa: Hän ei ole koskaan tavannut Aulikki Mattilaa, mustakantisten päiväkirjavihkojen kirjoittajaa. Päiväkirjojen lukeminen ja toimittaminen on siis merkinnyt intiimiä tutustumista tyttöihin, jotka ovat ehtineet elää aikuisiksi ja joiden elämäntarina on jo päättynyt. Mähkä tekee sen hienotunteisesti. Tuntuu kuin hän keskustelisi kunnioittavasti Aulikin kanssa selostaessaan toimitustyötään tai varustaessaan päiväkirjamerkintöjä ymmärtävin kommentein ja kiitoksin.

Aulikin päiväkirjaosuus on laajin. Hän oli sisartaan aktiivisempi ja liikkuvampi. Päiväkirjaa hän piti vuosina 1923–1929 varttuessaan Tampereen suomalaisen yhteiskoulun alaluokkalaisesta abiturientiksi. Toivi -sisaren päiväkirjapoiminnat ovat vuosilta 1928–1931. Ne ovat Aulikin tekstejä kömpelömpiä ja niukempia. Toivi ei tunnu olevan kotonaan kirjoittajana kuten vauhdikkaampi vanhempi sisarensa.

Vangitun prinsessan päiväkirjamerkinnät eivät ole spontaaneja tunteiden ja vaikutelmien purkauksia, vaan kirjallisia tuotteita, jotka Aulikki kirjoitti puhtaaksi mustakantisiin vihkoihinsa. Päiväkirjan pito kulki jo kirjoittamisvaiheessa suodattimen läpi. Hän pohtii joskus sitä, miltä ne tuntuvat sata vuotta myöhemmin elävien ihmisten näkökulmasta. Aulikki julkaisi kouluaikoinaan Pääskysessä ja Nuorten toverissa runojaan. Toimittaja on liittänyt kokoelmaan hänen kirjallisia tuotteitaan.

Kävelyretkiä Hämeenkadulle

Kumpikaan tyttö ei kirjoita vanhemmistaan eikä suurista tunnekriiseistä. Aulikki kartoittaa yhteiskoulua käyvän tytön kiinnostuksen kohteet: koulun arjen, lukukausien kulun penkinpainajaisineen ja pienine koulukepposineen, joulun, uudenvuoden ja vapun vieton. Hän kirjaa suosikkielokuvansa ja teatteriesitykset, joissa hän kävi, sekä kuuluisuudet, joiden tekemisiä hän pääsi seuraamaan, matkat maalle ja käynnin isän kanssa messuilla Helsingissä.

Yleistä huomiota herättivät suomalaisten urheilijoiden olympiamenestykset, autot, lentokoneet ja radion tulo. Hän selostaa kävelyretkiään Tampereen Hämeenkadulla ja käyntejään rautatieasemalla junan tuloaikoina. Tärkeä muutos tytöstä nuoreksi naiseksi on päiväkirjoissa selostettu siirtyminen polkkatukkaan.

Vaikka kysymys on päiväkirjasta, Aulikki peittää paljon ja paljastaa vain vähän. Hän kirjoittaa luistavaa ja ilmeikästä kieltä, joka yllätti toimittajan uudenaikaisuudellaan. Huhtikuussa 1925 hän seuraa suojeluskuntalaisten valaa Tampereen valloituksen vuosipäivän jumalanpalveluksessa ja katselee heidän marssimistaan Hämeenkadulla. Hän harmittelee päiväkirjassaan, ettei ole syntynyt pojaksi, mikä olisi tehnyt mahdolliseksi kuulua ”isänmaan suojelijoiden” joukkoon. Aulikki on moderni tyttö, joka puolustaa tyttöjen tasa-arvoa ponnekkaasti ja haaveilee itsenäisen ulkomailla matkustelevan naisen elämästä. Hän päätyykin itsenäiseksi virkanaiseksi, englannin kielen lehtoriksi.

Rami Mähkä on selostanut toimitustyönsä lähtökohtia ja varustanut päiväkirjat huolellisin kommentein, jotka helpottavat lukijan orientoitumista aikakauden tapahtumiin tapahtumiin sekä luettujen kirjojen, katsottujen elokuvien, operettien ja teatteriesitysten maailmaan. Paikka paikoin toimittaja tuntuu aliarvioivan lukijaansa, kun hän selittää, että saksan kielen aber tarkoittaa sanaa mutta ja syyni arviointia tai tarkastusta. 1920-luvun oppikoululaiset elivät saksankielisessä maailmassa, jossa ruotsin kielellä oli vielä vahva asema, ja näistä kielistä osa päiväkirjojen vieraskielisistä ilmauksista on peräisin. Suurin osa nykylukijoista orientoituu englannin kielen pohjalta.

Päiväkirjoissa puhaltaa uusia tuulia, kun Aulikki lukioaikana löytää Tulenkantajat-lehden, joka raottaa ovia Eurooppaan. Mitään suuria irtiottoja hän ei elämässään kuitenkaan tee. Politiikkaan hän ei ota kantaa, vaikka vuoden 1918 tapahtumien vaikutukset tuntuivat Tampereella. Hän haaveilee matkustamisesta.

Englanti

Ylioppilaaksi valmistuttuaan Aulikki opiskeli maisteriksi Helsingissä ja työskenteli lyhyitä aikoja eri aineiden, pääasiassa kielten, opettajana Joensuussa, Kotkassa ja Oulussa. Kotkan tyttölyseoon hän päätyi vakinaiseksi kielten opettajaksi ja samoja aineita hän opetti Kotkan ja Rauman merenkulkukouluissa sekä Riihimäen kauppaopistossa. Monien kiertelyjen ja työpaikan vaihtojen jälkeen hän päätyi Salon yhteislyseon englannin kielen lehtoriksi. Englannin kieli olikin hänen suuri rakkautensa. Sota-aikana hän työskenteli siviiliväestön huollon toimistotehtävissä ja myöhemmin sodan jaloista ilman vanhempia Ruotsiin lähetettyjen lasten siirron järjestelyissä.

Aulikki piti esiintymisestä ja tuntuu yleensä viihtyneen opettajana. Hän hankki opiskelemalla koko elämänsä ajan lisää ammattitaitoa, matkusteli aktiivisesti ulkomailla, osallistui kansainvälisiin kursseihin ja loi laajan yhteysverkoston. Ammattinsa ulkopuolella hän oli kuitenkin hiljainen ja ujo tarkkailija. Aulikki eli pitkän elämän. Vähitellen ihmiskontaktit vähenivät, yksinäisyys syveni ja lopulta hän piti yhteyttä vain lähimpiin ihmisiin.

Toivin elämä oli toisenlainen. Hän opiskeli kasvatusopillisessa talouskoulussa ja päätyi avustamaan isänsä liiketoimia. Ehkäpä Toivin elämä kertoo jotain, jota Aulikki ei ilmaise: molemmat tuntuvat olevan riippuvaisia taustastaan, vaikka ulkomailla saattoi ajatella olevansa siitä riippumaton. Toisin kuin Toivi ulkomailla viihtyvä Aulikki jäi sukulaisille sisartaan vieraammaksi.

Ilman Mattilan säätiön aktiivisuutta sisarusten päiväkirjakatkelmat olisivat voineet jäädä julkaisematta. Niillä on arvoa dokumenttina säätiön perustajista. Laajempaa merkitystä niillä on aikakautensa nuorten ja erityisesti tyttöjen koulunkäynnin, harrastusten ja kulutustottumusten tallettajina. Lukijalle avautuu laajempia näkökulmia, kun Vangitun prinsessan rinnalle asetetaan toisenlaisia tyttöjen päiväkirjoja kuten Saima Harmajan 1930-luvun päiväkirja tai Katarina Haavion ja Satu Koskimiehen 1950-luvun päiväkirjat. Niistä avautuu näkökulma tunteisiin ja yhteiskunnan laajempaan muuttumiseen.