Littanan tarinan kertoja on kiinalainen Jenni Yen (ent. Chen Pingping) ja hänen muisteloittensa paperille panija on suomalainen Vaula Norrena. Koettuaan kovia sekä synnyinmaassaan että uudessa kotimaassaan Jenni on yli 30-vuotiaana rohkaistunut kertomaan lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisuudestaan kahden kulttuurin välissä.

Mutta minä en voi olla kertomatta tarinaani. Haluan päästä siitä häpeästä ja syrjinnästä, joka minua on kaikki nämä vuodet painanut. Ajattelen, että kun puhun nämä asiat auki, pääsen vihdoin puhtaaksi ja eroon omasta menneisyydestäni. (s. 53)

Jenni ja Vaula tutustuivat toisiinsa syksyllä 2017 Vantaan kaupunginvaltuustossa, missä Jenni aloitti ensimmäisen kautensa kokoomuksen edustajana ja Vaula toisen kautensa vihreiden edustajana. Vähitellen he ystävystyivät niin, että kesällä 2021 Jenni pyysi kollegaansa kirjoittamaan hänen elämäntarinansa kirjaksi. Vaula epäröi ja vitkutteli, kun ei ollut varma, osaisiko kirjoittaa Jennin elämästä uskottavasti ja pystyisikö selittämään, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat.

Kyetäkseen kirjoittamaan Norrena tarvitsi lisätietoa laajemmista yhteiskunnallisista kysymyksistä ja paneutui Kiinan historiaan ja kulttuuriin, hankki tietoa yhden lapsen politiikasta, kiinalaisesta tapakulttuurista ja arvojärjestelmästä sekä Suomen 1990-luvun maahanmuuttopolitiikasta. Kahden kulttuurin lapsista hänellä oli kokemusta oman perheensä kautta. Tietoja etsiessään hän havahtui siihen, että maahanmuuttajalasten ja heidän perheidensä ongelmista ei keskusteltu julkisesti – ei, vaikka tiedetään, että lapset joutuvat tulkkaamaan ja hoitamaan aikuisten asioita, – ei, vaikka lapsia kiusataan koulussa, – ei, vaikka isien ja äitien kotouttaminen ja kielen oppiminen jää kesken – ei, vaikka perheissä toimitaan vastoin Suomen lakeja.

Ehkä reppureissu 1990-luvun Kiinassa vaikutti osaltaan siihen, että Norrena suostui Jennin pyyntöön ja alkoi haastatella häntä. Jenni oli tehnyt urhean päätöksen, mutta kertominen ei ollut helppoa. Hän tarvitsi aikaa, rohkaisua ja kannustusta – varsinkin silloin, kun hän joutui helmikuussa 2022 melkein ajojahdin kohteeksi YLE:n MOT-ohjelman, ”Perussuomalainen Kiina-ilmiö”, takia. Silloin Norrena halusi olla Jennin henkisenä tukena ja käytännöllisenä mentorina.

Littanassa ei ole kuvia lukuun ottamatta kannen liepeen värikuvaa Jennistä ja Vaulasta, mutta siinä on seitsemän tietolaatikkoa: Yhden lapsen politiikka, Maahanmuuttopolitiikka Suomessa, YK:n lapsen oikeuksien sopimus, Konfutselaiset arvot, Ulkomaalaistaustaiset lapset koulussa, Kulttuurivallankumouksesta talousmahtiin ja Kiinankielisiä lauseita. Tietolaatikot on sijoitettu juuri sopiviin kohtiin kerronnan etenemisen mukaan, ja ne antavat tärkeää taustatietoa Jennin ja hänen perheenjäsentensä käyttäytymiselle. Tietoiskujen otsikot on merkitty sisällysluetteloon sivujensa mukaiselle paikalle, joten ne löytyvät helposti, jos lukija haluaa jo etukäteen perehtyä johonkin aihepiiriin.

Karttoja kirjassa ei myöskään ole, mutta lukijaa olisi ilahduttanut kartta, johon olisi merkitty Etelä-Kiinaan, Zheijianin maakuntaan Pingpingin kotipaikka, Haikoun kylä ja Huobangin kylä, jossa tyttöä piiloteltiin, sekä Qingtianin pikkukaupunki, jossa äiti asui tyttärineen appivanhempiensa luona. Karttaan olisi voitu piirtää myös matkareitti Qingtianista Shanghaihin ja sieltä edelleen Pekingiin, josta lento Helsinkiin alkoi.

Kirjan kannen on suunnitellut Laura Noponen tunnetulla taidollaan Kiinan väreillä. Hän ei ole päästänyt kanteen sisällön kurjia ja masentavia asioita, vaan on nostanut siihen lopussa piilevän toivon. Taittajaa ei kerrota, mutta taitto on selkeä ja eleetön. Huolimatta kirjan paikoin järkyttävästä sisällöstä Norrenan rikasta ja luistavaa kieltä on nautinto lukea. Siellä täällä tekstissä on myös mandariinikiinan ja Pingpingin kotikylän qingtianin sanontoja, jotka tuovat kerronnalle lisää aitouden tuntua. Teoksen lopusta löytyvät Kirjailijan jälkisanat ja kiitokset sekä neljä sivua Lähteitä ja lukemista suomeksi ja englanniksi.

Littana on hyödyllistä luettavaa niille, jotka joutuvat tekemisiin kiinalaisten maahanmuuttajien ja heidän lastensa kanssa. Se voi kiinnostaa muitakin, jotka haluavat ymmärtää Suomessa asuvia kiinalaisia ja heidän kulttuuriaan.

MITÄ SITÄ VANHOJA MUISTELEMAAN!

Vanhemmat eivät pitäneet lainkaan Jennin kirjaideasta. He pelkäsivät, että tytär kirjoittaa ikäviä juttuja Kiinasta tai kiinalaisista ja saattaa heidät huonoon huutoon. Silloin heille kaikille voisi Kiinaan matkustaminen käydä hankalaksi. Jos Jenni kirjoittaisi perheestä, isä Chen Jianhua ja äiti Guilan menettäisivät kasvonsa ja arvostuksensa ystäväpiirissään ja kiinalaisyhteisössä. Jennille oli kuitenkin tärkeää saada kertoa elämäntarinansa.

”Piti olla poika” on Littanan ensimmäinen luku. Siinä Jenni kertoo varhaisvuosistaan yhden lapsen politiikkaa harjoittavassa Kiinassa perheen toisena lapsena ja tyttönä – kaksin verroin kiellettynä lapsena. Vaikka jo isosisko Xinxin oli pettymys vanhemmilleen, hän oli sentään sallittu lapsi. Mutta Pingpingiksi nimetty toinen tytär oli vain pippelitön LITTANA, koko suvun ja kyläläistenkin ylenkatseen kohde, joka olisi oikeastaan pitänyt surmata, vaihtaa tai antaa pois.

Kielletyn lapsen syntymän paljastuttua vanhemmat saivat suuret sakot. Sukulaiset keräsivät säästöjään niiden maksamiseen, mutta osa työmiehen kolmen vuoden ansioita vastaavasta 3 000 yuanin summasta jäi vielä velaksi. Voidakseen maksaa sukulaisille ja viranomaisille Jianhua matkusti Ruotsiin työskennelläkseen vanhemman sisarensa miehen kiinalaisessa ravintolassa. Äiti jäi appivanhempiensa luo yli kolmevuotiaan Xinxinin ja puolitoistavuotiaan Pingpingin kanssa. Toista tytärtään häveten hän puki tämän poikien vaatteisiin, leikkasi tämän tukan lyhyeksi, antoi tälle poikien leluja ja vaati tältä pojan urheutta: ei saanut itkeä. Näin Pingping omaksui kunfutselaisen nöyrän pojan ihanteen.

Lokakuussa 1994 Jianhua haki perheensä pois Kiinasta tuodakseen heidät Helsinkiin, mihin hän oli muuttanut töihin kiinalaiseen ravintolaan. Perhe asettui asumaan Kontulaan kerrostalokaksioon. Pingping oli 5-vuotias, ja muutto merkitsi hänelle hyvin erilaista kulttuuria. Kiinassa keppikasvatukseen tottuneesta tytöstä suomalainen esikoulu oli ihmeellinen paikka. Muut lapset kutsuivat häntä Pinkuksi eivätkä kiusanneet. Tädit antoivat hellyyttä ja huolenpitoa, halasivat, kehuivat, kiittivät ja jopa pyysivät anteeksi. Sellaista ei Kiinassa tapahtunut.

Kun Pingping aloitti koulun 1996, kiusaaminen alkoi heti. Hän oli erilainen, ainoa maahanmuuttajalapsi luokallaan. Hänen nimeään väänneltiin, ja pojat ajoivat hänen päälleen pyörällä. Silloin äiti kerrankin puolusti lastaan; hän tuli koululle.

Ja kun koulun pihalla vielä maleksivat samat pojat, äiti marssi suoraan sättimään heitä vihaisesti kiinan kielellä. TSÄK-TSÄK-TSÄK!!! Hän säksättää niin, että pojat pysähtyivät siihen paikkaan. Pojat eivät ymmärrä sanaakaan, tuijottavat vain hölmistyneinä, vaan ymmärtävät kyllä: toista lasta ei saa kiusata. Näin minulle tuli kerrankin reiluuden kokemus äidistä. Joskus hän sentään suojeli ja puolusti minua. (s. 74)

AIKUISTEN ASIOITA HOITAMAAN

Toinen luku, ”Lapsitulkkina ja ravintola-apulaisena”, paljastaa, millainen osa lankesi maahanmuuttajalapsille Suomessa. Kun isä hankki oman ravintolan Itäkeskuksesta, Pingping aloitti siellä työnsä 9-vuotiaana: tiskasi, pilkkoi kasviksia, keräsi astioita pöydiltä ja tarjoilikin. Opittuaan suomea nopeammin kuin isä ja äiti kumpikin tyttö joutui auttamaan vanhempiaan erilaisten lupien anomisessa ja hakemusten kirjoittamisessa.

Tytöt joutuivat tulkkaamaan myös perhetuttujen vaikeita ja intiimejäkin asioita virkailijoiden, lääkärien ja tuomareiden edessä. Jos tytöt eivät kaikkea ymmärtäneet, he saivat vain haukut päälleen. –”Surkeat tollot! huusi isä. ”Olette jo 10–12-vuotiaita, ettekä vieläkään osaa lukea veropapereita!” kiljui puolestaan äiti. – Jotakin myönteistäkin sattui. Kun Pingping onnistui ravintolan kokin työlupa-asian hoitamisessa, hän sai palkkioksi hampurilaisen.

Chenin perheen vanhemmat jatkoivat Suomessakin elämää kiinalaisen kulttuurin mukaan: siinä vanhemmat ”omistavat” lapsensa ja haukkuvat näitä usein pitääkseen heidät nöyrinä.  Lasten tulee olla hyödyksi, tukea, auttaa ja suojella vanhempiaan. Vastineeksi synnyttämisestä ja kasvattamisesta heidän on aikuisenakin toteltava vanhempiaan sekä annettava näille rahaa ja osaamistaan. Niinpä ulkomaille muuttaneet lapset saattavat elättää Kiinan maaseudulla asuvaa sukua isovanhempia, setiä, tätejä ja veljenpoikia myöten. Onneksi Jennin vanhempien ei tarvinnut yksin vastata sukunsa vaatimuksiin.

Jenni ei voinut kuvitellakaan vastustavansa vanhempiensa määräyksiä. Mutta hän huomasi, että suomalaiset vanhemmat useimmiten palvelivat lapsiaan, kuljettivat harrastuksiin, pesivät vaatteet ja tiskit, tekivät kotityöt lasten puolesta ja kysyivät lasten mielipidettä monissa asioissa. Sitä paitsi tyttöjen asema on suomalaisessa koulussa yhtä vahva, ellei vahvempikin kuin poikien. Tytöt ovat aktiivisia ja arvostettuja. – Kahden kulttuurin välissä Jenni tunsi voimakasta ristiriitaa ja epäili, pääsisikö koskaan vapaaksi perheensä lieasta.

SISKO, VELI JA MUSIIKKI

Kolmas luku, ”Siskovihan alla”, on järkyttävä tilitys Pingpingin ja Xinxinin huonoista väleistä, joista Jenni kertoo välähdyksiä jo edellisissäkin luvuissa. Sisaren käyttäytyminen tuntuu uskomattomalta, suorastaan sairaalta. Sitä ei Littanatarkkaan kerro, mitä Xinxin oli kokenut synnyttyään epätoivottuna tyttönä. Jenni kuitenkin muistaa siskon solvanneen, nipistelleen, lyöneen ja tuuppineen häntä, joskus jopa täräyttäneen häntä nyrkillä, joskus taas hakanneen hänet kokonaan – välillä vanhempienkin nähden, mutta nämä eivät yleensä siskoa kieltäneet.

Noin 10-vuotiaana Pingping löysi laulamisesta henkireiän itselleen ja sai laulaa koulun juhlissakin. Hän samaistui Kiinan uuden sukupolven tähteen, poikatyttö Zhao Weihin. Tämän hittikappaleen esittämällä hän voitti 11-vuotiaana laulukilpailun kiinalaisessa uudenvuodenjuhlassa. Kerrankin hän oli kiinalaisten keskuudessa jotakin! Palkinnoksi hän sai digitaalisen vaa’an. – ”Hyvä! Nyt sinulla on väline, jonka avulla voit laihduttaa”, sanoi äiti – ei sanaakaan kilpailun voitosta.

Samassa juhlassa kiinalainen oopperalaulaja ja pianonsoiton opettaja Liliana Coloni kehui Pingpingin laulua ja sai vanhemmat ylipuhutuksi lähettämään kummankin tyttärensä pianotunneille ja hankkimaan kalliin pianon. 13-vuotias Xinxin lopetti pianonsoiton opiskelun alkuunsa, mutta 11-vuotias Pingping tunsi soittaessaan olevansa taivaassa.

Siitä alkaen musiikki täytti kaiken vapaa-aikani, mitä koulusta ja ravintolatöistä jäi. En voinut olla päivääkään soittamatta. Koulussa oikein odotin, milloin koulupäivä loppuu ja pääsen taas pianon ääreen eläytymään ja kokemaan Chopinin valsseja, Mozartin sonaatteja tai Beethovenin konserttoja. (s. 143)

Musikaalisesti lahjakas Jenni siirtyi 13-vuotiaana Vuosaaren kouluun musiikkiluolalle ja pääsi myös musiikkiopistoon. Mutta luokan tytöt eivät häntä hyväksyneet, vaan syrjivät ja kiusasivat. Lukuvuoden mittaan Jenni masentui ja eristyi niin, että halusi pois Vuosaaresta. Samana vuonna Jenni ja Xinxin saivat kauan kaivatun veljen, eikä heidän enää tarvinnut työskennellä ravintolassa, mutta he joutuivat iltaisin hoitamaan vauvaa: vaihtamaan vaipat, pesemään, kylvettämään, syöttämään, viihdyttämään ja leikittämään poikaa. Pikku äidit ottivat välillä rajustikin yhteen vauvanhoidosta.

Musiikin lisäksi lohtua Jennin elämään toi ”kummitäti”. Tämä kiinalaisrouva oli koulutukseltaan lääkäri, mutta oli Suomessa alkanut tuottaa tofua kiinalaisravintoloihin. Jenni tutustui häneen 14-vuotiaana vanhempiensa yrityksessä. Täti keskusteli tytön kanssa opiskelusta ja vei hänet joskus tyttäriensä kanssa kesämökille, laskettelemaan tai kulttuuririentoihin. Hän avasi aivan uuden näkymän elämään nuorelle, joka oli vapaa-aikoinaan harrastanut lähinnä Itäkeskuksen kappakeskuksessa kävelyä.

KOHTI ITSENÄISYYTTÄ

”Tahdon irti perheestä” on kirjan pisin luku ja kertoo Jennin vaikeasta irtautumisesta kiinalaisen perinteen, vanhempiensa ja siskonsa vallasta. Yksi tärkeä etappi siinä oli nimen vaihto ennen lukioon siirtymistä. Hän ei halunnut, että häntä aina pilkattaisiin Pingping-nimestä, jonka kiinalainen kirjoitusmerkki on kaunis ja merkitsi ruohoa, vettä tai rauhaa, mutta sehän ei estänyt kiusaamista. – Jenni uhkasi, ettei mene lukioon, jos ei saa vaihtaa nimeään. Vanhemmat väittivät nimen muutoksen loukkaavan esi-isien henkeä. Mutta lopulta he suostuivat tytön pyyntöön, kun eräät perhetuttavat totesivat Pingpingin olevan länsimaissa sopimaton nimi tytölle. Kun Pingpingistä tuli suomalaisittain Jenni Karl Marxin vaimon, Jenny, mukaan, hän tunsi olevansa vapaa lentämään ja valloittamaan maailman!

Jenni rakasti pianonsoittoa, mutta 16-vuotiaana hän joutui lopettamaan pianotunnit, kun tuttavapariskunta käännytti vanhemmat uskomaan, että lasten pitää tehdä kunnon töitä eikä musiikki elätä. Koulunkäynnin lisäksi Jenni joutui edelleen auttamaan ravintolassa ja hoitamaan pikkuveljeä. Lisäksi hän kävi suomaalaisessa siivousfirmassa hankkimassa taskurahaa. Onneksi rehtori järjesti Jennille vapaaoppilaspaikan musiikkiopistossa, joten hän saattoi jatkaa opiskeluaan siellä ja suorittaa pianonsoiton 3/3 tasotutkinnon. Se mahdollistaisi akateemisiin musiikkiopintoihin pyrkimisen.

Jo lukioaikanaan 18-vuotias Jenni tutustui kiinalaiseen maatalousmetsätieteellisen tiedekunnan vaihto-opiskelijaan Ye Wenleen – kuinka ollakaan: isän ravintolassa. Wenle ihastui ensi tapaamiselta Jenniin, ja tarjoutui työhön isän ravintolaan huonolla palkalla, vaikka maisterismies olikin. Tytönkin tunteet lämpenivät vähitellen. Koska Xinxin oli nainut 17-vuotiaana kiinalaisen bussinkuljettajan, vanhemmat eivät voineet kieltää Jennin ja Wenlen seurustelua, vaikka tämänkin suku oli sivistymättömiä maalaisia.

Koska Jennin suomen kielen taito ei ollut opettajan mielestä riittävän hyvä, jotta hän voisi selviytyä ylioppilaskokeista, ja opettaja kehotti tyttöä lukemaan, lukemaan ja lukemaan. Jenni teki työtä käskettyä ja kiinnostui sanomalehtiä lukiessaan yhteiskunnallisista asioista. Lukeminen ei ollut turhaa – Jenni pääsi 2008 ylioppilaaksi.

Vaikka Jenni oli ilmeisen musikaalisesti lahjakas, vanhemmat tyrmäsivät tyttärensä ajatuksen Sibelius-Akatemiaan pyrkimisestä. Siihen he eivät antaisi penniäkään. He uhkasivat jopa hylätä perheen jäsenyydestä, jos tyttö alkaisi opiskella musiikkia. Kaupallinen koulutus kuitenkin kelpasi heille, ja Jenni pääsi opiskelemaan Haaga-Helian ammattikorkeakouluun ja suositti siellä tutkinnon.

Jennin vanhemmille kova työnteko ja rahan ansaitseminen ovat tärkeintä maailmassa. Tärkeää on myös kasvojen säilyttäminen. Suomessa koulunsa käynyt ja aikuistunut Jenni ei aina ymmärrä heidän käyttäytymistään ja yrittää löytää sille selityksiä Kiinan suuren harppauksen ja kulttuurivallankumouksen ajasta, jolloin vanhemmat kasvoivat syrjäisellä maaseudulla. Kun menneisyyden kokemukset painavat Jennin mieltä, opiskelutoveri neuvoo häntä hakeutumaan terapiaan. 20-vuotiaana Jenni aloittaakin terapian ja käy siellä neljä vuotta, kunnes kokee, että vanhat haavat unohtuvat. Suurin syy tähän on hänen ja Wenlen ensimmäisen lapsen, Levin, syntymä.

OMA YRITYS JA OMAT LAPSET

Kirjan viidennessä ja viimeisessä luvussa, ”Elämä omiin käsiin”, Jenni vihdoin kokee pääsevänsä vapauteen. Jenni valmistuu 23-vuotiaana Haaga-Haliasta helmikuussa 2013 ja työskentelee aluksi mainosmyyjänä, mutta oman ravintolan perustaminen alkoi kiinnostaa sekä häntä että Wenleä, jolla ei ollut toiveita oman alan töiden löytämisestä. Koska hänen suomensa ei ollut riittävän hyvää. He halusivat tehdä siistin, hyvännäköisen, raikkaan ja modernin kiinalaisen ravintolan ja hoitaa sitä fiksummin kuin tavalliset kiinalaiset ruokalaraatajat. Heillä oli siihen hyvät lähtökohdat.

Kesällä 2013 Jenni ja Wenle löysivät mieleisensä paikan ja maksoivat käsirahankin, ennen kuin kertoivat Jennin vanhemmille. – ”Mitä PASKAA te olette menneet tekemään!” isä huusi paikkaa näkemättäkään. ”Tyhmät kakarat! LUUSERIT! Hän valitti tuttaville ja sukulaisille. Vasta pitkällisten lepyttelyjen jälkeen isä tyyntyi. Kultaleopardi avattiin 8.8., sillä numero kahdeksan merkitsee kiinalaisittain onnea ja rikastumista. Avajaispäivä ylitti kaikki odotukset, ja kiire jatkui ravintolassa seuraavankin kuukauden. Samaan aikaan Jenny totesi olevansa raskaana.

Lapsi syntyi maaliskuussa 2014 ja oli poika, suloinen ja helppo vauva, Levi, mutta hänen kauttaan Jenni joutui käsittelemään kaikkea sitä, miten häntä itseään oli hoidettu ja jätetty hoitamatta. Koko lastensa kasvuiän hän joutui yhä uudestaan tilanteisiin, joissa hänen oli valittava ilmiselvästi toisin kuin hänen vanhempansa olivat tehneet. Samalla hänen mieleensä nousi kipeitä ja ikäviä asioita omasta lapsuudesta. Jennin äiti tuotti täydellisen yllätyksen. Hän kantoi lahjoja, ruokaa, suklaata, vaatteita, huonekaluja, leluja ja rahaa. Hän iloitsi pojasta kuin lottovoitosta. Hän soitti kaikille sukulaisille Kiinaan.

Koko suku oli otettu ja lähetti Jennille valtavan suuren punaisen hongbaon täynnä rahaa. Kaikkien asenne Jenniä ja hänen äitiään kohtaan oli muuttunut. Nyt kumpikin kelpasi. Vihdoin Jenni oli hyvä POIKA suvun mielestä. Nyt hän todella oli POIKA, koska hän oli synnyttänyt POJAN. Neljäntoista vuoden ylenkatsomisen jälkeen vauvan pippeli oli pelastanut hänet suvun kiroukselta. – äidin ylenpalttinen kiitollisuus poikavauvasta sai Jennin ymmärtämään äidin kohtaloa kahden littanan synnyttäjänä kulttuurissa, joka pitää ihmisen arvoisena vain poikia.

Vajaan kahden vuoden kuluttua Jennille ja Wenlelle syntyi toinen lapsi, Ella. Tämä tuli vauhdikkaasti maailmaan jo ambulanssissa. Tyttö oli kaunis, kovaääninen ja voimakastahtoinen. Jenni oli pelännyt tytön saamista, sillä hän joutuisi kohtaamaan omat lapsuuden traumansa. Hän sureskeli omaa kohtaloaan epähaluttuna ja hyljeksittynä lapsena suvussa, mutta päätti pitää huolen, ettei hänen lastensa tarvitse ikinä kokea, että jompikumpi olisi parempi kuin toinen.

Yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut Jenni oli liittynyt kokoomukseen 2008. Hän osallistui ensimmäisen kerran Vantaan kaupunginvaltuuston vaaleihin 2012 vielä opiskelijana, mutta ei tullut valituksi. Pyrkiessään valtuustoon 2017 toisen kerran hän oli jo ravintolayrittäjä ja kahden lapsen äiti. Hänet valittiin ja hänestä tuli ensimmäinen kiinalainen kaupunginvaltuutettu. Saman tien hänet pyydettiin varapuheenjohtajaksi paikalliseen Kiinan Rauhanomaisen Yhdistämisen Yhdistykseen, jonka rekisteröitymistä hän oli 2016 auttanut ja johon hän oli liittynyt. Oli itsestään selvää, että hän suostui, sillä pyytäjä, yhdistyksen puheenjohtaja, oli kiinalaisyhteisön vaikutusvaltainen auktoriteetti. Yhdistyksen sanottiin ylläpitävän kiinalaisia perinteitä ja kulttuuria sekä toimivan Kiinan puolesta. Jenni ei tiennyt, mitä tuleman piti.

Kun Jenniä haastateltiin helmikuussa 2022 YLE:n MOT-ohjelmassa, siitä sai kuvan, että hänen edustamansa yhdistys kuului Kiinan salaiseen vaikuttamiskoneistoon ulkomailla. Ohjelmasta voi myös luulla, että hän on kommunistisen puolueen vakooja. Jenni erosi heti yhdistyksestä ja pyysi anteeksi sosiaalisessa mediassa. Hänet erotettiin kokoomuksen valtuustoryhmästä ja puolueesta. Jenni koki negatiivinen julkisuuden häpäisevänä sekä henkisesti ja fyysisesti lamauttavana. Hänen oli luovuttava politiikasta vasten tahtoaan, mutta hän säilytti poliittisen bloginsa somessa.

Korona toi mukanaan ikäviä asioita myös yritysmaailmaan, mutta Jenni ja Wenle keksivät uusia ideoita, joiden ansiosta he selvisivät – ainakin toistaiseksi. Elämä jatkuu. Heillä on perhe, ja lapset kasvavat, eikä heidän tarvitse raataa heidän yrityksessään.

Aivan lopuksi Jenni kertoo, mitä hän nyt (kirjan valmistumisaikaan 2022) ajattelee maalaisvanhemmistaan, siskovihasta, kiusaamisesta, kahden kulttuurin välissä kasvamisesta, Kiina-perinnöstä ja Suomi-perinnöstä. Hän myös jossittelee, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi jäänyt Kiinaan tai millaista olisi ollut, jos hän olisi alkujaankin syntynyt Suomessa. Läpeensä kiinalaisessa kodissa kasvanut Jenni tuntee itsensä suomalaiseksi ja suomenkieliseksikin, sillä suomi on hänen vahvin ajattelun ja kommunikoinnin kielensä.

***

En katsele mitään ongelmaa kauan, vaan haluan nopeita, toiminnallisia ratkaisuja ja uskallan myös tehdä niitä. Joskus teen hyviä ratkaisuja, joskus huonoja. Elämä opettaa. (s. 285–286)