”Kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä kaikkinensa”, arvuuttaa vanha sananparsi Lopelta.

Sukupolvien ketjut, kuten sananlaskun äidinäiti, äiti ja tytär, kiinnostavat nykypäivänä enemmän ja enemmän. Mistä tulemme, keitä olemme? Lukuisat oppaat ja kurssit tarjoavat teknistä opastusta suvun tutkimiseen. Sukututkimus onkin antoisa, jännittävä ja viihdyttävä tapa sukeltaa mikrohistorian kautta makrohistoriaan, nähdä vuosikymmenet ja -sadat ”tutun” silmin, itseen liittyvän menneen elämän kautta.

Suvun tutkiminen voi tuottaa myös odottamattomia yllätyksiä ja herättää surua, kiukkua ja häpeää etenkin silloin, kun menneisyydestä paljastuu jotain odottamatonta. Juuri näiden sukututkimuksen nostattamien erilaisten tunteiden ja ajatusten käsittelyyn Liisa Lauerman Suvun jäljillä -tietokirja paneutuu.

Odotukseni ovat siis varsin korkealla. Itsekin sukua tutkineeni ilahdun ajatuksesta pohtia niitä mietteitä ja tunteita, joita työ on herättänyt. Sisällysluetteloa selatessa ilahdun vielä enemmän. Lauerman tapa jäsentää teemaa muun muassa   sukuun liittyviin paikkoihin ja aikoihin tuntuu kiinnostavalta. Ja onpa Lauerma kehittänyt erilaisia tehtäviäkin oman työstämisen tueksi!

Taitto ja teksti – huolellista työtä

Kirja on jaettu neljään lukuun. Ensimmäisessä luvussa, Minä ja suku, pohditaan miten omaa sukua voi lähestyä ja mitä siitä voi tietää. Suvun tutkiminen asiakirja-aineistojen avulla saa rinnalleen muita tapoja, kuten omien ja vielä elossa olevien sukulaisten muistojen elvyttämisen ja kirjaamisen, tarinoinnin ja kysymisen. Toinen luku käsittelee suvun paikkoja ja maisemia; millaisia metsiä, puutarhoja, rakennuksia, työ- ja leikkipaikkoja sukuun on liittynyt. Kolmas luku pohtii sukua arjen kautta ja pohdiskelun keskiöön nostetaan suvun esineet, tekstiilit, kuvat ja eläimet. Neljäs luku käy läpi elämää vuodenkierrossa: mitä suvussa on liitetty talveen, miten joulua on vietetty, entä kesää – millaisia tapoja ja käytänteitä vuodenaikoihin on liittynyt ja mitä niistä ehkä vielä noudatetaan.

Lauerma kirjoittaa sujuvasti ja selkeästi. Kirjaa on helppo lukea. Lauermalla on taito ottaa lukija mukaan ja kulkea kirjan läpi ikään kuin keskustellen lukijan kanssa. Luvuissa teksti saattaa haaroa eri suuntiin, aivan kuin keskustelussa, mutta lopussa Lauerma punoo teemat yhteen ja kiinnittää sukuun. Teokseen on myös haastateltu eri ihmisiä, museopedagogista dokumenttiohjaajaan. Haastattelut tuovat teokseen ajankohtaismediamaisen sävyn. Välillä tulee tunne, että lukeekin aikakauslehden tai Helsingin Sanomien teema-artikkelia. Loppuun on koottu lähdekirjallisuutta, joka sinällään on jo kiinnostava vinkkilista jatkolukemiseksi.

Kirja on myös huolellisesti taitettu. Pilkku- ja kirjoitusvirheet eivät siis häiritse, mutta muutama kulunut ilmaisu – kuten ’osaksi historian laveaa virtaa’ – pistää hieman silmään muuten luovasti ja puhuttelevastikin kirjoitetussa tekstissä. Termi ’iloinen 20-luku’ jättää lukijan pohtimaan, että olisiko tätä varsin yleisesti viljeltyä sanakuvaa voinut arvioida hieman kriittisemmin. Kuinka iloinen vuosikymmen oikeasti oli ja kenen silmin?

Kaipaus käsitteisiin ja ’kipeän’ historian käsittelyyn

Ajattelussa käsitteet ovat työkaluja. Parhaimmillaan ne osuvasti sanoittavat sitä, mitä on tuntenut tai ajatellut. Kirjassa onkin hyviä käsitteitä kuten ’sosiaalinen suku’ kuvaamaan sukua, johon kuuluu myös ei-biologisia sukulaisia, ja ’sukumaantieto’, jolla Lauerma kiteyttää suvun historiaan kuuluvia paikkoja. Itselleni kiintoisin on psykologi Pirkko Siltalan käsite ’sukupolvitaakka’ (tai taakkasiirtymä, tunnetaakka), jolla kuvataan osin tiedostamatta sukupolvelta toiselle siirtyviä traumaattisia kokemuksia. Käsite ei ole uusi ja sen yleismäärittelyihin on törmännyt jo aiemmin. Sitä olisikin voinut avata tätä yleismäärittelyä laveammin. Sukuun liittyy myös myönteisiä, sukupolvelta toiselle siirtyviä asioita. Tätä aineetonta kulttuuriperintöä, arjen elävää perintöä, olisi voinut käsitteenä tarkastella vaikkapa taakkasiirtymän vastinparina.

Käsitteitä olisin kaivannut enemmänkin. Esimerkiksi psykologisen omistajuuden käsite olisi voinut antaa uusia näkökulmia suvun paikkoihin. Monella meistä on historia, jossa on menetetty jotain laillisesti omistettua, kuten lapsuuskoti tai jopa oma kotiseutu evakko- ja pakolaiskohtalon kokeneilla, mutta joka yhä koetaan kuuluvaksi itselle.

Elävän perinnön käsite on myös keskeinen kuvaamaan niitä tapoja ja käytäntöjä, joita sukupolvet siirtävät toisilleen. Suomi hyväksyi vuonna 2013 UNESCO:n yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Elävän perinnön wikiluetteloon on kerätty lukuisia esimerkkejä elävästä perinnöstä Suomessa. Perinteet liittyvät niin juhliin ja tapoihin kuin käsityötaitoihin, ruokaperinteisiin ja moneen muuhun teemaan, ja siten myös sukuun. Sekä psykologisen omistajuuden että elävän perinnön käsitteisiin liittyviä sisältöjä Lauerma kuvaa Paikka- ja Arki -luvuissa, kuitenkaan mainitsematta näitä käsitteitä. Varsinkin elävästä perinnöstä löytyy kattavasti verkkomateriaalia. Historiantutkimuksessa on myös paljon kiintoisaa tematiikkaa, josta olisi ollut mukava lukea. Esimerkiksi kokemushistoria olisi hyvin nivoutunut Lauerman käsittelemiin teemoihin.

Lauerma nostaa esiin muutamia hyviä lähihistoriaan sisältyviä huomioita. Myös lapsilla ja nuorilla on jo historia, ja eri elossa olevien sukupolvien historiamuistin vertailu on kiinnostavaa ja kannustettavaa. Aina ei tarvitse haastatella isovanhempia, vaan voi myös haastatella lapsia ja lapsenlapsia. Viehättävä ajatus on myös ajatus ihmisestä läsnä olevana maisemassa lähes näkymättömästi. Maisema voikin olla yksi tietolähde. Se leviää ympärillämme kantaen jälkiä menneistä elämäntavoista – jos vain osaamme niitä nähdä.

Suvun tutkiminen ei aina ole auvoista vaan siihen voi liittyä hyvin kipeitäkin asioita – niin menneiden kuin itse tutkivan sukupolven kokemana. Muistin ja muistamisen politiikalla ja esimerkiksi tellable-termillä kuvataan sitä mikä yhteisössä on kertomisen arvoista ja mitä saa muistaa. Suvun historiassa ja sukutiedon keräämisessä ollaan tekemisissä intiimien muistojen kanssa. Suvussa voi myös olla eriäviä ajatuksia siitä, mitä muistetaan ja mitä halutaan unohtaa tai mistä saa puhua ja mistä pitää vaieta. Harmillisesti teos vähän vaikenee näistä. Olisi ollut kiintoisaa lukea Lauerman pohdintaa asioista, joista on vaiettu tai vaietaan. Entä jos muistot mummolasta eivät olekaan lapsuuden ikuista kesälomaa ja lämpöä, vaan jotain aivan muuta. Entä jos suvussa on etnisyyttä tai pakolaisuutta, jota ei haluta muistella tai jonka kollektiivinen historia on vaientanut. Esimerkiksi Anneli Sarhimaan teos Vaietut ja vaiennetut (2017) kuvaa Suomen kotoperäistä karjalankielistä väestöä, joka on monin tavoin vaiennut ja joutunut vaikenemaan omasta historiastaan, kielestään ja kulttuuristaan. Sukupolviin liittyvät myös sosiaaliset nousut ja laskut, kun joku suvun jäsen kouluttautuu tai avioituu ’säätyään alemmas tai ylemmäs’. Ja entä kun suku päättyy – vaikkapa tutkijaan itseensä tai hänen sukupolveensa, joko suunnitelmallisesti tai suunnittelematta.

Joitakin teoksen tiedollisia valintoja koen hieman suppeiksi. Esimerkiksi luvussa Metsä metsää tarkastellaan erityisesti kansanperinteen ja taiteen kautta. Metsiä, niiden historiaa ja historiallista merkitystä on Suomessa tutkittu kattavasti ja olisikin suonut, että luvun lähteistönä olisi käytetty muutakin kuin Marjut Hjeltin sinällään viehättävää Taikametsä-kirjaa. Metsä on myös hyvä esimerkki siitä, miten omasta ajastamme katsomme ja tulkitsemme mennyttä. Esiteollisen ajan metsäsuhde näyttäytyy meidän ajassamme helposti idyllinomaisena, myyttisenä metsänä. Historian metsäsuhteet ovat kuitenkin moninaisempia, myös pelottavia ja ankaria. Monessa suvussa on pienviljelijäjuuret ja metsää on luultavasti katsottu toisin kuin Werner Holmbergin ’mäntymetsän idylliä’ (s. 64).

Tärkeä näkökulma jää paikoin vähän puolitiehen

Suvun jäljillä -kirjassa on arvokas ajatus avata suvun tutkimisesta nousevia ajatuksia ja tunteita. Lisäksi se antaa ideoita, miten itse voisi lähteä tutustumaan omaan sukuunsa – muutoinkin kuin arkistomateriaalin avulla. Teosta voikin käyttää tukena omassa tutkimustyössä, kun haluaa tai tarvitsee jäsentää ajatuksia ja löytämisen kokemuksia. Parhaimmillaan lukija oivaltaa jotain – katsoo vaikkapa tuttuja valokuvia uusin silmin – tai saa eväitä sanoittaa omaa kokemusta. Myös tehtävät innostavat ja oivalluttavat alussa. Tehtävistä monet sopivat myös lapsille tai lasten kanssa tehtäviksi.

Lukijana oma innostukseni kääntyy puolimatkassa hieman uupumukseksi, kun kirja ei alkusivujen jälkeen syvenekään itseäni askarruttaneisiin kysymyksiin. Teoksen teema on kiinnostava ja tärkeä, ja olisikin mielestäni ansainnut vielä paikoin syvällisemmän ja tiedollisesti hieman kunnianhimoisemman käsittelyn.

Lähteitä:

Suomen kansan arvoituskirja, Haavio, M. ja Hautala, J. (toim.), 2006, WSOY, 448, 8.

Sukututkimus on suositumpaa kuin koskaan aiemmin – harrastajat yhä nuorempia. STT, 13.9.2020. Yle.fi

Muistin ja muistamisen politiikasta ja tellabe-termistä kts. simerkiksi Baroni, R. 2021. Tellability. Teoksessa Hühn, P., Pier, J., Schmid, W., Schönert, J. (toim.), The living handbook of narratology. Hamburg: Hamburg University Press. (, 29.11.2021); Miettunen, K-M, 2014. Muistelu historiantutkimuksen haasteena ja mahdollisuutena. Teoksessa Hakkarainen, J., Hartimo, M., Virta, J. (toim.), Muisti. Acta philosophica Tamperensia, 6.

Eloranta, J., Jalava, J., Ojala, J., 2006. The Road to Prosperity: an Economic History of Finland. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura; Luttinen, J.: Metsän hahmottaminen ja haltuunotto (1500-1850).  ja Roiko-Jokela, H.: Ihminen, metsä ja arki. – molemmat teoksessa Roiko-Jokela, H. (toim.). Ihminen ja metsä 1. Kohtaamisia arjen historiassa. Helsinki: Metsäkustannus.