John Gillard oli minulle aikaisemmin täysin tuntematon suuruus, mutta Luovan kirjoittajan työkirja osoitti hänen olevan kekseliäs kaveri. Epäilen, että hän on opiskeluaikanaan käynyt kirjoittamiskursseja, jotka eivät ole häntä tyydyttäneet tai joilta hän on napannut hyviä ideoita, ja koonnut sitten oman kurssin. Ilmeisesti mieltymystensä pohjalta Gillard on valinnut maailmankirjallisuuden suurten nimien joukosta 20 ja laatinut kunkin tyylin pohjalta tehtävät, jotka kattavat luovan kirjoittamisen keskeiset osa-alueet. Kaksi alkuperäisen kokonaisuuden kirjailijaa on jätetty pois suomenkielisestä laitoksesta ja heidän tilalleen on otettu Katja Kettu (s. 1978) ja Anja Snellman (s. 1954), joiden esittelyn on laatinut kirjailija, toimittaja Jani Saxell. Hän on tehnyt myös vastaavat harjoitukset. Kirjassa ei kerrota, kenen tilalle ja millä perusteella suomalaiset on otettu mukaan.

Realismista eksistentialismiin, kauhuun, scifiin ja tajunnanvirtaan

Valituista kirjailijoista kuusi on syntynyt 1800-luvulla, kuusi 1910–1930-luvuilla sekä kuusi 1940–1960-luvuilla. Ensimmäiset ovat modernismia edustavat James Joyce ja Virginia Woolf, jotka elivät samoina vuosina (1882–1941), ja nuorin on populaarikulttuuria ja postmodernismia edustava Douglas Coupland (s. 1961). Gillardin luokituksen mukaan kirjailijat käyttävät kaikkiaan 32:a tyyliä. Modernisteja on viisi, postmodernisteja neljä, maagisia realisteja neljä, eksistentialisteja kolme, kauhua ja scifiä kirjoittavia on kumpiakin kaksi sekä 12 muuta metodia käyttäviä yksi kutakin. Moni kirjailija edustaa useita tyylejä, esim. Kurt Vonnegut (1922–2007) vastakulttuuria, satiiria ja scifiä, Patrick Süskind (s. 1949) ja Haruki Murakami(s. 1949) maagista realismia ja eksistentialismia sekä Snellman omaelämäkerrallisuutta, runoja ja aikalais- ja sukupolviromaaneja.

Suurin osa auktoreista on englanniksi kirjoittaneita/kirjoittavia  (amerikkalaisia, australialaisia, brittejä, irlantilaisia ja eteläafrikkalaisia). Lisäksi mukana on kaksi saksalaista (Franz Kafka 1993–1924; Patrick Süskind) sekä yksi ranskalainen (Georges Perec, 1936–1986), kolumbialainen (Gabriel García Márquez (1927–2014) ja japanilainen (Haruki Murakami). Yhtään venäläistä eikä mustaa afrikkalaista ole joukossa, vaikka he olisivat varmasti inspiroineet uudenlaisia harjoitustehtäviä. Mieskirjailijoita ryhmässä on 15 ja naiskirjailijoita viisi.

Jokaiselle kirjailijalle Gillard omistaa yhden aukeaman, jolle mahtuu keskeisten teosten luonnehdinnan lisäksi pari valokuvaa. Johdatteessa kukin tekijä tiivistyy 3–5 riville tähän tapaan: ”Margaret Atwood on yksi Kanadan maineikkaimmista kirjailijoista. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu romaaneja, novelleja, runoja ja tietokirjallisuutta. Tyyliltään hän on kokeellinen ja edistysmielinen.” Varsinaisessa esittelyssä kunkin kirjailijan keskeisiä teoksia avataan hieman laajemmin. Kirjailijoiden esittelyt eivät onneksi ole työkirjan tärkeimpiä asioita, vaan näitä ovat heidän tuotantonsa inspiroimat harjoitukset, joille on annettu valmiiksi sivu tai pari vastaamistilaa kuten yleensä työkirjoissa on tapana. Tehtäviä voi toki söhertää mille papaerille tahansa.

Harjoittelemalla ääni auki

Mikään kirjoittaminen ei synny pelkästään tahdonvoimalla, on myös osattava kirjoittaa, ja osaaminen syntyy vain harjoittelemalla. Useimmat Gillardin työkirjan tehtävät sopivat hyvin avaamaan tieteentekijänkin mielen ja sanojen solmuja, vaikka vain harva kirjan tehtävä tulee lähellekään tutkimustekstin tuottamista. Joyce on innoittanut Gillardin laatimaan kahden muun harjoituksen lisäksi yhden, jossa pitää tajunnanvirtatekniikkaa käyttäen kirjoittaa sisäinen monologi. Vladimir Nabokov (1899–1977) on puolestaan antanut tekijälle mm. kimmokkeen usuttaa harjoittelijat kirjoittamaan sanoja, joissa on alkusointu. – Sehän meiltä suomalaisilta käy! Vai käykö? – Yksi William S. Burroughsin (1914–1997) inspiroima tehtävä vaatii kirjoittamaan jotakin muuta kuin tyhjänpäiväistä höpinää ”Hyvää päivää! – Kirvesvartta!” -keskustelun sijaan.  – Innostuin tehtävästä niin, että teksti syntyi hetkessä. Moni muu harjoitus vei paljon enemmän aikaa.

Kuva: Iris Murdoch (1919–1999) ja  Georges Perec (1936-1982)

Yllättävän hauska oli myös Iris Murdochin inspiroima harjoitus, jossa lyhyt teksti pitää aloittaa sanalla auringonvalo ja lopettaa sanalla odottaa. Väliin on saatava vielä mahtumaan jääkaappimagneetti, kunnianarvoisa ja taiteellinen. – Minusta harjoitus tuntui aluksi mahdottomalta, mutta hetken kuluttua teksti syntyi, niin että aloin jo kuvitella, että meiltähän tämä kirjoittaminen käy.

Katja Ketun inspiroimista tehtävistä yksi kehottaa lukijaa kokeilemaan epäluotettavan kertojan käyttöä. Tämän harjoituksen tutkija voi suorittaa ihan vain kokeeksi, vaikka tutkimustyössä ei moista menetelmää kannata käyttää, jollei halua menettää täysin uskottavuuttaan. Toisen suomalaisen kirjailijan, Anja Snellmanin, yhteydessä annettu harjoitus tulee sentään aika lähelle tutkijan arkea, sillä siinä lukijan pitäisi suunnitella kirjoittamisen taustatyötä: ”Suunnittele jonkin erityisalan tai kulttuuripiirin tuntemusta vaativan tekstisi taustatyöjakso: millaisia suullisia ja arkistolähteitä tarvitset ja keitä mahdollisesti haluaisit haastatella? Entä minne sinun olisi syytä matkustaa aistimaan arjen tuoksuja ja värejä?”

Historiallisia romaaneja kirjoittava Peter Carey (s. 1943) on saanut Gillardin antamaan yhden harjoituksen otsikoksi ”Huone lapsuudesta”. Tehtävä muistuttaa monen tutkijan, esim. kansatieteilijän tai muistitietohistorioitsijan aineistonkeruuta. Siinä pitää näet ajatella jotain huonetta lapsuudenkodista, sulkea silmät ja palauttaa paikka mieleen sekä miettiä, miltä huone näyttää, miltä siellä kuulostaa ja miltä siellä tuoksuu. – Innostuin tästäkin tehtävästä kovasti. Samaa en kuitenkaan voi sanoa Careyyn liitetystä toisesta harjoituksesta: ”Vuoropuhelu historian kanssa”. Siinä annetaan neljä ajankohtaa, 1690-luku, 1870-luku, 1910-luku ja 1980-luku, joista yhteen pitäisi sijoittaa itsensä ja kuvitella olevansa jonkun kotona, ihmisjoukossa tai muussa paikassa niin, että puhuu jollekulle. Sitten pitäisi vielä tavoittaa ajan henki. – Huh! Harjoituksen tekeminen juuttui ensin siihen, etten kokenut tietäväni tarpeeksi mistään ajankohdasta. Kirjoitin lopulta aika surkea kyhäelmän 1980-luvulta, jonka sentään olen elänyt.

Luovan kirjoittajan työkirjan tehtäviä voi mielestäni verrata laulajan äänen avaukseen ja pianistin tai kitaristin sormiharjoituksiin – ehkä juuri siksi kirjan alaotsikossa mainitaan sormiharjoitukset. Jos ajatukset ja sanat ovat pahasti jumissa, voisi parin harjoituksen mittainen ”lämmittely” ennen päivän kirjoitusurakkaan ryhtymistä olla hyväksi niin kaunokirjallisen kuin asiaproosankin kirjoittajalle. Kirjan tehtävät eivät tee kenestäkään klassikkoa, mutta ainakin oman kokemukseni perusteella ne sopivat erinomaisesti pieneen alkuverryttelyyn.

***