Tyyneyttä ja viisautta on etsitty aikojen alusta asti, ja aivan erityisesti mielenhallintaan on paneuduttu stoalaisessa filosofiassa. Stoalainen matka ei kuitenkaan ole mikään egotrippi. Ihmisen on kasvettava omaksi itsekseen, jotta hän kykenee ottamaan vastaan elämän asettamat haasteet ja tehtävät: käsittelemään haavat ja menetykset, kohtaamaan tämänhetkiset pelot ja jokapäiväisen inhimillisen kärsimyksen ja pitämään tulevaisuuden huolet riittävän kaukana. Elämisen taito on saavutettu, kun ihminen on valmis kuolemaan. Siinä on nykyisille ihmistieteilijöille haastetta ja perspektiiviä.

Filosofisissa esseissään Kailaheimo avaa stoalaisen tunneteorian käsityksiä ja sen eriaikaisia muotoja.

Markku Kailaheimo taitaa kirjoittaa stoalaisuudesta yleistajuisesti, eikä hän silti kosiskele lukijaa, ei lupaile filosofian ruusutarhaa. Filosofian helppoheikeistä hän eroaa kriittisellä ja keskustelevalla asenteellaan. Ja vaikkei hän liitäkään esitykseensä alanootteja, ei ole kyse vaatimattomasta harrastelijasta. Kirjan perusteella kyseessä on todellinen filosofian rakastaja, joka etsii filosofista elämäntapaa – ei pelkästään teoriassa, vaan myös käytännössä. Epätieteellisen tarkastelutavan hyvä puoli on siinä, että Kailaheimo ei esittele stoalaisuutta ulkokohtaisesti, tyydy lopottamaan pakollisia kuvioita, vaan lähestyy aihetta omakohtaisesti, omin sanoin ja kysymyksin, uusin tuorein näkökulmin.

Tyyneyttä ja viisautta etsimässä

Kirjassa on selkeä rakenne ja tekijän ajatuksenkulkua on helppo seurata. Aluksi esitellään maasto ja kartta Diogenes Laertioksen (200-luku) ja Ciceron (106–43 eaa) esitysten pohjalta, sitten lähdetään tarkastelemaan ja erittelemään stoalaista tunneteoriaa. Kailaheimo esittelee stoalaisen tunneluokituksen, vältettävät ja hantteerattavat tunteet (nautinto, himo, kärsimys, pelko) sekä hyvät tunteet (tahto, varovaisuus, ilo) lukuisine alalajeineen. Ylpeys ja kateus, kilpailuhenki tai maineen ja kunnian etsintä kiinnostavat Kailaheimoa erityisesti. Onko joku päässyt näistä eroon?

Kuva: Epiktetos kuvattuna Edward Ivien latinankieliseen käännökseen Enkheiridionista vuonna 1751.

Matkakumppaneita on kutsuttu mukaan eri ajoilta. Itsestään selvästi mukana ovat Seneca ja Epiktetos ja heidän lisäkseen filosofikeisari Marcus Aurelius. Myös Ciceron ja Augustinuksen (354­–430) kirjoituksia luetaan stoalaisesta vinkkelistä. Nykynäkökulmasta varteen otettava matkakumppani on logoterapian perustaja Victor Frankl (1905–1997).

Hienon filosofisen opaskierroksen päätteeksi Kailaheimo eksperimentoi, kokeilee itsekin senecalaista kirjettä ja diatribiä, vähän tunnettua puheenomaista kirjoittamisen muotoa. Ihan viimeisessä osiossa, ”Epiktetoksen valmennuksessa” Kailaheimo testaa stoalaisten periaatteiden ja menetelmien soveltuvuutta modernin arkielämän haasteisiin, erityisesti urheiluun ja liikkumiseen liittyviin kysymyksiin. Tuloksena on suomalaisiin oloihin sovitettua filosofisen coachingin pragmaattista teoriaa, paikoin sangen hupaisaa luettavaa.

Onko stoalaisuus lopultakaan vain filosofian historiaan kuuluva suuntaus? Ehkä se onkin eriaikaisissa filosofisissa suuntauksissa ilmenevä asenne tai tietynlainen mielen asento?

Lääkettä modernin elämän ahdistukseen

Filosofia ei puhuttele kaikkia, lähinnä ehkä niitä, jotka omassa mielenrauhan ja onnellisuuden etsinnässään ovat tulleet kriittiseen kohtaan, jossa harhailut on harhailtu ja on aika katsoa itseä peilistä. Filosofia tarjoaa yhdenlaisen peilin.

 Kuva: Tuntemattoman veistäjän rintakuva Senecasta 1600-luvulta. Museo del Pradon kokoelmat. (Jean-Pol Grandmont/Wikimedia Commons)

Tällaiseen itsensä peilailemisen kohtaan tuli aikanaan filosofi ja kirjailija Seneca (n. 4 eaa – 65 jaa), joka väsyttyään harhailuun ja keisari Neron arvaamattomuuteen alkoi pitää parempaa huolta itsestään ja ryhtyi kirjoittamaan muistiinpanoja omasta mielentilastaan. Niiden pohjalta hän kirjoitti kirjeitä ja tutkielmia. Vastaavanlaiseen kohtaan tuli myös filosofi Epiktetos (55–135), joka kokosi omat mietteensä mielenhallinnan käsikirjaksi.

Viime aikoina stoalaisuudella on ollut kysyntää. Stoalaisten pelkistetty sisäisen rauhan filosofia on palvellut jo pari vuosikymmentä johtajien ja eliitin tarpeisiin hiottua bisnesbuddhalaisuutta ja excellence-filosofiaa. 2000-luvulla Senecan ja Epiktetoksen kirjoitukset ovat levinneet tietoista läsnäoloa (mindfulness) harjoittaviin liikkeisiin, jotka kokoavat helmoihinsa tyyneyttä ja lempeyttä etsiviä, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja ihmisiä, jotka pitävät huolta itsestään ja omasta mielestään jaksaakseen ylipäätään sietää myöhäismodernin elämän allikoita.

Ymmärrettävästi myös monissa nykyisissä psykoterapiakoulukunnissa hyödynnetään stoalaista ajattelua. Senecan ajatuksista ammennetaan pohjaa toiminnallisille harjoituksille, joissa pyritään stoalaisittain nykytilanteen hyväksymiseen. Myös muutokseen johtavaa toimintaa ohjataan etsimään ihmisen omassa vallassa olevalta alueelta. Ei siis pyritä muuttamaan koko maailmaa, vaan toimitaan askel askeleelta yksilöllisten mahdollisuuksien rajoissa, muutetaan sitä mitä voidaan: omaa näkökulmaa ja asennetta, omia uskomuksia ja käsityksiä.

Markku Kailaheimo haluaa lisätä terapiayhteydestä unohtuneen nimen: logoterapian perustajan Victor E. Franklin. Samaan tapaan kuin stoalaisuudessa ajatellaan kuoleman tai kosmisen perspektiivin ajattelemisen tarjoavan tarpeellista näkökulmaa elämiseen, logoterapiassa hyödynnetään uuden näkökulman etsimistä.

Muita logoterapian hyödyntämiä stoalaisia menetelmiä ovat konfliktiloukku ja paradoksaalinen intentio, joita Kailaheimo avaa kirjassaan. Merkittävin Franklin tuoma stoalainen näkökulma on elämäntarkoituskysymys, jonka Kailaheimo tiivistää Elisabet Lukasin sanoin: ”Me [ihmiset] emme ole niitä joiden osana on kysyminen vaan meidän tehtävämme on päinvastainen; vastausten antaminen niihin kysymyksiin joita kohtalo meille asettaa” (s. 159).

Lukeminen ja kirjoittaminen

Kirjoituksia stoalaisuudesta -kokoelman helmi on lukemista ja kirjoittamista käsittelevä kirje Senecalle, jossa Kailaheimo kirjoittaa omasta tulemisestaan stoalaisuuteen. Kirje on sikälikin osuva, että Seneca käsitteli kirjoituksissaan paljon lukemisen ja kirjoittamisen itsehoidollisia vaikutuksia. Kirjeissään Luciliukselle Seneca esimerkiksi kertoo kirjoittavansa oman kokemuksensa pohjalta ja merkitsevänsä muistiin terveellisiä neuvoja, ”ikään kuin hyödyllisten lääkkeiden reseptejä” ja vastaavasti lukevansa vain tiettyjä hyödyllisiä ja luotettavia tekijöitä, joita sitten rauhassa sulattelee mielessään – oppiakseen ja kehittyäkseen, löytääkseen mielenrauhan ja tullakseen hyveelliseksi, hyödylliseksi yhteisölleen.

Näitä filosofian reseptejä ja lääkkeitä Markku Kailaheimo kertoo kaipaavansa. Hänet on myös aikoinaan vallannut ”palava tarve sanoa ja kirjoittaa itse”, ja hän on valinnut luettavakseen ja tutkittavakseen stoalaisen filosofian.

En jaa Kailaheimon näkemystä romaanikirjallisuuden ja filosofisen kirjallisuuden vastakkaisuudesta sillä perusteella, että filosofia on omakohtaisempaa kirjoittamista kuin fiktion kirjoittaminen – hänhän kirjoittaa sitä paitsi itsekin omaa näkemystään vastaan argumentoimalla Senecan tragedioiden filosofisuudesta – mutta on selvää, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat keskinäistä vuoropuhelua ja että kirjoittaminen voidaan ajatella aktiivisena lukemisena, tapana ottaa asioita haltuun, sisäistää ja kääntää ajatuksia omalle kielelle. Meditatiivinen lukeminen ja kirjoittaminen muodostavat omanlaisensa elämäntavan.

Markku Kailaheimo käy itse esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen vuoropuhelusta, hänhän kertoo itsekin astuneensa ”filosofian palvelukseen”, alkaneensa sitten kirjoittaa ja merkitä itsekin muistiin asioita, joita on pannut lukiessaan merkille. Näinhän Senecaa on sitä paitsi ennenkin luettu. Seneca ei ole kaikkein helpoin filosofi, ja hänen ajatuksiaan on usein avattu kirjoittamalla. Tunnetuimpia Senecan uudelleen kirjoittajia lienee Montaigne, jonka koko kirjallinen tuotanto – Esseet (Essais, 1588) – kumpusi Senecan reunamerkinnöistä. Mietin, millainen kokonaisuus näistä Kailaheimon tarkasteluista mahtaa vielä kehkeytyä.