​Marjatta Sarpaneva (s. 1944) ja Anne Brunila (s. 1957) avasivat elämäntarinaansa Tammen viime vuonna julkaisemissa kirjoissa. Sarpaneva kirjoitti puolisostaan ja itsestään itse, Brunila valitsi toisen tien: hänen muistonsa ja ajatuksensa muokkasi kirjailija Johanna Venho.

Sarpanevat

Timo Sarpaneva (1926−2006) oli aikanaan ja on yhä yksi tunnetuimpia suomalaisia muotoilijoita ja taiteilijoita. Myös nuoremmat sukupolvet tuntevat hänen nimensä klassikoiksi nousseista ja edelleen suosituista design-esineistä. Sarpaneva oli aktiivinen ja monialainen taiteilija, joka suunnitteli käyttö- ja taide-esineitä kotien ja julkisten tilojen arkeen ja juhlaan, lasihyteissä puhallettuja uniikkiteoksia näyttelyihin ja kokoelmiin ja muun muassa grafiikkaa, tekstiilejä ja vaatteita. Monet muistavat hänen pitkäaikaisen suunnittelijan työnsä Iittalan lasitehtaassa ja grand prix -palkintonsa Milanon triennaaleissa.

Timo Sarpanevasta on julkaistu lukuisia kirjoja, jotka ovat keskittyneet ennen kaikkea hänen työhönsä ja teoksiinsa. Vuonna 1986 valmistuneessa monumentaalisen kokoisessa Timo Sarpaneva -kirjassa on taiteilijan muistelmaosuuksia, jotka nyt toistuessaan lähes identtisinä Marjatta Sarpanevan kirjassa saavat uudenlaista syvyyttä ja tulevat osaksi kokonaisempaa taiteilijakuvaa. Kirjoittajan hyvin henkilökohtainen suhde kohteeseen tuo tekstiin lämpöä, mikä muotoilukirjoissa ei ole kovin yleistä. Puoliso kirjoittaa sankarista kunnioittavasti mutta ei kliseisen ihailevasti. Marjatta Sarpaneva, omaa sukua Svennevig, sijoittaa myös itsensä osaksi puolison elämäkertaa.

Ulkonäöllä oli keskeinen merkitys sille, että muotoilijana jo nimeä saanut 33-vuotias Timo Sarpaneva syksyllä 1960 lähti kadulla seuraamaan juuri 16 vuotta täyttänyttä mainostoimiston lähettityttöä. ”En ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista ihmistä”, Timo Sarpaneva sanoi jälkeen päin. ”En ollut koskaan seurustellut kenenkään kanssa”, kirjoittaa Marjatta Sarpaneva nyt ja käyttää termiä Pygmalion kuvaamaan tätä aikuisen miehen ja teinitytön suhdetta. Timo Sarpanevan välityksellä Helsingin Kalliossa kasvanut tyttö pääsi mukaan pääkaupungin taiteilijapiireihin ja tutustui uusiin tapoihin. Hänet kutsuttiin usein Sarpanevan ja tämän vaimon Pin kodissa vietettyihin juhliin, ja pariskunnan työmatkojen aikana Marjatta Svennevig toimi joskus heidän kahden lapsensa lapsenvahtina. Hän teki myös valokuvamallin ja mannekiinin töitä ja kuului Lenitan Airiston perustamaan Tytöt-nimisen laulavaan mannekiiniryhmään.

Nykynäkökulmasta ehkä sopimatonta alkua seurasi vuosikymmeniä kestänyt rakkaussuhde, kaksi lasta, avoliitto, avioliitto ja myös ammatillinen yhteistyö, jonka laajuus ja merkitys tulee monien tietoon vasta nyt Marjatta Sarpanevan kirjan myötä. Kuuluisan miehen muusasta tuli aikaa myöten puolisonsa kouluttama työtoveri ja ammatillinen avustaja, joka muun muassa piirsi Timo Sarpanevan luonnokset puhtaaksi. Lisäksi hän teki omaa suunnittelutyötä silmälasikehysten muotoilijana. Kirjassa Marjatta Sarpaneva tuo tyylikkäästi esiin oman osaamisensa ja osuutensa, ei vähättele eikä suurentele, ja tunnustaa asemansa oman ”professori Higginsinsä” kasvattamana My Fair Ladynä.

Timo Sarpaneva ja Marjatta Svennevig kuuluivat seurapiireihin, olivat Linnan juhlien kuvatuimpia vieraita ja tasavallan presidentti Urho Kekkosen lähipiiriä. Marjatta Sarpaneva kirjoittaa:

”Kesäisenä päivänä 1976 puhelin soi. Timo oli ollut hukassa muutaman päivän, ja olin huonolla tuulella. Oletin karkulaisen soittavan ja vastasin puhelimeen ärtyneenä. Oli hetken hiljaista, sitten varovainen ääni kysyi: ”Onko se Jatta?” Sanoin olevani. ”Täällä puhuu Urho… Urho Kekkonen.” ”Päivää.” ”Kuule Jatta. Timo tuli luokseni tänne Tamminiemeen ja toi minulle pienen kimpun lemmenkukkia. Älä ole Timolle vihainen, katsos, me miehet olemme joskus vähän konstikkaita.” Katuvainen, hieman reissussa rähjääntynyt taiteilija uskalsi palata kotiin tunnelmaa pehmittäneen puhelinsoiton jälkeen – tuomisinaan pieni kimppu lemmikkejä. Mitäpä tuohon olisi enää sanonut.”

Taiteilija Sarpanevan elämäntyyli tuotti aika ajoin murheita kotona. Niinpä puoliso välillä otti etäisyyttä ja vetäytyi omaan tilaansa. Vuonna 1997 pari solmi lopulta avioliiton, mutta jo seuraavana vuonna tuore rouva sai tarpeekseen miehensä ilmeisen holtittomasta seuraelämästä. Hän jätti vihkisormuksen pöydälle ja lähti perheen toiseen kotiin Ranskaan. Muotoilusankari sai vapautensa, mutta tuli muutaman kuukauden jälkeen nöyränä vaimonsa luokse, avasi elämänsä isoja traumoja ja sai anteeksi.

Sitten renessanssi-ihmisenä ja yhtenä suomalaisen taideteollisuuden suurimpana mestarina pidetty mies sairastui laajakirjoiseen dementiaan ja muuttui muutamassa vuodessa hauraaksi vanhukseksi. Kirja päättyy herkkään kuvaukseen hoitokodista, jossa kaksi naista yhdessä hyvästelee kuolleen rakkaansa ja lastensa isän. Timo Sarpaneva menehtyi vuonna 2006. Marjatta Sarpanevan elämä puolisona kesti lähes viisikymmentä vuotta.

Marjatta Sarpanevan teos on tärkeä palanen suomalaisen taideteollisuuden ja muotoilun historiaa. Timo Sarpaneva on kirjansa ansainnut, mutta omaa elämäntarinaansa kirjoittaja olisi voinut tuoda esiin enemmänkin.

Brunila

Suomen talouselämän vaikuttajiin kuuluva Anne Brunila ei todennäköisesti ole yhtä tunnettu kuin Timo Sarpaneva, mutta kansakunnan kaapin päälle hänkin on noussut.  Elämäkerran ja muistelmateoksen nimeksi on annettu Kuka olisi uskonut. Aluksi hieman oudoksuttanut nimivalinta saa kyllä perustelunsa.

Buddhalainen elämänfilosofia on pitkään ohjannut Anne Brunilan henkistä polkua. Hänen elämästään kertovan teoksen luvut onkin nimetty neljäksi portiksi. Perinteiseen tapaan kronologisesti etenevän muistelmateoksen toinen luku on kirjan pysäyttävin. Siinä kauppatieteilijäksi valmistunut ja nuoruuden avioliitosta eronnut Anne Brunila rakastuu kuvien Jeesusta muistuttavaan kauniiseen ja taiteelliseen mieheen. Suhteeseen tulee kuitenkin pian tummia sävyjä miehen mielenterveysongelmien vuoksi. Anne Brunila tulee raskaaksi ja haluaa suojella sisällään kasvavaa lasta. Mies kokee tulevansa torjutuksi, käyttää päihteitä, uhkailee ja muuttuu aggressiiviseksi. Pari yrittää edelleen aika ajoin asua yhdessä, kunnes mies tunkeutuu väkisin Brunilan asuntoon ja pahoinpitelee hänet. Viimeisen raskauskuukauden nainen saa olla rauhassa, sillä mies on rauhoittunut ja potee syyllisyyttä. Hän tulee jopa mukaan synnytykseen, josta tulee vahva yhteinen kokemus, ja poikalapsi on terve.

Perhe-elämä ei mieheltä kuitenkaan ota sujuakseen. Yllättäen vauva sairastuu vakavasti aivokuumeeseen ja saa hätäkasteen. Hän saa parhaan mahdollisen hoidon, mutta aivot vaurioituvat ja pojasta tulee kehitysvammainen. Isä syyttää itseään ja on ahdistunut ja arvaamaton, yrittää itsemurhaa. Anne Brunila säälii häntä ja hoitaa huonosti nukkuvaa lastaan yksin. Mies on edelleen väkivaltainen ja uhkaileva, väijyy ja seuraa, käy kimppuun. Lopulta Anne Brunila tekee rikosilmoituksen ja mies joutuu vankilaan. Hän ei vieläkään halua päästää irti naisestaan, jonka piina päättyy vasta miehen itsemurhaan.

Yksityiselämän hurjien käänteiden kuvauksen jälkeen muistelmat kertovat siitä mistä Anne Brunila on tullut tunnetuksi: työstään kansantalouden asiantuntijana talouselämän merkittävillä paikoilla. Ahkeran naisen urapolku kulkee tutkijan töistä ekonomistiksi Suomen Pankkiin, neuvonantajaksi Euroopan komissioon ja päällikkötehtäviin valtiovarainministeriön kansantalousosastolle. Ja sitten vuonna 2005 yksityisen elinkeinoelämän palvelukseen Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtajaksi ja lopulta energiayhtiö Fortumiin viestinnästä, yhteiskuntasuhteista ja kestävästä kehityksestä vastaavaksi johtajaksi.

Eteneminen miesvaltaisilla aloilla ei aina sujunut ongelmitta. Brunila kertoo esimerkiksi virkanimityksiin liittyneistä suhmuroinneista ja paljastaa myös, miten arvokkaaseen kansainväliseen seminaariin valmistellun puheenvuoron pitäminen yllättäen epäonnistui täysin häneltä, kokeneelta esiintyjältä. Hän kärsi jopa huijarisyndroomasta, omien kykyjen perusteettomasta epäilystä. Miesjohtajien elämäkerroissa tällaisia epäonnistumia harvemmin tuodaan julki. Vaikka Brunila oli yleensä työkuvioissaan yksi harvoista nuorista naisista, hän ei tunne kokeneensa sukupuoleen liittyvää syrjintää, vaan koki olleensa ”hyvä jätkä”. Fortumissa joidenkin kollegoiden väheksyvä suhtautuminen ja kritiikki oli hänelle kuitenkin uutta: ”Koskaan aikaisemmin en ollut kokenut mitään vastaavaa työurani aikana.”

Anne Brunila lähti Fortumista vuonna 2013, mutta yhteiskunnalliset tehtävät eivät siihen loppuneet. Hän istui edelleen muun muassa Sampo-konsernin, Koneen, Sanoman, Stora Enson, Aalto-yliopiston ja Uuden Lastensairaalan tukisäätiön hallituksissa sekä toimi Hankenilla työelämäprofessorina. Hallitusammattilainen kuului aikanaan myös Suomen Kulttuurirahaston ja Kansallisoopperan hallituksiin. Talouselämä-lehti nimesikin Brunilan Suomen vaikutusvaltaisimmaksi päättäjänaiseksi.

Vähitellen Anne Brunila luopui hallituspaikoista ja keskittyi yhä enemmän henkiseen kasvuun ja hyvinvoinnin lisäämiseen. Elämäkerran loppuluku kertoo hänen persoonaansa tiiviisti kuuluvasta buddhalaisesta elämänkatsomuksesta. Asiaa tuntemattomalle tekstin runsaat käsitteet, termit ja henkilönimet saattavat tuntua hankalilta, mutta luku toimii kuin lyhyenä johdantokurssina buddhalaisuuteen. Brunila uskoo karmaan ja jälleensyntymiseen. Hän on opiskellut sisäisen rauhan saavuttamista, tehnyt harjoituksia, meditaatioita ja mandaloita ja osallistunut kursseihin eri puolilla maailmaa. Hän on myös tavannut lukuisia tunnettuja buddhalaisia opettajia, Dalain Laman yhtenä tärkeimmistä:

”Kun Dalai Lama alkoi opettaa, hänen äänestään ja olemuksestaan säteili niin suuri lämpö ja rakastava energia, että tunsin sen joka solullani. Se läpäisi minut ja tunsin itseni valtavan onnelliseksi. Mikä onni, että sain olla siinä, ihmisten keskellä, kuulemassa syvää viisautta. Oli kuin olisin tullut pitkältä matkalta kotiin. En ollut koskaan aikaisemmin kokenut kenenkään ihmisen läsnäolosta välittyvän sellaista syvää rauhaa, iloisuutta ja myötätuntoa kuin mitä Dalai Lamasta virtasi saliin. Olin vaikuttunut.”

​Anne Brunila on korrekti muistelija, joka on todennäköisesti tarkkaan harkinnut kenestä ja mistä hän kirjassaan puhuu.