Kirjoittamisen mysteeriä kannattaa tutkailla ja ihmetellä, niidenkin, jotka sitä paljon harjoittavat.  Tällaiseksi toimijaksi kirjan tekijäkin mieltää itsensä. Kirjoittaminen on aina liikkeessä, kuten Kimmo Svinhufvud teoksensa esipuheessa muistuttaa.

Svinhufvud mieltää kirjoittamisen teorian ennen kaikkea voimavaraksi, josta on paljon käytännön hyötyä. Hän erittelee tutkimuksiin nojautuen erilaisia kirjoittamiskäsityksiä: kirjoittamista taitona, luovuutena, prosessina, tekstilajien tuottamisena, sekä sosiaalisena ja sosiaalipoliittisena toimintana.  Näistä kaksi jälkimmäistä lienevät vähemmän tunnettuja näkökulmia kirjoittamiseen. Ne ohjaavat ajattelemaan kirjoittamista paitsi sosiaalisiin sopimuksiin perustuvien tekstienlajeina, myös kirjoittamiseen liittyvinä kulttuurisina käytäntöinä. Mahdollisuudet kirjoittaa, ilmaista itseään, osallistua keskusteluihin ja kyky tulkita tekstejä eivät jakaudu maailmassa tasaisesti – kirjoittamiseen liittyy myös paljon vallan käytäntöjä.

Kuva: Mark Twain 1884. The Mark Twain Papers, Bancroft Library.

Kokonaisvaltainen ymmärrys kirjoittamiseen yleensä on itse asiassa varsin radikaali useimpiin kirjoittamisoppaisiin verrattuna. Yleensähän esimerkiksi opinnäytetöiden tekemiseen ohjaavat opukset mallintavat genrekirjoittamiseen, tiettyjen sääntöjen noudattamiseen ja tietynlaiseen suorituksen aikaansaamiseen. Etenkin suorituskeskeinen opastus ohjaa painopisteen helposti vain lopputulokseen, jolloin vähemmälle huomiolle jäävät kirjoittamisprosesseihin ja –kulttuureihin liittyvät kysymykset. Prosesseista tiedetäänkin paljon vähemmän, ja kulttuuria tulee harvemmin ajatelleeksi – kirjoittaminenhan mieltyy usein vain jonkinlaiseksi yksilöpsykologiseksi kyvyksi. Kulttuuriset kysymykset liittyvät lajien ja tyylien paikallisiin, kansallisiin tai globaaleihin arvostuksiin ja tapoihin.

Kirjoittamisen sitkeät myytit

Kokonaisvaltaisen kirjoittamisen opetuksen ja arvioinnin tulisikin sisältää kaikki nämä näkökulmat, vaikka se ei helppoa olekaan. Liikkeelle voi lähteä vaikka ”hyvän kirjoittajan” käsitteen purkamisesta – onko hyvä kirjoittaja itseään ilmaiseva, genrejä taitavasti hyödyntävä vai jotakin muuta? Hyödyllistä on myös purkaa kirjoittamiseen liittyviä sitkeitä myyttejä, joita Svinhufvudin mukaan on ainakin kuusi: hyvät kirjoittajat 1) eivät näytä keskeneräisiä tekstejään, 2) aloittavat vasta, kun vire on oikea, 3) aloittavat vasta, kun heillä on uusi idea, 4) aloittavat vasta, kun on tarpeeksi aikaa, 5) tuottavat kirjoituksia yhdeltä istumalta, ja 6) ovat synnynnäisiä lahjakkuuksia.  Mikään näistä väittämistä ei tutkimusten valossa pidä paikkaansa

Kuva: Lettre d’un singe, Cesar de Malaca, écrivant aux Animaux de son espèce, 1781, Gallica, BNF.

Myös kirjoittamisblokkeja on tutkittu paljon, ja tutkimusten tuloksia voi hyödyntää niiden purkamisessa. Helpottavaa tietää, että epäonnistumisen pelot ja muut sisäiset jarrut ovat aivan yleisesti tunnettuja ilmiöitä. Lykkääminenkin on aivan tavallista: tunnettua on, että siivousinto iskee, jotta aloitusta saisi siirrettyä. Lääkkeitäkin ovat tarjolla: osallistuminen, ohjelmallisuus, itseohjautuvuus ja sosiaalinen verkostoituminen. Suomalaiseen vanhaan korpikirjailija-malliin verrattuna varsin moderneja ideoita, siis.

Millaista on hyvä palaute?

Mikä sitten on muuttunut kirjan edelliseen, vuoden 2007 painokseen verrattuna? Ainakin palautetta käsittelevää lukua on muokattu –  tietenkin edellisestä laitoksesta saadun palautteen perusteella. Kirjoittamiseen liittyvä oppihan on hyödyllistä vain silloin, kun se toimii käytännössä, ja tätä toimivuutta voi parhaiten testata muilta saadun palautteen avulla.

Millaista hyvä palaute sitten on – siinäpä ikuisuuskysymys! Se ainakin on selvää, että kirjoittamisen ohjaajan tulisi nähdä se, mihin kirjoittaja itse pyrkii, eikä ohjata palautteellaan tekstiä oman ideaalitekstinsä suuntaan. Kannattaa siis käyttää aikaa siihen, että löytää luontevan tavan käyttää ohjaajan valtaansa ja perustelee omat näkemyksensä ja kirjoittamiskäsityksensä. Myös vertaispalautteen tulee olla perusteltua – palautteen määrä ei aina korvaa laatua. Perustelu tekee negatiivisista evaluoinneista vähemmän uhkaavia ja analyyttiset kehut auttavat eteenpäin.

Kauas on siis edetty ajoista, jolloin esimerkiksi erinäköisten oppimiseen liittyvien tekstien palautteeksi näytti riittävän marginaaliin tuherrettu ”ok!”. Eihän tässä voi kuin kadehtia kaikki niitä, joiden käsillä on näin hyviä oppaita ollut – ja onneksi on nyt meidän kaikkien saatavilla. Kun Svinhufvudin ansioksi laskee vielä suositun Gradutakuun (2009) ja Carol Kiriakosin kanssa kirjoitetun mainion Tohtoritakuun (2015) (ja molempiin liittyvät verkkosivustot) voi sanoa, että yksittäisen ihmisen panos suomalaisen kirjoittamiskulttuurin edistämisessä on melkoinen.