Silvia Hosseinin Kirjallisuuden kiihottava historia on yhdistelmä lähteistettyä kirjallisuushistoriaa ja referaatteja erotiikan klassikoista. Esseistin vapaudella historiikki hypähtelee lähdemaininnasta ja kohteesta toiseen, kuten kuningatar Margareetan Heptaméronista (1558) Pietro Aretinon kurtisaanisatiiriin Ragionamenti (1534–1536). Kumpikaan teos ei ole nykypäivänä tunnettu muutoin kuin epookkinsa ja kutkuttelevan lajityyppinsä edustajana, mutta Hosseini havainnollistaa miten ne edustavat aikansa suvaittua tai siedettyä seksikulttuuria. Esimerkiksi Heptaméronista on Hosseini tätä kirjaansa varten käännättänyt (Einari Aaltosella) makupaloja edustavuuden todistamiseksi.

Enimmän aikaa erotican mestariteoksia esitellään oppikirjamaisen kuivakkaasti. Teosten ja aikakauden huippukohtia, joskus tyylillisiä ja usein seksuaalisia, luonnehditaan kuitenkin kohteen omalla kielellä räävittömän reippaasti. ”Keskiajan elämässä oli runkkua!” huudahtaa Hosseini muistuttaakseen, että kirjoittaja lähestyy historiaa nyt aiheen eikä taiteen ehdoilla.

Suorasukaisten, nykypäivään kiinnittävien kommenttien ryöpsähtäminen keskelle oppikirjatekstiä selittynee sillä, että Hosseini on kerännyt lähdemateriaalin alunperin radiosarjaansa varten ja sittemmin muokannut siitä tietokirjan. Kirjan kielellinen rosoisuus maistuu kiireeltä, vaan ei hutiloinnilta. Hosseini kirjoittaa sujuvan johdattelevasti edetessään esimerkkiteoksesta toiseen.

Siksi kerrankin toivoisi, että tietokirja päästäisi irti lähteistään ja antaisi enemmän tilaa tekijänsä omille ajatuksille. Taitavan esseistin, sellaisen kuin Hosseini, terävästi etenevä kirjoitus on yleensä uteliaisuutta kutkuttelevaa analyyttisen omaperäisyytensä vuoksi, mutta tässä oppaassa luotetaan aiheen pidättelevän ja ohjailevan lukijan uteliaisuutta. Hosseinille jää liiankin usein kannustavia räävittömyyksiä huudahtelevan radiotoimittajan rooli. Tekijän kommentoivalla läsnäololla selitetään epäsuorasti kirjan katkonainen rakenne ja ”aikamatkan” tavoitteella äkilliset siirtymät esimerkkiteoksesta toiseen.

Enimmän aikaa kerronnan sävy on toki oppikirjamainen referaatti, jota sitten täydentävät esseistiset aasinsillat. Esimerkiksi ”modernistinen erotiikka” avataan 1850-luvulta amerikkalaisella Walt Whitmanilla, mutta hylätään kirjailija kahden sivun jälkeen todeten: ”Palataan takaisin Eurooppaan ja hypätään modernismin syvään päätyyn eli avantgarde-erotiikkaan. Sen tekemisessä kunnostautuivat surrealistit.” Miksi hypätään juuri sinne, ei selity muulla kuin kirjoittajan omakohtaisen luennan auktoriteetilla: hänen johdollaan päästään nopeasti ”syvään päätyyn”.

Erotiikan yhteydessä löysimmätkin luonnehdinnat symboloituvat lupauksiksi jostain skandaalimaisemmasta. Tällä taktiikalla erotiikan historiat ovat myyneet yhtä varmasti kuin itse erotiikka.

Kotoperäisesti kaukaisistakin klassikoista

Historia on jaettu kirjassa kymmeneen osastoon tuttujen epookkien mukaan (antiikki, keskiaika, jne). Kukin epookki saa tasaiset kolmisenkymmentä sivua esittelyä, viimeisenä ”postmoderni”. Sen ei luulisi tuovan tyylillisesti mitään ratkaisevaa erotiikkaan, mutta Silvia Hosseini tuo muutamilla esimerkeillä hyvin esille ”queeriyttämisen” ja klassikkojen uudelleenkirjoittamisen mahdollisuudet tehdä tutuista seksiseikkailuista tuoreita ja radikaaleja uusille kuluttajaryhmille.

Myös suomalainen kirjallisuus tulee huomattavasti enemmän esille tässä päättävässä, lukijan arkea lähinnä olevassa osastossa. Sitä ennen erotiikkaa ovat saaneet edustaa hyvinkin harvakseen mainitut esimerkit, kuten Kallas ja Onerva, Kilpi ja Kihlman.

Historiikin referoivaa lähestymistapaa korostaa se, että neljää kotimaista lähdettä käytetään arvovaltaisina selittäjinä erotiikalle, ilman, että Hosseinilla on mitään kommentoitavaa tai lisättävää näihin selityksiin. Tämä on yllättävää siihen nähden, että kirjoittajan queer-tietoinen ja naiskirjoittajia esiin nostava näkökulma antaisi hyvät perusteet kommentoida erittäin miespitoisia lähdeteoksia, joissa suomalaisten kirjoittajien tiedoilla kuvaillaan kokonaisia aikakausia ja kulttuureita. Jaakko Hämeen-Anttilan Tuhannen ja yhden yön erotiikka (2011) vastaa orienteista tuhmuuksista, Hänninen & Co:n teokset (2008 ja 2013) alan provokatiivisista klassikoista, Kalevi Haikaran Suurten rakkauksien kirja (2012) romanssien yleisesittelyistä, ja Jukka O. Miettisen toimittama Miesten kesken (1993) homokirjallisuuden perinteestä.

Suomennetuista lähteistä eniten viitataan Brusendorff & Henningsenin kolmiosaiseen Erotiikan historiaan (1963–1965) välittämättä siitä, miten paljon vanhentununeita tietoja ja asenteita siihen saattaa sisältyä. Suomenkielisten lähteiden suosimista voi tietysti perustella sillä, että uusi historiikki on suunnattu suurelle yleisölle, joka aiheesta kiinnostuessaan etsii lisätietoa kotikielisistä teoksista.

Lemmekkästä kirjallisuutta käsittelevien tutkimusten lähdeluettelo on niin kunnioitettavan pitkä, että se kelpaisi aiheensa mukaiseen väitöskirjaan. Kirjaa lukiessa kuitenkin selviää, että muutamat kotimaiset lähteet ovat määränneet ulkomaisten lähdeteosten valintaa. Useimmat ulkomaiset lähteet jäävät yhdelle viittaukselle eikä niitä käytetä kommentoimaan toisiaan tai kotimaisia lähteitä. Mitään selventävää aiherajausta eivät edes lähdevalinnat paljasta. Kotimaisista lähteistä on jätetty pois oma tietokirjani Tuttua lemmentouhua (2016), vaikka se sentään on yksi harvoista akateemisista pitkittäisleikkauksista rakkauskirjallisuuteen.

Historia kiihottaa, ei taide

Muutaman kerran Kirjallisuuden kiihottavaa historiaa lukiessa täytyy muistuttaa itseään, että pääosassa ei suinkaan ole kiihottava sanataide, vaan teoksen nimen mukaisesti kirjallisuushistorian sisältä.

Mikä sanataiteessa milloinkin lukijaansa ”kiihottaa” ei siis välttämättä riipu realismista tai tyylin hienostuneisuudesta. Itse asiassa Silvia Hosseini tekee isompia oletuksia pornografisen sisällön kuin tyylin vaikutuksista. Esimerkiksi markiisi de Saden Justinesta (1791) hän väittää ykskantaan, että ”moni kiihottuu” teoksesta sen väkivaltaisuudesta huolimatta. Mihin seksologiseen tietoon tai tilastoon tämä ajaton moneus perustunee, sitä ei kerrota.

Pidempiä, 4-5 sivun luonnehdintoja saavat muun muassa Cervantesin Don Quijote (1605–1615) ja Tolstoin Anna Karenina (1878), joissa tunteet kyllä kuohuvat, mutta aniharva lukija käyttänee niitä samaan tapaan kuin Decameronea (1370-l.) tai Fanny Hilliä (1749). Nämä luonnehtivat sivupolut ovat kirjan substanssi, vaikkakin tunnustettujen klassikkojen tärkeys ja vaikutus myöhempään erotiikkaan jäävät useimmiten selittämättä.

Esimerkkiteosten valinnoista ei teosta voi soimata, kun sen tavoitteena kerran on todistaa jotain kirjallisuushistoriasta itsestään eikä rakentaa eroottisen kirjallisuuden kaanonia digikauden näkökulmasta. Jotkut esimerkkiteoksista saavat silti kohtuuttomankin huomion siihen nähden, että ne ovat vain jännittäviä poikkeuksia arvokirjailijan tuotannossa. Esimerkiksi Mallarmén yksittäiseen proosarunoon tuskin kannattaisi käyttää edes alaviitettä, saati rivikaupalla leipätekstiä, jos ainoa lähde tekijän aitouteen on ”internet”. Ja jos kirjallisuusinstituutiota halutaan ravistella, niin skandaalimaisista arvokirjailijoista puuttuu esimerkiksi Nobel-palkittu Elfriede Jelinek ja romaani Pianonopettaja (1983), jota kirjailija itse – päinvastoin kuin lukijakuntansa – on nimittänyt pornografiseksi teokseksi.

Kustantajan mainos, että Hosseinin historiikki vie lukijansa ”länsimaisen kirjallisuuden riettaimpiin kolkkiin” pitää kyllä paikkansa. Lyhyetkin esittelyt antavat äidinkielenopettajille mahdollisuuden käyttää historiikkia oheistekstinä kuivilta vaikuttavien epookkien elvyttämiseen. Lisäksi teosta voi tarjota yllätyslöytöihin niillekin, jotka uskovat tuntevansa alan klassikot. Vain kotimainen erotiikka vaikuttaa kovin harvakseen pulppuavalta. Mutta kenties Hosseinilta syntyy täydentävä jatko-osa sen esittelemiseen.