Pietarilainen innokas paikallishistorian tutkija Jevgeni Balašov on jo kauan julkaissut lukuisia luovutetun Karjalankannaksen pitäjä- ja kyläoppaita lähteinään lähinnä alueen monipuolinen suomenkielinen kirjallisuus. Kirjoillaan hän on pyrkinyt osoittamaan alueen nykyasukkaille, että Kannaksen historian alkuhetki ei ole suinkaan vuosi 1944 – eikä edes vuosi 1940, jolloin venäläisiä ”uudisrakentajia” pääsi ensimmäisen kerran muuttamaan alueelle.

Monivuotisen tutkimustyönsä yhteydessä Balašov on luonnollisesti kiinnittänyt huomiota alueen nimistöön, joka – kuten evakot ja myös kaikki muut Kannaksella käyneet suomalaiset hyvin tietävät – poikkeaa täydellisesti alueen alkuperäisestä nimistöstä. Balašov on vuosien kuluessa julkaissut useita sivumääriltään jatkuvasti kasvavia nimistöoppaita. Nyt hän päätti laatia mahdollisimman täydellisen Karjalankannaksen paikannimien luettelon.

Uudet steriloidut paikannimet

Paikannimien vaihtamista, eli ”sovjetisointia” oli heti toisen maailmansodan jälkeen suoritettu Itä-Preussissa, joka liitettiin Neuvostoliittoon Kaliningradin oblastina Jaltassa keväällä 1945 pidetyn huippukokouksen mukaisesti. Käytännöllisesti katsoen kaikki paikannimet sovjetisoitiin eli korvattiin uusilla nimillä, jotka eivät mitenkään liittyneet alueen historiaan tai kulttuuriperinteeseen.

Sen sijaan Karjalankannaksella jouduttiin odottamaan 10.2.1947 Pariisissa allekirjoitetun Suomen rauhansopimuksen ratifiointia. Ratifioinnin jälkeen Kremlissä kiirehdittiin hävittämään kaikki viittaukset alueen menneisyyteen. Kuten hyvin tiedetään, Kannaksen lähes koko väestö oli vapaaehtoisesti siirtynyt länteen vuoden 1944 kesäkuun suurhyökkäyksen alettua tai viimeistään välirauhansopimuksen jälkeen 19. syyskuuta 1944. Tyhjentyneet seudut täytettiin kaikkialta Neuvostoliitosta tulleilla ”uudisrakentajilla”. Tätä kutsuttiin suunnitelmalliseksi muutoksi. Asuinsijat muutettiin samalla kolhooseiksi tai vielä suuremmiksi sovhooseiksi. Aiempia suomenkielisiä paikannimiä oli muuttumattomina käytössä kolmen vuoden ajan, ja ”uudisrakentajat” tottuivat vieraankuuloisiin suomalaisiin (eräissä tapauksissa, lähinnä Suomenlahden rannikolla myös ruotsalaisiin) paikannimiin.

Sama alue oli luovutettu, tyhjennetty ja otettu vastaan jo 13. maaliskuuta 1940 solmitun talvisodan rauhansopimuksen jälkeen. Tällöin suurin osa luovutetusta alueesta liitettiin 31.3.1940 perustettuun Karjalais-suomalaiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Ainoastaan Koivisto-Summa-Muolaa-Vuoksi-Taipale -linjan eteläpuolella oleva alue liitettiin Venäjän neuvostotasavallan Leningradin oblastiin. Vuosien 1940–1941 lyhyen rauhanjakson aikana paikannimiä ei muutettu, vaan esimerkiksi Viipuri pysyi edelleen kaupunginnimenä, tosin kyrillisin kirjaimin kirjoitettuna. Syksyllä 1944 koko Karjalankannas, Viipuri ja Käkisalmi mukaan lukien, liitettiin Venäjän neuvostotasavaltaan. Kun valvontakomissio poistui Suomesta yksitoista päivää Pariisin rauhansopimuksen ratifioinnin jälkeen, paikannimet muutettiin täydellisesti eli ”steriloitiin”, kuten Balašov toteaa.

Paikkakuntien perinteet katosivat ideologisiin nimivalintoihin

Paikkakunnille, rautatiepysäkeille, vesistöille, järville, saarille ja luodoille piti muutamassa kuukaudessa keksiä liki tuhat uutta keinotekoista nimeä. Tuolloin hävitetyllä suomenkielisellä nimistöllä oli luontainen suhde maaseudun viljelyyn tai sen henkilö- sekä kulttuurihistoriaan ja sitä oli käytetty kauan. Uudet nimet kuulostavat edelleenkin kovin epäsopivilta alueen aikaisempien asukkaiden korvaan – he eivät menettäneet ainoastaan kotiseutuaan ja talojaan, vaan heiltä vietiin nimenmuutosten myötä myös menneisyys ja perinteet.

Verrattuna hitaasti kehittyneeseen perinteiseen nimistöön, uusi nimenantotapa oli katastrofi, sillä nimet olivat huonosti valittuja ja käsitteet olivat usein ideologisesti värittyneitä. Joissakin tapauksissa luontoon liittyvät nimet säilytettiin tai nimiä yritettiin kääntää suoraan suomenkielisistä nimistä. Yksittäisissä tapauksissa paikannimet säilytettiin kyrillisin kirjaimin kirjoitettuina. Suomalaisen maalaiskylän topografiaa ei huomioitu, vaan ”uudisrakentajien” ajattelun mallina olivat venäläisen mustanmullan seudun tiiviisti rakennetut kylätiet. Kolhooseissa päätettiin myös pian muuttaa tilojen paikkaa, jotta asutus olisi ollut keskitetympää ja kyläkatuja muodostuisi. Koska kolhoosihallinto ei useinkaan sopinut aiempiin kunnanrajoihin, ei uusilla nimillä juuri ollut myöskään maantieteellistä suhdetta aiempiin nimiin.

Nimiehdotuksissa oli useita ideologisväritteisiä nimiä, kuten johdannaisia sanoista Lenin, Iljitš, Uljanov, kommunisti, Komsomol ja punainen. Tämän kaltaiset nimiehdotukset saivat osakseen vastustusta Neuvostoliiton rautatie- ja merenkulkuviranomaisilta, sillä uudet entistenkaltaiset Lenin-nimet saattoivat ainoastaan lisätä vääriin paikkoihin päätyneiden lähetysten (tai jopa kokonaisten rautatievaunujen) määrää. Vaikka Kanneljärven kirkonkylälle annettiin nimi Pobeda (Voitto), niin sekä Kanneljärven että Leipäsuon rautatieasemat saivat pitää alkuperäiset nimensä kyrillisin kirjaimin kirjoitettuina. Eräissä tapauksissa tehtiin jopa neljä nimiehdotusta ennen kuin nykyään käytössä oleva nimi tuli vahvistetuksi.

Kaatuneiden sotilaiden muistoa kunnioittavat nimet

Leningradin sotilaspiiri ehdotti voitokkaasti päättyneen sodan komentajien ja kaatuneiden sankarien nimiä. Suurin osa sotilaista, joiden muistoa tällä tavoin kunnioitettiin, olivat kaatuneet tai tulleet haudatuiksi kyseisissä paikoissa. Joissakin paikoissa huomioitiin myös sotilaita, jotka olivat saaneet surmansa kaukana Karjalankannaksesta – jopa Krimillä ja Mustallamerellä saakka. Esimerkiksi Säkkijärvelle uuden nimen antanut Itämeren laivaston ilmavoimien kaartin lentoeversti Petr Kondratjev oli saanut surmansa 1. heinäkuuta 1943 sattuneessa lento-onnettomuudessa Seiskarissa. Erikoinen tausta on myös Johanneksen pitäjän uudella Sovetski-nimellä: Tässä tapauksessa nimi ei viittaa (ainakaan suoraan) neuvostoideologiaan, vaan nimivalinnalla haluttiin kunnioittaa 22. kesäkuuta 1944 kaatuneen pommituslentäjä Mihail Sovetskin muistoa. Hän oli ollut nimetön orpolapsi, joka lastenkodissa sai sukunimen Sovetski.

Suomalaiset paikannimet muutettiin siis vain Leningradin alueeseen liitetyllä Karjalankannaksella. Sen sijaan Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan liitetyssä Käkisalmen pohjoispuoleisessa Laatokan Karjalassa vanhat suomalaisnimet (Sortavala, Kurkijoki, Pitkäranta, Lahdenpohja ym.) säilytettiin, tosin kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettuina. Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan ukaasit Karjalankannaksen nimistön uusimisesta julkaistiin 1.10.1948 ja 13.1.1949. Byrokraattisen prosessin vaiheet on perusteellisesti selostettu Balašovin kirjassa, joka sisältää yli 800 uutta paikannimeä perusteellisine selityksineen ja karttakuvineen.