Belgian kuningas Albert vieraili kesäkuussa 2010 Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupungissa Kinshasassa osallistuen maan itsenäisyyden 50-vuotisjuhlallisuuksiin. Kuninkaan matka nostatti etukäteen kiihkeitä tunnelmia Belgian parlamentissa. Kiivaita keskusteluja ei lieventänyt se, että maan silloinen ulkoministeri Louis Michel oli nimittänyt kuningas Leopold II:sta – Albertin isoisosetää – aikansa suureksi visionääriksi ja sankariksi.

Kongo kuohuttaa Belgiassa, missä siirtomaakauden historiaan liittynyt aiempi hiljaisuus, hämmennys ja häpeä ovat vaihtumassa avoimempaan keskustelukulttuuriin. Kongo on viimeisen runsaan vuosikymmenen aikana noussut myös näyttävästi akateemisen historiantutkimuksen ja populaarin kirjoittamisen kohteeksi. Merkittävä keskustelunavaaja oli yhdysvaltalaisen kirjailijan ja journalistin Adam Hochschild teos King Leopold’s Ghost (1998), jonka tavoitteena oli lisätä yleistä tietoisuutta kuningas Leopold II:n aikaisista hirmuteoista Kongossa. Teos kahmi lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja sitä on käännetty useille kielille, myös suomeksi (Kuningas Leopoldin haamu 2004), mutta se on saanut osakseen myös piikikästä kritiikkiä. Hochschildia on syytetty muun muassa perusteettomasta sensaationhakuisuudesta ja Leopoldin henkilöhahmon ala-arvoisesta käsittelystä ja mustamaalaamisesta.

Eräs puheenvuoro Hochshildin käynnistämään keskusteluun saatiin vuonna 2010, kun belgialainen David Van Reybrouck julkaisi oman Kongon historiaa tarkastelevan teoksensa, aluksi äidinkielellään hollanniksi. Teos käännettiin pian englanniksi ja ranskaksi, ja suomennoskin (Kongo. Historia)ilmestyi jo alkuvuodesta 2013. Van Reybrouck on koulutukseltaan arkeologi ja esittäytyy kirjassaan myös kulttuurihistorioitsijana ja journalistina.

Yambuya, Congo 1890.

Pitkä perspektiivi, monet kertojat

Van Reybrouck asettaa itselleen massiivisen tehtävän: kirjoittaa kirja ”ei vain siirtomaa-ajan jälkeisestä vaan myös siirtomaakaudesta ja sitä edeltävästä ajasta” Kongossa, jolla viitataan siis nykyisen Kongon demokraattisen tasavallan alueeseen. Teoksen haaste ei kuitenkaan piile ainoastaan sen tarkastelemassa pitkässä aikavälissä. Sen lisäksi Van Reybrouckin pyrkimyksenä on nimittäin saada kongolaisten äänet kuuluviin, ja siten haastaa perinteistä eurosentristä historiantutkimusta. Tärkeäksi inspiraatiokseen hän nimeää antropologi Eric Wolfin klassikon Europe and the People Without History (1982).

Teostaan varten Van Reybrouck teki kymmenen matkaa Kongoon, joiden aikana hän haastatteli lukuisia vanhoja ja nuoria kongolaisia. Haastateltavista monet olivat jo erittäin iäkkäitä, 70-, 80- ja jopa 90-vuotiaita. Keskeiseksi informantikseen Van Reybrouck nimeää Etienne Nkasin, jota hän ehti haastattelemaan ennen tämän kuolemaa ja jonka muistolle kirja on omistettu. Vanhuksen syntymävuotta selvittäessään Van Reybrouck päätyy pitämään mahdollisena, että Nkasi olisi syntynyt vuonna 1882 ja olisi siten ollut haastatteluhetkellä 126-vuotias. Tämä vaikuttaa lukijasta varsin hämmentävältä, mutta on toki yhtä vaikeaa kumota kuin todentaakin.

Etienne Nkasi. Kuva: Stephan Vanfleteren

Van Reybrouck haluaa siis murtaa läntisen historiankirjoituksen hallitsemaa kuvaa Kongon historiasta. Hänen tarkastelunsa lähtökohtana ei olekaan 1870-luku, jolloin Henry Morton Stanley saapui ensimmäisenä valkoisena miehenä alueelle, vaan kerronta alkaa kymmenien tuhansien vuosien takaa esihistorialliselta ajalta ja päätyy Van Reybrouckin kirjoittamisajankohtaan, vuoteen 2010. Vaikka teos itsessään on massiivinen – suomenkielinen painos on 650-sivuinen – on se jo itselleen asettamiensa haasteiden vuoksi pikemminkin populaari yleiskatsaus Kongon historian vaiheisiin kuin spesifimpi tutkimus.

Teosta varten on käyty läpi huomattava määrä tutkimusta ja muuta kirjallisuutta ja siihen on merkitty alaviitteet. Teoksella ei kuitenkaan ole näkyvää suhdetta muuhun tutkimukseen ja tekstin dokumentointia voi pitää vähintäänkin epätarkkana. Tekstissä hahmotellaan Kongon historian laajoja linjoja ja toisaalta yksityiskohtaisia tapahtumia, mutta kaikki tapahtuu muita tutkijoita mainitsematta, eri tulkintoja vertailematta tai hyödynnettyjen aineistojen uskottavuutta ja syntykontekstia arvioimatta. Esimerkiksi 1870–1880-lukujen tapahtumien hyvin yksityiskohtaiseenkin kuvaamiseen saatetaan hyödyntää suoraan ja asiaa mainitsematta eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden varsin populaareja ja tarkoitushakuisia matkakertomuksia. Erittäin monessa kohdin tarkka viitetieto puuttuu kokonaan. Vaikka Van Reybrouckin teoksen lähtökohtana oleva kongolaisten äänten etsiminen ja kuunteleminen on kiinnostava ja sen eteen on tehty paljon töitä, dokumentaation summittaisuus tiputtaa harmittavasti teoksen tutkimuksellista arvoa ja siirtää sen populaarien Afrikka-teosten hyllyyn.

Eloisa Afrikka

Kirjan kirjoittaja on ottanut selvästi tavoitteekseen luoda eloisaa ja elämältä maistuvaa kuvaa sekä menneestä että nykyisestä Afrikasta. Lukuisat Kongon historian eri vaiheita ja tapahtumia valottavat kuvaukset lähtevät liikkeelle luonnonmaisemia, kylien hyörinää tai vaikkapa rankkasateita maalailevista kuvauksista. Toisinaan lähtökohtana ovat maisemat, kaupunkinäkymät tai ihmisten toiminta sellaisina kuin Van Reybrouck on ne omilla matkoillaan nähnyt, toisinaan taas menneisyyden sijoittuvat, luonteeltaan kuvitteellisemmat näkymät. Hypähdyksiä kirjoittajan kokemusten sekä nykyisen ja menneisyyden maisemien välillä tapahtuu jatkuvasti.

Elävöittäminen ei koske ainoastaan afrikkalaisten maisemien ja tapahtumien värikylläistä kuvailua vaan teoksessa pyritään myös osallistamaan lukijaa ja auttamaan häntä näkemään tai kuvittelemaan menneisyyden kongolaisten elämää ja siihen sisältyneitä valintoja. Teoksen eloisuus on osaltaan mukaansatempaava, mutta osin turhankin alleviivatun juonellistavaa ja jopa teatraalista. Elävöitetyt tilanteet ja kuvaukset tuntuvat harvemmin perustuvan mihinkään aikalaisaineistoon kuin pelkkään mielikuvitukseen.

Myös kirjan kieli on luonteeltaan värikästä ja maalailevaa, ja välillä liikutaan lähellä arkikieltä ja varsin ronskejakin ilmaisuja. Esimerkiksi eräällä sivulla kerrotaan sekä Kongossa asuvien ”valkonaamojen” toimista että kuningas Leopoldin ”koikkelehtimisesta”. Toisaalta kerronta karkaa välillä runollisiin syövereihin, ja lauseiden mukaansatempaava rytmi ja tunnelma tuntuvat olevan tärkeämpiä kuin niiden sisältö. Esimerkkinä tästä vaikkapa seuraava kuvaus belgialaisen terveydenhuollon vaikutuksesta kongolaisiin 1800-luvun lopulla:

”Valtio, se oli nuo miehet mikroskooppeineen, jotka rypistivät ankarasti otsaansa katsoessaan vertasi. Valtio, se oli välkkyvä, steriili injektioneula, joka painui ihoosi ja ruiskutti sinne jotain salaperäistä myrkkyä. Valtio ryömi sananmukaisesti ihosi alle. Ei ainoastaan maisemaasi kolonisoitu vaan myös ruumiisi ja itsetuntosi. Valtio, se oli se passi, joka kertoi, kuka sinä olet, mistä tulet ja minne saat mennä” (s. 120)

Kongolaisten äänet

Teos kääntää varsin määrätietoisesti ja johdonmukaisesti huomion kongolaisten elämään historian eri vaiheissa. Paikallisten ihmisten asemaa, elinoloja ja vaikutusmahdollisuuksia pohditaan niin esikoloniaalisella kaudella, siirtomaakaudella kuin itsenäisyyden ajallakin. Teoksessa tuodaan myös ansiokkaasti esille kongolaisten toimijuus niin siirtomaakoneiston osasina, molemmissa maailmansodissa kuin itsenäistymisprosessin aikana.

Tutkimukselliset lähtökohdat ja mahdollisuudet kongolaisten kokemusten kartoittamiseen ovat ymmärrettävästi varsin vaihtelevat. Vahvimmin ja kiinnostavimmin kongolaisten ääni kuuluu itsenäisyyden ajasta puhuttaessa. Sitä vastoin kirjan alkupuolella eli varhaisemmista ajoista puhuttaessa kongolaisten näkökulma on kyllä esillä, mutta usein varsin kuvitteellisena, välillä lennokkain sanakääntein hahmoteltuna. Myös siirtomaa-ajan osalta kongolaisten omat muistot, vanhempia, iso- tai isoisovanhempia koskevat tiedonmuruset tai aiemmin kirjatut kertomukset ovat niukkoja eivätkä yleensä tunnu tuovan juuri mitään uutta jo tunnettuun tarinaan väkivallasta ja hyväksikäytöstä.

Vaikka kongolaisten äänien huomioiminen ei aina tunnu nostavan teosta erilleen Kongon tai Afrikan historioiden valtavirrasta, esitetään kirjassa muutamia varsin kiinnostavia näkemyksiä paikallisten ihmisten kokemuksista siirtomaavallan puristuksessa. Eräänä esimerkkinä voidaan mainita teoksessa esitetty tulkinta, jonka mukaan siirtomaakaudella voimassa olleet kongolaisten liikkuvuutta koskeneet tiukat rajoitukset sekä samaan aikaan maassa tehty etnografinen tutkimus vaikuttivat ihmisten identifioitumiseen. Van Reybrouck näkee, että eurooppalaiset käsitykset etnisten ryhmien erillisyydestä ja niiden välisistä selkeistä rajoista alkoivat vähitellen vaikuttaa myös paikallisten identiteettiin ja muuttivat perinteistä yhteisöllisyyttä.

Kaiken kaikkiaan David Van Reybrouckin Kongo-teos tarjoaa eloisan ja elämänmakuisen yleiskuvauksen Kongon historian eri vaiheista. Toisin kuin valtaosassa Afrikan historiaa käsittelevistä teoksista, sen huomio kiinnittyy lähtökohtaisesti kongolaisten ihmisten elämäntarinoihin ja niiden kytkeytymiseen siirtomaahistoriaan sen eri vaiheissa ja sen jälkeen. Teos on saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja se on osoittautunut myyntimenestykseksi Euroopassa. Tiiviimpi aikarajaus ja tutkimuksellisempi ote olisivat tehneet kirjasta huomattavasti kiinnostavamman ja käyttökelpoisemman myös tutkijayhteisölle.

Ein wochenmarket am obern Congo, 1891. Eine allgemeine landeskunde von Prof. Dr. Wilhelm Sievers. Holzssschnitt und Chromodruck von E. T. Compton, E. Henn, W. Kuhnert, G. Mutzel, O. Winkler. Schomburg Center for Research in Black Culture / General Research and Reference Division, The New York Public Library.