Serhi Rudenko (s. 1970) viimeisteli lokakuussa 2022 teostaan Sankareiden Kiova: Kilpailu kaupungista ja sen herruudesta ja totesi, ettei se ollut helppoa. Juuri silloin Venäjä näet iski taas kerran ohjuksilla Kiovaan ja lukuisiin muihin Ukrainan kaupunkeihin. Rudenko uskoi, että oli menossa sodan loppunäytös ja että ukrainalaiset voittavat sen, niin että tulevat polvet saavat elää rauhassa ja sovussa. Tiedämme, ettei niin ole ainakaan vielä käynyt eikä sodan loppua näy lähes kahden vuoden taistelujen jälkeen.

Rudenko aloittaa kirjoittamalla kahdesta sankarista, Kiovan pormestari Vitali Klytškosta ja tämän nyrkkeilijäveljestä Volodymyristä sekä presidentti Putinin historiakäsityksistä ja osuudesta Ukrainan sortamisessa. Näin hän luo pohjaa Kiovan sankareista kertoville esseilleen, joissa myös veljekset ja Venäjän presidentti esiintyvät vielä useita kertoja.

Ukrainasta ja Kiovasta oli tullut Putinille pakkomielle. Hän oli aloittanut Ukrainan valtion purkamisen jo 2014 valtaamalla Krimin ja ottanut vähitellen hallintaansa Ukrainan itäosat. Heinäkuussa 1921 Putin väitti – taas kerran – ettei Ukrainaa ole ollut olemassakaan, vaan koko maa ja sitä asuttava kansa ovat olleet ikiajat venäläisiä. Joulukuussa 2021 hän selitti – taas kerran – että Kiova on venäläinen kaupunki ja Venäjän ortodoksian kehto. Näin Putin haki oikeutusta hyökätä itsenäiseen valtioon keskellä Eurooppaa. Hän halusi nähdä Kiovan trikolorin väreissä ja Venäjän sotakoneiston sen kaduilla.

Putin väitti Ukrainan hallinnon uhkaavan sekä ukrainalaisia että venäläisiä. Niin Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Marija Zaharova kuin ulkoministeri Sergei Lavrovkin toistelivat presidentin totuuksia. Helmikuun 21. päivänä 2022, kun Venäjä tunnusti Luhanskin ja Donetskin autonomisiksi kansantasavalloiksi, Putin totesi:

Nyky-Ukraina on täysin ja perin pohjin Venäjän luomus. Tarkemmin sanoen bolsevistisen, kommunistisen Venäjän. – – Lenin ja hänen toverinsa tekivät sen kohtelemalla Venäjää varsin karkealla tavalla – erottamalla ja repimällä siitä irti sen omia historiallisia maita – – Näin itse asiassa muotoutui neuvosto-Ukrainan alue. (s. 16)

Ukrainalaiset eivät voineet uskoa, että Putin aloittaisi sodan Ukrainaa vastaan helmikuun 24. päivänä 2022 ja hyökkäisi suoraan Kiovaan. Ei, vaikka Washington oli jo syksyllä 2021 varoittanut suurhyökkäyksen todennäköisyydestä, vaikka Venäjä oli keskittänyt joukkoja Luhanskin ja Donetskin ”suojaksi” ja vaikka Der Spiegel ja Politico olivat 12. helmikuuta julkaisseet tiedon, että suurhyökkäys saattaisi alkaa 16. helmikuuta.

Myös presidentti Volodymyr Zelenskyi näytti toivovan viimeiseen asti, ettei Venäjä hyökkäisi Ukrainaan. Toinen Volodymyr, nyrkkeilijä Klytško puolestaan otti Putinin haasteen vastaan ja meni kaksi viikkoa ennen hyökkäystä Kiovan reserviläisten aluepuolustusprikaatiin ja ilmoittautui sotaan hyökkääjiä vastaan. Hän ei lähtenyt länteen, mihin hänet olisi otettu avosylin vastaan, vaan jäi Kiovaan pormestariveljensä tueksi.

Sodan alettua presidentti Zelenskyin ja pormestari Klytškon oli katsottava toisiaan uudella tavalla, kun heillä oli yhteinen vihollinen ­– siitä huolimatta, että näyttelijä Zelenskyi oli ohjelmissaan pilaillut pormestarin kustannuksella ja hänen puolueensa, Kansan palvelijat, oli taistellut Klytškon kannattajien kanssa vallasta Kiovassa.

Rudenko myöntää, ettei hän itsekään viime hetkeen saakka uskonut Putinin ryhtyvän suursotaan Ukrainaa vastaan. Olihan koulussa neuvostoaikana tolkutettu, että venäläiset ovat ”veljiä”. Sumyn alueella 40 kilometrin päässä Venäjän rajasta syntynyt toimittaja ja kyläläiset tosin tiesivät, että naapurimaassa asui ”laiskoja, viinaan meneviä, kateellisia ja röyhkeitä katsapeja”.

Ja me tiesimme aina, että jossain viimeisen ison rajakylän takana alkoi Mordor. Pimeä, laiska ja paha. Sen kurja, rappeutunut ja alkoholisoitunut kansa. Se ei osaa muuta kuin litkiä kiljua ja varastella toisten pihoilta päätyen kerta toisensa jälkeen vankileirille. (s. 21)

Myöskään Putinia kuvatessaan Rudenko ei säästele sanojaan. Hän toteaa tämän olevan ”sairas mies” ja ”tyypillinen loukattu neuvostoihminen”, jonka valtaa köyhällä, sorretulla ja ryöstelyllä Venäjällä kukoistava ja vauras Ukraina uhkaa. Aloittaessaan 24.2. aamulla kello neljän ja viiden välillä ”erikoisoperaationsa” Ukrainassa Putin uskoi, että venäläiset otetaan riemuiten vastaan. Hän ei aavistanut, että uusi ukrainalaispolvi olisi valmis puolustamaan itseään ja maataan ase kädessä tai Molotovin cocktaileja – kiovalaisittain Bandera-smoothie – heitellen. – Rusenko lausahtaa:

Paremmin kuin Putin ei kukaan olisi kyennyt yhdistämään ukrainalaisia taisteluun vapaudesta ja itsenäisyydestä. (s. 18)

Kirjassa ei ole kuvia, eikä niitä tarvitakaan. Sanat antavat riittävän – karmean – käsityksen tapahtumista. Mark Kanaryskyn piirtämiä pieniä karttoja Kiovasta ja sen ympäristöstä on 16. Ne on painettu eri mittakaavaan sen mukaan, miten etäällä tapahtumapaikka on Kiovan keskustasta. Ne osoittavat lennokki- ja raketti-iskujen kohteita, taistelupaikkoja, lentokenttiä sekä kyliä, joissa sankarit piilottelivat tai olivat miehittäjän armoilla tai kaatuivat taistelussa. Niihin on merkitty myös Venäjän armeijan tulo- ja vetäytymissuunnat. Lähes kaikkiin karttoihin on merkitty nuolella tapahtumapaikan etäisyys presidentin kansliarakennuksesta. Kartat ovat valitettavan pieniä, harmaita ja epäselviä, joten niistä on vaikea saada tolkkua.

Sankareiden Kiova on kokeneen journalistin taidolla kirjoittama, ensi sijassa ukrainalaisille tarkoitettu teos, mutta valaisee se suomalaisenkin lukijan näköaloja. Eero Balkin käännös on luistava ja luonteva. Kirjan ulkoasusta vastaa Eevaliina Rusanen. Kannen kuvan on ottanut Wladyslaw Musiienko.

SODAN ALUSTA VENÄLÄISTEN VETÄYTYMISEEN

Rudenko seuraa Venäjän hyökkäyksen etenemistä helmikuun 24. päivän ensimmäisistä iskuista Kiovaan klo 4.45 alkaen vihollisarmeijan vetäytymiseen pääkaupunkiseudulta. Venäjän johto oli varma voitostaan, ja 26.2. Valko-Venäjän puolustusministeri Viktor H’renin ehdotti Sergei Soigun nimissä antautumista Ukrainan puolustusministeri Oleksi Reznikoville, jotta hyökkäys pysähtyisi, mutta tämä äsähti: ”Suksi kuuseen!” Reznikov myös kehotti kiovalaisia liittymään aluepuolustukseen ja tarttumaan aseisiin. Kymmenet tuhannet vapaaehtoiset tarttuivatkin Kalašnikoveihin, joita viranomaiset jakoivat. – Vuoden 2023 loppupuolella ministeri on kuitenkin erotettu.

Kun Venäjän joukot eivät menestyneet odotetulla tavalla, ne vetäytyivät Kiovan alueelta 5.3.–31.3.2022. Osa joukoista siirtyi pohjoiseen Valko-Venäjälle, osa koilliseen Venäjän puolelle Tšernihivin ja Kurskin alueelle. Eräiden sankareiden vaiheita Rudenko täydentää kertomalla, mitä he tekivät vielä Kiovan tapahtumien jälkeen. Useat siirtyivät muualle torjumaan vihollisen hyökkäyksiä, mutta eivät enää elävänä palanneet.

Pormestari Klytškon ja hänen nyrkkeilijäveljensä lisäksi Rudenko kertoo 36 esseessään aktivistista, elokuvaohjaajasta, historianopettajasta, journalistista, laulajasta, lääkäristä, näyttelijästä, poliitikosta, runoilijasta ja valokuvaajasta. Välillä hän kuvaa venäläisten iskuja kaupunkeihin, kyliin, lentokentille ja televisiotorniin sekä Tšernobylin ydinvoimalan miehittämistä. Hän kertoo myös, miten ukrainalaiset puolustautuivat kylissä ja lentokentillä sekä eliminoivat ryöstäjiä ja sabotoijia. Jokaisella sankarilla on erilaiset vaiheet, ja jokaisen tarina on erilainen. Kaikkein karmeimpia kohtaloita tekijä ei kerro.

Tekstissään Rudenko lainaa välillä suoraan presidentin, pormestarin, kansanedustajien ja  sotilashenkilöiden puheita ja kirjoituksia merkiten ne kursiivilla, joten ne erottuvat muusta tekstistä. Erityisen ahkerasti hän siteeraa ”tavallisten” sankareittensa sanoja. Hän toistaa myös runoja ja lauluja, jotka osuivat kiovalaisten sydämeen. Vihollisen ohjusten iskiessä Kiovaan ja tykkitulen kumun kantautuessa esikaupungeista journalisti Jevhen Spirin julkaisi runon Kiovasta. Lisää runoja hän kirjoitti tukahduttaakseen tuskaansa, kun hän vihollisen poistuttua auttoi Butšassa asiantuntijoita joukkohautojen avaamisessa ja surmattujen tunnistamisessa.

Luulin aina eläväni jumalan ansiosta
Näkemäni jälkeen ei jumalakaan taida olla
punaiset silmäni kipeytyvät hälytyksen äänistä
muistaessaan, miten pommit tappavat lapsia ja äitejä . . . (s. 171)

KAKSI TUSINASTA

Andri H’lyvnjuk seisoi helmikuun 25. päivänä Kiovassa Sofian aukiolla ja lauloi, kun kaupungin laidoilla jylisivät tykit, venäläiset iskivät ohjuksillaan, sabotaasiryhmät hyökkäilivät esikaupunkeihin ja monet kaupunkilaiset tekivät lähtöä jonnekin länteen. Hän oli ja lienee edelleen näyttelijä, lyyristen laulujen tekijä, Boombox-yhtyeen kitaransoittaja ja johtaja. Vielä ennen Krimin valloitusta 2014 H’lyvnjuk oli ollut suosittu esiintyjä myös Venäjän esiintymislavoilla ja voittanut useita Venäjän viihdemaailman palkintoja. Sofian aukiolla hän kajautti kapinalaulun Punamarjaheisi:

Rantalehdon punamarjaheisi taivuksissa on.
Miksi, meidän uljas Ukraina, olet onneton?
Mepä rannan punamarjaheiden kohotamme
Ja sut, meidän uljas Ukraina, hei-hei, ilostutamme . . . (s. 67)

Yhdessä päivässä laulusta tehty videoklippi nousi suosikiksi Ukrainan somessa. Stepan Tšernetskyi oli kirjoittanut laulun jo 1914 erään 1600-luvun kasakkalaulun pohjalta. Muutamassa viikossa H’lyvnjukin esittämästä laulusta tuli ukrainalaisten vastarinnan symboli, jota lauloivat vanhat ja nuoret, tunnetut laulajat ja harrastajat. Jopa Pink Floyd teki Punamarjaheiden pohjalta kappaleen Hey Hey Rise Up, ja siitä tuli jo huhtikuun alkupuolella hitti Isossa-Britanniassa.

Maaliskuun 26. päivänä H’lyvnjukin kolonna eteni Irpinin suuntaan ja joutui kranaattikeskitykseen. Andri haavoittui kasvoihin osuneesta sirpaleesta. Mutta kun venäläiset lähtivät Kiovan alueelta ja sota jatkui muualla, hänestä tuli taistelulennokki Punisherin lennättäjä. Yhdessä muiden lennättäjien kanssa hän tuhosi rintamalla miehittäjiä ja heidän varustustaan. Elokuussa H’lyvnjuk palkittiin 3. luokan ansiomerkillä.

Rudenkon kohtaamat sankarit eivät olleet pelkästään miehiä. Yksi heistä on Ljena Tšytšenina, Espreso-television toimittaja, joka oleskeli Butšassa helmikuun 27. päivästä maaliskuun 9. päivään. Hän ei lähtenyt pois, kun vielä olisi päässyt, vaan jäi, sillä hän koki, että journalistina hänen on jäätävä lähettääkseen tietoja tilanteesta. Hänellä oli hätälaukku keittiössä valmiiksi pakattuna: vaatteita, vettä, ruokaa, pattereita, varavirtalähteitä, käteistä rahaa sekä isoja muovikasseja ja teippiä, joita hän ei sitten tarvinnutkaan.

Ljena ei ollut valmistautunut miehitykseen, vaikka hänelle oli kerrottu, mitä voi tapahtua. Vasta kun hän ei enää voinut välittää tietoja, hän tajusi, että olisi ollut viisasta lähteä heti. Vihollisen ammus osui Ljenan asuinkerrostaloon, mutta toimittaja oli ehtinyt paeta suojaan tuttaviensa omakotitalon kellariin, mistä hän vähitellen uskaltautui kadulle.

Naapurikadulla meikäläiset sotilaat tuhosivat Venäjän maahanlaskujoukkojen kolonnan. Siellä varmaan tutustuin ensi kertaa venäläisiin sotilaisiin, sillä menin kuvaamaa videota. Ympäriinsä lojui heidän tavaroitaan, ja kävi selväksi, että tämän osaston eliittistatus oli vähintäänkin kyseenalainen. Sen huomasi etenkin vanhoiksi menneistä muonapakkauksista. (s. 130)

Miehittäjillä oli mukanaan tappolista, jonka mukaan he ampuivat ihmisiä kaduilla ja pihoilla. Jotkut paikalliset antoivat viholliselle tietoja, kenen paperit olisi syytä tarkastaa, ja Tšytšeninaakin käytiin kuulustelemassa. Aluksi venäläiset olivat verraten hyväntahtoisia eivätkä paljastaneet aggressiivisuuttaan. Niinpä monet ajattelivat, ettei mitään pahaa voi tapahtua, sillä kodeissaan ja kellareissa piileskellessään he eivät nähneet kaduilla lojuvia ruumiita.

Kaikki eivät poistuneet Butšasta silloinkaan, kun virallinen evakuointireitti avattiin maaliskuun 9. päivänä ja he olisivat vielä voineet pelastua. Ljena läksi kaupungista, mutta tavallisesti 40 minuutissa ajettu automatka Kiovaan kesti nyt yhdeksän tuntia, kun venäläiset passareillaan ja tarkastuspisteillään hidastivat evakuoitavien kulkua. Tieto miehittäjien kauhuteoista ja joukkohaudoista levisi vasta sitten, kun Ukrainan armeija saapui Butšaan huhtikuun ensimmäisenä päivänä.

Parin kuukauden kuluttua Ljena palasi asuntoonsa, jonka ikkunat olivat vaurioituneet, ovet revitty saranoiltaan ja kaikki irtain varastettu. Viety oli myös WC-pönttö, lavuaari, jääkaappi, silitysrauta, kaikki, minkä voi irti saada ja jaksoi kantaa ajoneuvoihin. Vain robotti-imuri oli jäljellä, koska sotilaat eivät kai tienneet, mikä se oli. Ljenan tarvitsi vain (!) kunnostaa asunto ja siivota. Hän uskoo, että tappajat, raiskaajat ja ryöstelijät joutuvat vielä syytteeseen ja saavat rangaistuksensa.

ANTISANKAREITA

Sankareiden lisäksi Kiovassa oli myös pettureita. Yksi heistä oli Andri Naumon, Ukrainan turvallisuuspalvelun sisäisen turvallisuuden osaston entinen johtaja. Hän oli jo etukäteen tiennyt Venäjän hyökkäyksestä ja luovuttanut FSB:lle Tšernobylin ydinvoimalan turvallisuussuunnitelman. Helmikuun 23. ja 24. päivänä mies kiirehti autollaan länteen mukanaan timantteja, smaragdeja ja käteistä rahaa. Kahden kuukauden kuluttua hänet pidätettiin Serbiassa.

Tšernobylin ydinvoimalassa, 16 kilometrin päässä Valko-Venäjän rajasta, oli myös Venäjän turvallisuuspalvelun, FSB:n, värväämiä sabotoijia, jotka edesauttoivat hyökkääjiä ottamaan haltuunsa voimalan. Muutkin sabotoijat, joista 90 prosenttia oli ukrainalaisia, olivat valmistautuneet hyvissä ajoin Venäjän hyökkäykseen. Jo kolme viikkoa ennen suursodan alkua, tammikuun 18. päivänä jotkut asensivat risteilyohjusten ohjausantureita erääseen lastensairaalaan. Toiset piilottivat Kiovaan Venäjän armeijan paraatiasuja miehittäjille voitonparaatia varten.

Heti sodan alettua sabotööriryhmät, joihin kuului 5­–7 henkeä kuhunkin, alkoivat merkitä strategisia kohteita O- ja X-merkein raketti- ja ohjusiskuja varten. Myös paniikin levittäminen oli sabotoijien yksi tehtävän. Kiovalaiset puolestaan aloittivat nopeasti sabotoijien likvidoimisen. Jo kolmen ensimmäisen sotapäivän aikana kaupungissa likvidoitiin 23 sabotaasi- ja taisteluryhmää, mikä osoittaa niitä olleen paljon.

Rudenko kertoo myös hirmuteoista, joihin syyllistyi etnisten venäläisten ohella vähemmistökansojen joukosta haalittuja huonosti koulutettuja sotilaita – jakuutteja, komeja, mareja, mordvalaisia, tataareja, tuvalaisia, udmurtteja ja muita. Hän voi vain todeta: ”Julkinen terrori on Venäjän nykyjärjestelmän käyntikortti.” Siitä todistavat myös ne menetykset, jotka Kiovan kaupunki kärsi Venäjän 40 päivän hyökkäyksen aikana: 167 asuinrakennusta, 44 koulua, 26 päiväkotia, 1 lastenkoti ja 17 sairaalaa vaurioitui sekä siviilejä kuoli 89 ja haavoittui 398. – Ja paljon enemmän tuhoa oli vielä tulossa.

***
Kaikesta tapahtuneesta huolimatta Rudenko suhtautuu teoksensa lopussa luottavaisesti Kiovan ja Ukrainan tulevaisuuteen. Hän uskoo, että sota huipentuu ukrainalaisten voittoon ja päättyy voitonparaatiin Kiovan pääkadulla H’reštšatykillä. Sitä toivoo moni muukin.